Tässä ja nyt?

Mie oon vähän sellanen, joka miettii hirveesti asioita etukäteen, liittyi ne sitten oikeastaan mihin tahansa. Hassua sinänsä, sillä samanaikaisesti miussa elää se pieni spontaani-sekopää-Sanna joka tekee asioita hetken mielijohteesta ja heittäytyy kaikeen uuteen ja innostavaan mukaan.
Tykkään haasteista ja samaan aikaan kuitenkin pelkään niitä. Onneks oon kuitenki tähän asti rohkeasti tarttunu niihin haasteisiin, sillä voin olla varma, että moni asia olis jääny kokematta, enkä välttämättä olis tässä ja nyt jos olisin antanut pelolle ja epävarmuudelle vallan.

Se, mitä oon täysin omalla rohkeudella ja päättäväisyydellä saavuttanu, on loppupeleissä aika huikeeta ja on hetkiä, jolloin voin rehellisesti sanoa itsekin olevani ylpeä siitä. Tokihan kaikki ei ole menny, kuten strömsössä (ei todellakaan), mutta tässä ollaan. Seistään vahvana omilla jaloilla ja valmiina elämän tuomiin uusiin haasteisiin.
Se, mitä miun pitäis tajuta. On elää tässä ja nyt. Tai siis elänhän mie, MUTTA jos nyt vaikka ihan miettii jälleen tätä miun "fitnesstouhua", niin suunnitelmiahan miulla on senkii osalta jo jonkun verran. Tottakai niitä kuuluukin olla, mutta miulla nyt ois viel parisen viikkoa tätä liteäkin jäljellä, nii miks miun aivot ei ymmärrä, että tää vedetään loppuun ensin, sitten siirrytään next levelille?

Hierojakin sanoi eilen, että vedän homman loppuun ohjeiden mukaan ja sitten teen yhteenvedon, miten kävi, ja kannattiko?
Miun ongelma varmaan on just tää, kun tiedän mitä haluan nii se on sitte -kaikkihetimullenyt-, enkä muka millää malttais odotella, mutta sittenku oon antanu vaan ajan mennä ja siinä sivussa tehny perhanasti töitä asioiden eteen, niin huomaankii ihan yllättäen, että oon tullu melekosen pitkälle ja saavuttanu vaikka ja mitä.

Miusta jokaisen on joskus hyvä miettii omaa elämäänsä, miks on siellä missä on ja mitä elämältään haluaa? Kaipaako haasteita vai onko tyytyväinen siihen mitä on. Odottaako elämältä mitään?


Tällä hetkellä koen tän oman kuvioni sellaseks, johon vain ja ainoastaan itse voin vaikuttaa. Mielestäni tietotaitoa jonkin verran jo löytyy, mutta janoan kokoajan lisää tietoa ja haluan oppia kokoajan. Haluan kokeilla, mikä juuri itselleni sopii. Suunnitelmat on korvien välissä tehty, mutta kyllä se pieni epävarmuuden poikanenkin jo kolkuttelee valmiiksi, että "mitä jos.."
Just siks miun pitäs tajuta mennä eteenpäin ihan vähän kerrassaan, yrittää olla stressaamatta.
Hankkia sitä tietoa ja tukea niin paljon kuin mahdollista. Tähän astinen tie on ollut raskas, mutta kaikesta huolimatta mie haluan mennä eteenpäin ja saavuttaa lisää.
Haluan nauttia tästä matkasta.

Vaikkei miun lähipiirissä olekaan ketään toista fitnessperseilijää (VOI NYT HITTO MIKÄ SANA MUT KYLLÄ SE VAAN KUVAA MIUTA AIKA HYVI :D ) nii silti ehkä miulla on pieni aavistus siitä, että ainakii jotkut on tajunnu sen, että tää homma on tullu miulle jäädäkseen.
Yks miun hassunhauskoista ystävistä jaksaa joka kerta miut nähdessään kysellä, millon osallistun johonkii kisoihin ja voisinks näyttää haban :D No onhan se viihdyttävää, kun on ees vähän jotain, mitä näyttää! Nih... En mie kyllä koskaan ikinä näe itteeni missää kisoissa, mutta mistähä hitosta miekii sen voin tässä kohtaa tietää? :D Alunperin kun opettelin uutta elämäntapaa, nii miun piti vaan se 10kg riipasta pois ja kuinkas sitten kävikään? Tässä ollaan, 18kg kevyempänä ja näytetäänkin siltä, että treeni on maistunu. Otan ärsyttävyyteen asti kuvia itestäni ja tuumailen, missä on kehitystä tapahtunu ja mikä vaatii vielä paljon töitä.  (kuten miun maha..se ei lähe varmaan ikinä! mitäs olin läski...)

Se, mitä tosiaan toivon itselleni ja kaikille muillekin, on luotto omaan itseensä, rohkeutta, haaveita ja kärsivällisyyttä. Vaikka tilanteet näyttäis miten huonoilta tahansa, suunta ei ole muutakuin ylöspäin. Uskaltakaa polkea jalkaa ja pyytää apua. Muistakaa kuitenkin se, että mitä ikinä päätätkin, kaikki lähtee omasta itsestä. Mitään ei ole pakko tehdä, mutta oli asia sitten iso tai pieni, se ensimmäinen askel on otettava itse.