perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kehonkuva

Varmaan johtunee viime viikonloppuna kultsalla olleista kisoista, kun oma kehonkuva on jonkin verran pyöriny mielessä.
Oon ennenkin sanonu siitä, miten "laihdutus on jättänyt jälkensä" ja vasta nyt pikkuhiljaa oon alkanu ehkä hyväksyy sen.
Sanotaan, että liikunnalla, ruualla ja pitkäjänteisyydellä saa hyviä tuloksia aikaan ja mie uskon sen kyllä.
Mutta sen verran olen itsekriittinen ja tosiaan alkanut vasta nyt hyväksyy sitä, että mikään määrä treeniä tai maitorahkaa ei auta saamaan tätä ylimäärästä nahkaa pois.

Se, että venytin omaa nahkaani sen 28 vuotta, ei ole sama asia kuin esim. valmiiksi hoikka/normaalivartaloinen nainen olisi ollut raskaana ja synnytyksen jälkeen lähtisi kiristelemään kroppaa. Uskaltaisin väittää, että 9 kuukaudessa tulee vähemmän vahinkoa kuin liki 30 vuodessa.

Just nyt tällä hetkellä kaikistä tärkeintä on se, että mie voin sanoa olevani terve ja normaalipainoinen/vartaloinen. Ei huuda enää mittarit punasella.
Se vaan, että edelleen huonoina päivinä tunnen itseni vieläkin lihavaksi ihan vain tuon roikkuvan nahkani takia. Häpeilen sitä.
Tässä kohtaa vuotta kun hohkataan niin paljon "rantakunnosta" niin koen ehkä jopa jotain alemmuutta kun tajuan, ettei miulla tule koskaan olemaan sellasta kivaa lättänämahaa.
MUTTA sitten kun taas otan sen järjen käteen ja ajattelen vähän fiksummin, niin onko sillä oikeesti muka merkitystä?
Ei ole.

Mie kelpaan miun miesystävälle kaikkine selluineni ja roikkuvine alleineni (voi kyllä miulla on allit vaikka mite yritän habaa pullistella) nii minkä hemmetin takia en kelpais itelleni?

Tää on asia minkä kanssa vaan tarvii tehdä töitä, kuten sanottua mie oon kuitenki terve ja nyt tällä hetkellä miulla on se valmentajan tuki ja turva auttamassa miuta kokeilemaan mihin miusta onkaan niin miks mie antasin tuon säälittävän nahkan miuta jotenki jarruttaa? En tiedä.
Se on kuitenkin vaan ns.kauneusvirhe. Eikä tässä olla mihinkään kisoihin tähtäämässä.


Että tällaisia ajatuksia tähän aamuun. Oon aiemminkin tätä pyöritelly mielessä, mutten ole oikein osannut kiteyttää. Kuten elämässä yleensä, yhtään ei voi tietää mitä tuleva vielä tuo ja mitä tulee tapahtumaan, mutta näillä mennään nyt. Kokeillaan omia rajoja, ei anneta periks ja ollaan ylpeitä siitä että ollaan pikkasen erilaisia <3


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kipu kasvattaa

Ja nyt en puhu mistään liikunnan jälkeisestä kivusta, vaikka sitäkii on koettu useasti.
Ja onhan se siis totta, jos liikuntaa harrastaa enemmän ja/tai kovemmin niin kyllä kroppa siitä muistuttaa ns.terveellä kivulla. Ihan vinkkinä, sitä ei kannata säikähtää ;)

Mutta tosiaan, mie en oo kovinkaan paljon avannu kaikkia mieleni sopukoita täällä enkä usko, että kovin tarkkaan sitä nyt tai jatkossakaan tulen tekemään,mutta aina välillä on hyvä hieman raapaista pintaa kun näitä ajatuksia tulee.
Nää on kuitenkin niin vahva osa miuta, ei miun elämä ole pelkkää kuntosalia ja habaposeerauksia.

Ajatuksissa on nyt taas ollut valmennuksen lisäksi paljon kaikkia juttuja niin moniin asioihin liittyen.
Miun elämä on ollu aika mutkikasta ja kivuliastakin. Tullut paljon vastoinkäymisiä ja suruja.
Mutta, ne kaikki on muokannu miusta just tämän ihmisen, joka mie nyt olen.
Edelleen "herkkä paskiainen" joka elää vahvasti tunteella,mutta tunnistaa myöskin oman arvonsa.

Mie oon tehny hemmetin kovan työn päästäkseni näinkin pitkälle ja voin uskoa, että aika moni miun tapauksessa ois saattanu heittää hanskat tiskiin.
Mie oon aina ajatellu, ettei miulla ole muuta mahdollisuutta kuin mennä eteenpäin.
Ei olis järkeä jämähtää paikoilleen, pyörimään niihin vastoinkäymisiin ja tuskan tunteisiin.
Niistä on vaan noustava ja mentävä eteenpäin. On opittava.

Oon nähny ja kokenu paljon sellaista, mitä ei olis tarvinnu tai moni ei koko elämänsä aikana tule kokemaan ja kyllä itsekin ajattelen että olisinpa voinut niiltä välttyä.
Mutta asiat on menneet ja tapahtuneet ja tässä mie vielä olen. Ajatukset tulevassa.

Eilen oli taas ne vahvemmat tunteet pinnassa ja saan olla kiitollinen, että miulla on miesystävä joka oli siinä just sillä hetkellä. Pyyhkimässä miun kyyneleet ja kertomassa, että tästä selvitään.
Yritin kivenkovaan väittää etten tiedä miten selviän, mutta hän painotti että me tehdään se YHDESSÄ.
Oon vaan niin äärettömän onnellinen siitä, että oon saanu elämääni hänen kaltaisen miehen <3

Toki tunnustan, että on asioita jotka on jääny painamaan ihan vaan siks kun oon väkisin siirtäny ne syrjään ja yrittäny vaan antaa olla ja se on kyllä virhe, mitä en suosittele.
Just nyt tällä hetkellä, tänä päivänä miun on kuitenkin vaan keskityttävä siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja niihin joille itsekin tiedän merkitseväni.
On helvetin raskasta yrittää huolehtia "koko maailmasta" kun ei vaan oikeasti enää pysty ja kun ei saa vastakaikua.
Mie tykkään ja välitän niin paljosta ja monesta, mutta vaadin itsellenikin välillä jotain takaisin.
Se on luonnollista. Ihmisen luontainen tarve.
Olla hyväksytty.




torstai 20. huhtikuuta 2017

Miten valmennus on mennyt?

Kolmisen viikkoa oon nyt ollu valmennuksessa ja miulla ei ole kuin hyvää sanottavaa.
Ollaan ihan alkutaipaleella, mutta fiilis on todella hyvä tuosta hammasepisodista huolimatta ja eteenpäin mennään kokoajan.

Meillä on nyt valmentajan kanssa takana kolme yhteistä treeniä ja en voi olla kuin kiitollinen siitä, että tää tilaisuus on miulle suotu. Treenit sujuu hyvin, oon saanu paljon hyviä vinkkejä ja aivan varmasti liikkeet menee perille asti joka kerta.
Välillä ollaan "unohduttu" höpisemään kun tulee mieleen joku mieltä kutkuttava aihe tai valmentaja haluaa selventää miulle jonkun liikkeen tarkemmin,tms. mutta miusta se on vaan hyvä, ettei hötkyillä vaan hän haluaa käydä asiat perusteellisesti läpi ja osaa hyvin vastata miuta askarruttaviin kysymyksiin.
Eilenkin opin paljon uutta, mm.elämäni ensimmäistä kertaa kokeilin vetoremmejä räkkivedossa.
Saatoin aiheuttaa valmentajassa pientä hilpeyttä kun aikani sähläsin remmien kanssa, mutta opin kuin opinkin sen homman jujun! :)
Helpottaa kyllä kummasti kun selkähommia tekee ja selkä on tällä hetkellä oikeastaan se miun ensimmäinen kehityksen kohde johon haluan kiinnittää huomiota.

Sain myös hyvää palautetta miun puhtaista tekniikoista, ainut vaan että kun miulla on niska-hartia seutu niin saakelin jäykkää, niin meinaa välillä pakosti hartiat nousta ns.korviin treenatessa.
Mutta siitäkin vaivasta on mahdollista päästä eroon kun siihen kiinnittää huomiota. Ja ihan vaikka hierontakii saattas olla hyvä? ;)

Mites painon kanssa sitten? Päätettiin jo alussa, ettei siihen nyt niin tarkasti kiinnitetä huomiota, otetaan sellanen rauhallinen tahti. Tähän mennessä saldo on -1,2kg ja mie oon tosi tyytyväinen.
Kuitenkin hammashommien jälkeenhän miulla paino nous kilon verran huonon syömisen ja lähes liikkumattomuuden seurauksena, mutta heti seuraavan viikon aikana sain karistettua pois ne hötöt ja vähän päällekin.
Siitä huomasin kyllä taas miten vahva merkitys etenkin ruokavaliolla on näissä hommissa.

On vahva ja luottavainen fiilis kaikenkaikkiaan, että tästä saattaa jopa tulla jotain nyt kun aletaan päästä pikkuhiljaa vauhtiin :)
Tosin miulla on vielä toinen hampaanpoisto vielä edessä mutta tässä kohtaa sitä ei auta murehtia, pari viikkoa on tehokasta treeniaikaa, sit käyn operoitavana ja sen jälkee taas homma jatkuu, simple as that :)

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Oma valmentaja ja takapakkiakin

Nonni. Oon tainnu aiemmin mainita siitä, että miuta on suotu ihan omalla valmentajalla joka on tehnyt miulle treeni ja ruokaohjelmat ja "pitää miusta huolta" ainakii 3kuukautta.
Hänellä itsellään on melkosen pitkä treenitausta ja opiskelee nyt siis fitnessvalmentajaksi ja mie olen ns.yksi osa hänen lopputyötään.
Se, ettei hän ole "virallisesti valmis" ei ole aiheuttanut mitään epäilyksiä ja olen enemmän kuin mielelläni ryhtynyt hänen kelkkaansa. Miun toiveet on toteutunu.

Tottakai alkuun oli vähän olo "mihin mie oon ryhtymässä?" "mitä jos meillä ei kemiat natsaakkaan?"
Mutta jo heti ensi jutustelun jälkeen oli ihan luottavainen olo ja jäin kiltisti odottelemaan minkälaista ohjelmaa hän miulle suunnittelee.
Sainkin sitten ohjelmat käsiini jonkin ajan päästä ja aloin niitä heti toteuttamaan.
Tokihan treeneissä on jonkin verran uutta ja ihmeellistä mutta se on vaan hyvä miun oman kehittymisen kannalta.
Valmentaja on hienosti ottanu huomioon miun omat toiveet sekä rajoitteet jalkojen suhteen.

Aika paljon oltiin vaan puhelimitse yhteydessä ja omat ajatukset häntä kohtaan vaan vahvistu, tuli olo että sehän oikeesti tajuu miuta ja osaa auttaa.
Hänelle tärkeintä on, että mennään terveys edellä ja muistaa miullekin sitä toistella, kun itte sekoilen :D

Se, mikä takapakki tässä nyt oli niin miulta leikattiin viisaudenhammas tuossa keskiviikkona ja toinen hammas otettiin pois ihan perinteisesti repimällä. Ollu hitonmoiset kivut ja syöminen ollu ihan onnetonta ja se jos mikä on stressannu.
Tilanne on just nyt se, että yksinkertasesti miun tarvii saada itteni kuntoon, syödä vaikka sitten mäkkärin pirtelöä, pääasia että saan energiaa ja toivun.

Toki tältä viikolta treenit jäi auttamatta vajaiksi, alkuviikosta kävin vähän humputtelemassa ja eilen sitten koitti se maaginen päivä. Ensimmäiset treenit valmentajan ohjauksessa!
Ja mitäs muutakaan ku jalkoja :)

Vähän jännitti, mitä pystyn tekemään ja valmentaja varmistikin sen, että olenko varmasti kykenevä treenaamaan hampaiden poiston takia? Kyllä olin, mutta otettin vähän iisimmin. Treenattiin, että saatiin tuntumaa ja tekniikkaa kohdilleen. Tunsin olevani hyvissä käsissä.

Välillä kun yritin tehä vähän kovemmin niin samantien naamassa alkoi tuntumaan, että tikit repee ihan justiinsa nii sitten taas vähän höllättiin. Eikä näin jälkikäteen tunnu, että ois tullu muita oireita kuin kivaa tuntumaa koivissa, etenkii "takajaloissa".

Se tunne, että tiedät siulla olevan joku kelle voi vinkuu nää jutut ja kysellä mieltä painavista asioista ja joku, joka puhuu siulle järkee "ammatilliselta näkökannalta" on aika uskomatonta.
Tää on just sitä mitä oon tarvinnu siitä lähtien ku heitin elämäntapani uusiksi.
Mutta ehkä tälläkin on joku tarkoitus? Että nää asiat meni tälleen?

Mie oon päässy vähän kokeilee omia siipiäni ja nähdä mihin pystyn itse ja nyt kun miulla on se oma tuki ja turva niin aivan varmaan pääsen vielä pidemmälle!
Nyt vaan tosiaan yritän tajuta sen, että hoidan tän hammasasian kuntoon ja sitten taas mennään täysii!

Voitte vaan uskoo kuin miuta eilen kiukutti salilla kun on halu tehdä kovaa, mutta ei vaan pysty!
Valmentajakii rauhotteli, että on niin monta tekijää mitkä tossa kohtaa pitää huomioida, mm.se kun moneen päivään en ole pystynyt syömään, kropassa ei siis ole energioita ja tottakai kivut rajottaa sitä tekemistä.


Onhan miulla onneks ollu tässä matkalla ihmisiä joille kertoilla näistä jutuista ja tahalleni huutelen eräälle foorumillekki asiaa ja asian vierestä, mutta onha se eri juttu kun on joku "jonka homma on vaan tukee siuta" :D noei..tajuutte varmaan? Tästä matkasta varmaan opimme molemmat, miussa on omat haasteeni hänelle, ja hänestä on taas ihan älyttömän iso apu miulle.
Voi miun isäntä parkaa ku joutuu yhä enemmän kuuntelee näitä miun juttuja <3
Mutta onneksi hän tukee miuta ja ainakii yrittää tajuta, kun tietää miten tärkeetä tää on miulle. Respect <3
Ja tottakai mie toivon, että muutkin läheiset tän homman tajuaa. Miun tarkoitus ei ole laihtua tai olla millään tiukalla dieetillä. Mie syön yhä edelleen, ja PALJON mutta ohjeen mukaisesti.
 Mie haluun kokeilla, mihin miusta on, mihin miun pää ja kroppa pystyy, miten pystyn muokkaamaan miun kroppaa.
Tää on se miun juttu, you know <3 Vaikka haluun esim. leveemmän selän nii se ei oo muilta pois. Oon yhä edelleen se välittävä, sekopäinen Hippiäinen, nyt vaan miulla on mahdollisuus tavoitella unelmia. Tuettehan miuta siinä?




perjantai 31. maaliskuuta 2017

Hetken hengähdys kiitos

Viime aikoina ollut tosiaan vähän syvällisempiä ajatuksia oikeastaan aika monesta asiasta.

Miun elämä on aina ollut vähän sellasta oravanpyörää, että jos jotain oon saanu nii oon sit myöskii jotain menettäny. Ja taas kävi näin.

Koko sen ajan, mitä oon tässä näitä "terveellisempiä elämäntapoja" viettäny, oon toivonu, että saisin oman personal trainerin ja nyt se sitten on käyny toteen.
Miulle tarjoutui elämäni tilaisuus tällainen saada ja enhän mie nyt voi sitä jättää käyttämättä.
Siitä kertoilen varmaan tarkemmin vielä myöhemmin, mutta tosiaan maanantaina alottelin uutta ruokavaliota ja treeniohjelmaa ja miun tukena ja turvana tosiaan on "aika hyvältä tyypiltä" vaikuttava ihminen. Katsellaan miten käy.
Mutta tosiaan mie myöski sitte menetin.
En haluu sitä tässä sen enempää puida, mutta menetin itselle jotain todella tärkeetä....mut mie en voi sille enää mitään.

Jotenkin ollu tosi sekavia ajatuksia kun on niin onnellinen nyt tästä valmennushommasta, mutta on myös niin paljon juttuja mitkä vetää mieltä matalaks.
Yritän niitten antaa olla vaikuttamatta tähän proggikseen, sillä tää on just sitä mitä oon halunnu ja haluun nähdä ja kokeilla mihin miusta vielä on.

Mie nii haluisin ihmisille kaikesta tästä sekavuudesta kertoa, mutta joku miut ajaa pitämään suuni kiinni. "Turhaa stressiä vaan kun näihi ite ei voi vaikuttaa" No niinpä niin ja joo.
Kyllä, sellanen ku työ ja raha tai oikeastaan sen rahan puute on yhtenä isona osana tätä koko soppaa.

Ai että miten kiva olis jos pystyis edes yhden päivän elämään silleen huolettomana. Vähän niinku Leijonakuninkaassa hoettiin "hakuna matata"...
Mie oon jatkuvasti huolissani siitä, miten pystyn kaikki laskuni maksamaan, sillä työt nyt ei oo menny ihan sillee ku toivois. Ihana ja vaihteleva työ, mutta vajailla tunneilla niin ei siitä paljon iloa ole. Tää on tätä perinteistä "kädestä suuhun" meininkiä.
Ja nyt vielä kun työssäni tarvin autoa aika paljon niin ollu vähän säätämistä yhden auton kanssa kun molempien tarvii kulkea ja iso osa rahoista menee sitten myöskin bensaan. Arght.

Nyt sitten kun itellä ollu "kaikenmaailman lääkärikäyntejä", niin niistähän sitten tyrkkii jälkikäteen laskuja ja niitä on vielä tulossakin jonkin verran.
Aloin saamaan tuohon polveeni nyt jonkinlaista pistoshoitoa, sitä ois vielä kaksi kertaa jäljellä.
Voin kertoo, että niin kipeetäkin teki, että TODELLA TOIVON, että siitä on apua.

Alkaneen valmennuksen vuoksi jouduin päivittämään salikortin 24/7 malliin mikä sitten myös tietää lisäkustannuksia. Sitten tyhmä minä menin vielä innostumaan uimisesta ja toteamaan miten hienoa liikuntaa se polvelleni oliskaan, mutta KAPPAS! Eihän se tässä kohtaa käy miun kukkarolle lainkaan.
Että silleen.
Jotenki ehkä katkeran sävyistä tekstiä, kyllä...mutta mitähä tähän hätään keksis että tilanne olis parempi? Työtunteihini en oikein voi vaikuttaa, ellen sitten sais jotain muuta työtä kylkeen?
Toista autoa ei todella voi kuin haaveilla ja sen verran arvostan terveyttäni, että kidutan itteeni noilla piikeillä sitten ja maksan niistä, kun toivoa polven paremmin toimivuudesta on.

Mie uskon ja tiedän, että "vielä jonain päivänä" asiat on taas hitusen paremmin, mutta just nyt tämä hetki, tämä päivä ja ajatus tulevasta on aika mieltä painavaa. Eikä ne asiat myöskään huolehtimalla parane, senkin tiedän paremmin kuin hyvin, mutta miekin oon vaan ihminen jolla on tunteet enkä mie pysty olemaan happyjoyjoy jatkuvasti. Saan miekii kai romahtaa joskus?

"No matter what cards you got, you still gotta play your hand..."

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Tunteiden sekasortoa

Todella ristiriitaiset fiilikset just nyt.
Miut oli pyydetty täällä järjestettyyn Sporttipäivä- tapahtumaan kertomaan miun elämäntapamuutoksesta.
Tottakai lähdin siihen mukaan. Miulle on tärkeetä, että saan jakaa omia kokemuksia, josko saisin jonkun muunkin innostumaan, tekemään päätöksiä oman elämänsä suhteen.
Olin tätä hieman "markkinoinut" facebookissa ja pyytänyt ihmisiä tueksi ja turvaksi miuta katsomaan, jakamaan tämä juttu miun kanssa.

He, jotka tulivat, olivat yks miun tuttu, vai onko hää kaveri? (sano sie, jos tätä luet) ja miun entinen työkaveri.
Kovasti mie heitä kiittelin kun tulivat paikalle ja he ottivat sitten muutaman kuvankin muistoksi.

En voi kieltää, etteikö tää sattuis miuhun ja lujaa. Pelkäsin etukäteen, ettei ketään tulisi ja itkin jälkikäteen kun kaikki läheisimmät loistivat poissaolollaan.
Toki ymmärrän, että ihmisillä nyt voi olla muutakin elämää ja sain joiltain kannustavia viestejä, että ollaan hengessä mukana, mutta silti.
Koen itteni ihan saatanan yksinäiseksi just nyt. Sanokaa säälittäväks ihmisperseeks, mutta en voi sille mitään.
Miesystäväni oli töissä, tiedän että muuten hän olis varmasti ollut paikalla ja kovasti hän viestien välityksellä sitten tsemppasikin kun ei voinut olla läsnä.
Ja on nyt kestänyt miun pettymyksen kyyneleet.

Mietin, olisinko itse voinut tehdä jotain toisin? Laittaa jokaiselle henkilökohtaisesti viestin? Ja pettyä sitten kun vastaus olisikin ollut kerta toisensa jälkeen, että ei pysty?
Kahdelle ihmiselle laitoin kun tiesin etteivät he niin tarkkaan facea seuraa, toinen vastasi ei ja toinen ei vastannut koskaan.

Tää on hemmetin arka aihe kirjoittaa, kuten oli kyllä edellinenkin postaus mutta johonkin nämä tunnelmat on pakko saada purkaa.

Kokemuksena eilinen oli kyllä hieno. Tapahtuman juontajana toiminut Johanna otti miut tosi hyvin vastaan ja juttelu hänen kanssaan tuntui luontevalta.
Entä nyt? En tiedä...tunteet on sekasin.

Miulla takaraivossa on ajatukset tulevasta ja siitä, mitä on tulossa, mutta pidänkö niistä vaan suuni kiinni? Jaan asiat vain miesystävälle ja sille toiselle joka "kuuluu tulevaan projektiin"? En tiedä...



maanantai 13. maaliskuuta 2017

Enimmäkseen ulkopuolinen

Nuo otsikon kaksi sanaa on toistuneet miun mielessä viime aikoina todella useasti.
En sen enempää ala tässä avamaan tapahtumia ja tilanteita jotka saa nää tuntemukset aikaan, mutta näin on ollut oikeastaan aina.
Ja on aikoja jolloin tuo ulkopuolisuuden tunne korostuu.

Löysin erään vanhan kirjeen jonka olen saanut kun olin vielä teini-ikäinen.
Siinä on paljon kolahtavia lauseita ja sanoja miusta. Siitä, miten tämä kyseinen ihminen miut silloin näki ja varmaan näkis yhä jos tietäisi mitä miulle kuuluu.
Siinä on sanat
" Sinua on isketty liian monesti ja liian lujaan. 
että olet kadottanut luottamuksen ihmiseen ja ihmisyyteen. 
Surullista. 
Sinut hyväksytään. 
Sinä kelpaat ja sinusta välitetään..."

Mie oon sellanen ihanan sekopäinen sosiaalinen Hippiäinen ja tykkään paljon ihmisistä ja olla ihmisten kanssa. Mutta on vaan harvoja jotka pääsee oikeasti lähelle. Ja joskus, toisinaan ehkä pakoilen heitäkin jos on tiukka paikka. Pelottaa avata mielensä maisemat vaikka kuinka haluaisi.
Miulla on ollut nyt ilo tutustua pariin uuteen ihmiseen ja se mikä heissä on ehkä parasta niin ne kutsuu miuta Hippiäiseks :D Aika moni ehkä "tunnistaa" miut siitä nimestä noin niinku muuten, mutta se, että kuulen itseäni oikeasti noin kutsuttavan, lämmittää kyllä mieltä.

Se, mikä ehkä on itsestä sekavaa niin miks en aina tajuu sitä, että kuten tuossa yllä on mainittu niin miut hyväksytään ja on ihmisiä jotka miusta välittää. Se on vaan joskus minä ihan itse, joka otan sitten ehkä pari askelta taakse etten tulis taas satutetuks, tai ettei miun ainakaan tarvis näyttää,että miussa on vähän synkempikin puoli.
Yhtenä aamuna sanoin miesystävälleni, miten surullista ja pahalta tuntuu, ettei kukaan kaipaa. Hän otti miuta kädestä, katto silmiin ja sano "mie kaipaan siuta..." <3

Se, että miun elämä on pohjimmiltaan hyvin, on ihan tosi iso juttu.
Se, etten pyöri missään pohjamudissa ja vaikeuksienkin keskellä osaan vielä hymyillä ja taistella, niin se ei kuitenkaan poista miusta sitä epävarmuutta jota tunnen.
Hämmentävää kun tiedän tiedollisella tasolla, että on ne tietyt jotka tykkää ja keiden seuraan oikeasti "kuulun", mutta tunnetasolla on aina olemassa se pelko, että oon kuitenkin  vaan enimmäkseen ulkopuolinen...





"Lähelläsi on olkapäitä sinun päätäsi varten, 
käsiä kietomassa sinut syliisi hajoamistilasi ympärille. 
Se ei kuitenkaan riitä poistamaan sinun sisäisä pelkoa, tietämättömyyttä..."