torstai 6. helmikuuta 2020

Tulevaisuus avoinna

Vois alkaa kertaamaan sitä, että voi hyvä ihme kun on niin kauan edellisestä kirjoituksesta, muttei nyt taida huvittaa sellanen.

Nyt mietin, miten jotkut on kysyny "NO OOTKO SIE NYT MIETTINY, MITÄ ALKAISIT TEHDÄ?!"
Voi että, miten monesti olenkaan. Ja monen mutkan kautta. Miettiny pääni puhki ja ainut tunne, mikä päällimmäisenä on ja valtaa sielun, on epävarmuus.
Toki kiva, että kysytään/ehkä ollaan huolissaan, mutta jotenki tuosta kysymyksen muotoilusta tulee vähän tyhmä olo, luullaanko etten mieti? Eikö osata kuvitella, kuinka paljon olenkaan miettinyt ja kuinka saatanan epävarmaksi ja pelokkaaksi voin itseni tuntea kaiken tämän keskellä?

Tosiaan miun ura lähihoitajana horjuu nyt pahasti. Olenhan kyllä tiennyt,etten kovin raskasta työtä voi tehdä, en ole sitä voinut varmaan 4vuoteen nyt ainakaan. Mutta silti olen pitänyt pääni ja pyrkinyt tekemään alani töitä edes jotenkin mukaillen ja välttäen raskaampia juttuja.
Mie oon nyt ollu viimosen vuoden kotihoidossa. Nähny ja kokenu kyllä kaikenlaista.
Alkuun oli fyysisesti helpompaa kun aloitin työni maaseudun rauhassa. Viime keväänä tuli muutoksia ja työt siirtyi kaupungin puolelle jossa työmäärä ja liikkuminen lisääntyi. Alkoi jalat reistata enemmän.
Sen verran miun töitä kevennettiin,etten alun jälkeen enää joutunut ns.paripaikoille tai muihin sellaisiin, missä joutuisi asiakkaita siirtämään/nostamaan. Tokihan se toi hieman helpotusta, mutta on vaan uskottava, että työ itsessään on jo niin liikkuvaa ja haastavaa, että on tosiaan syytä painaa nyt jarrua.

Olen ravannut työterveydessä ja ortopedilla. Ortopedi sanoi, ettei miulle fyysinen työ sovellu, polvessa ja lonkassa on nivelrikkoa ja liian fyysinen työ voi vain nopeuttaa sen etenemistä.
Lonkassa on myös luukysta joka käsittääkseni heikentää luustoa. Silleen vaan vähän huonompi homma, tällee maallikkona ajateltuna kun miettii, että ajastaan tuohon vasemaankin lonkkaan (oikeassa siis jo on laitettu) tarvii laittaa tekonivel, mutta mites se siihe sitte laitetaa jos luusto ympärillä on jo heikkoa ja heikkenee entisestään?
En tiedä.mutta voin kertoa, että aiheuttaa päänvaivaa.

Olin pari päivää sairaslomallakin sen takia, kun vaan yksinkertaisesti väsyin.
Alkoi tutut uupumuksen oireet nostella liian rajuna päätään. Tämän hetken tilanteesta vaan vaikeemman tekee se,että nyt ei ole kyse siitä, että uuvuin työn takia, vaan myös sen takia kun oma fyysinen terveys hajoaa ja joudun ihan oikeasti miettimään tulevaisuuttani, mihin työhön pystyn? Mitä haluan tehdä?
Mitä vaihtoehtoja miulla on?

Jotenki sitä kaipais jo vähän tasapainoa, varmuutta omaan elämään ja arkeen.
Koko elämä ollu jotenki niin kaoottista, joista tiettyjä juttuja käyn vieläkin läpi ja en tahdo oikein löytää paikkaani tässä elämässä.

Onhan se kiva kun tähän asti päässy kokeilee eri työjuttuja ja saanu kokemusta jos jonkinlaista, mutta nyt kun se oman tulevaisuuden miettiminen on ollut pakon sanelemaa. Ei vain sitä, että uteliaana lähden etsimään ja kokeilemaan uusia juttuja, kehittämään itseäni vaan ihan oman terveyden takia joudun nyt pysähtymään, punnitsemaan vaihtoehtoja.

Se ei ole helppoa. Alkaa se uteliaisuuskin hiipua kun kokee, että vanhukset, etenkin muisrisairaat ovat olleet niin vahvasti sydäntä lähellä, mutta alkaa näyttää siltä, etten heidän parissaan enää voi tötiä tehdä. Tai jos voisin niin mikä se miun vaihtoehto olis?

Kaikki on nyt todella avoinna. Ajatuksia kyllä on ja suunnitelmia, mutta pelottaa välillä kyllä ihan hitosti.
Mutta miten tätä voi selittää? Kun pelottaa? Omat voimat hiipuu,mutta on vaan pakko yrittää.
Suorittaa...samaan aikaan haluan näyttää reippauteni, mutta silti toivon, että joku ymmärtäisi.

Tokihan se ois jännää ja villiä ja normaaliakin, että välillä vähän jännittää, että mitähä tuleva tuo, mutta jotenki tää pelailu oman terveyden kanssa on haastavampaa kuin pieni jännitys ja perhoset mahanpohjassa...