tiistai 6. helmikuuta 2018

Missä olen?

Miusta on jo pitkään tuntunu siltä, että olen jotenki kadottanu itteni.
Missä on se ihanan reipas Hippiäinen joka jaksaa treenata 5-10 kertaa viikossa ja olla iloinen, hymyilevä?
En tiedä.
Pitkään on ollut alakuloisempi, yksinäisempi hahmo joka kyllä tekee työnsä ja muut arjen puuhat. Käy jopa salilla, mutta "säälittävät" kolmisen kertaa viikossa.
Tosin viime viikkoina niistäkin kerroista on kadonnut se hohto. Tuntuu, ettei miussa ole voimaa ja salilla oleminen on vaan vähän sellaista haahuilua.

Toki kaikesta tästä tulisi etsiä hyvääkin. Että mie en ole jääny sinne sängynpohjalle vaan joka päivä yhä uudestaan nousen ja teen työni. Kotiaskareeni ja satujumppailen.
Onneksi työ on luonteeltaan sen verran liikkuvaa että ns.arkiaktiivisuus tulee pidettyä yllä.
Kävelen paljon ja portaatkin on tuttu juttu.

En ymmärrä, miksi soimaan itseäni tällä hetkellä treenaamattomuudesta sillä kunnon salitreenihän on tavallaan stressiä keholle ja siitä sen on sitten seuraavina päivinä palauduttava kun miun kroppa ja mieli on jo valmiiksi jatkuvassa stressitilassa.
Käyn kierroksilla.
Olen samaan aikaan tosi uupunut, mutta silti levoton.
Päässä on tuhat ja miljoona asiaa ja samaan aikaan siellä ei ole yhtään mitään.
Unohtelen asioita.
Viimeksi tänään töissä lukitsin itseni ulos kirjausjärjestelmästä kun olin unohtanut salasanani.
Joo voi käydä kelle vaan millon vaan mutta miulle tää oli iso juttu..

Sillon kun miulta kysytään kuulumisia niin vähän joutuu miettimään mitä sanoo.
Jollekin lähemmälle voin sanoa sen mitä viime päivinä on ollut päässä mutta joku ehkä etäisempi, sille tulee sanottua tyylillä "same old same old..töitä.."
Sillä miksi avautuisin suoraan? Todellisista tunteista ja ajatuksista? Peloista mitä olen tuntenut ja päässäni pyörittänyt?
Enhän todellakaan haluaisi tulla enää miljoonannen kerran pettyneeksi ja noin niinkuin kuvainnollisesti turpaan lyödyksi sillä olenhan jo ehkä saattanut tajuta sen ketä oikeasti kiinnostaa.

Ja kyllä, olen myös todella tuntenut itseni säälittäväksi ihmisperseeksi lähimpiä kohtaan kun ihan oikeesti Hippiäinen (tai haamu siitä) on ollut nyt ihan tosi väsynyt eikä ole pystynyt antamaan kaikkeensa. Yritän kovasti silti, kyllähän te sen tiedätte.
Mie olen täällä, älkää päästäkö menemään.

Saatiin miesystävän kanssa pienen pieni happihyppely ja irti arjesta kun käytiin Hämeenlinnassa tuossa yhtenä viikonloppuna. Ihan vaan pieni suuri seikkailu ja yksi yö hotellin lakanoissa.
Se hieman puhdisti. Teki hyvää.
Enkä mie nyt muutenkaa jatkuvasti ole surullinen (WOOP! WOOP!) Osaan vielä hymyillä ja nauraa. Nauttia pienestä sillon kun on aihetta. Että ihan syrämmetön paskiainen en ole. Eikä miusta selaista saa.


Mutta tosiaan. On miulla pieni toivon kipinä nousta vielä täältä. Hengaillaan nyt ja hengitellään, kerään voimia siihen kunnon treeniin ja vaikka dieetinpoikaseen. Ei miun pidä hötkytä kun on nyt ollu isompiakin asioita mielessä mutta kyllä mie ihan oikeesti kaipaan vanhaa itseäni takas.
Ai miten sen sais sitte takas? No otanpa itteeni niskasta ja teen sen. Ei.
Toki niin moni asia elämässä on juuri ja vain miusta itsestä kiinni, mutta just nyt tällä hetkellä voimavarojen ollessa rajalliset mennään näillä. Tehdään se mihin pystytään. Laitetaan ihmisille viestissä lämpimiä ajatuksia ja vaikka sydämmiä ja kokkaillaan tärkeimmälle miehelle herkkuruokaa. Näin.

torstai 11. tammikuuta 2018

Ajatus motivaatiosta

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo jokunen tovi. Elämässä ei mullistavia muutoksia ole ollut, joten ehkä siksi ei oikein ole ollut asiaakaan? Tai sitten päässä on jo niin paljon, ettei osaa sitä kiteyttää. Mene ja tiedä.
Mutta jospa nyt näin vuoden alun kunniaksi jokunen sana siitä -ah niin ihanasta motivaatiosta-?
Sehän nyt on pinnalla. Moni on luvannut tehdä elämäntapamuutoksen, laihduttaa.
Jokaisella on omat syynsä siihen, miksi alunperinkään rupeaa koko hommaan ja monella se myöskin tyssää ennenkuin on kunnolla edes alkanut.
Yritän kovasti miettiä omaa menneisyyttäni painonpudotuksen saralta. Miksi ryhdyin muutokseen? Millaisia muutoksia tein?
Olen näistä tainnut aiemminkin kirjoitella, mutta välillä näitä on hyvä itsekin kertailla ja käydä läpi, että mitähän hittoa miun päässä liikkui silloin 2014 kun tein ihan oikeasti sen päätöksen?

Apua. Enhän mie muista.
Olin mie ennen tuota ratkaisevaa hetkeä alkanut pikkuhiljaa harrastelemaan liikuntaa, mutta eihän se peilikuva mihinkään muuttunut kun söin mitä ja miten sattui. ( Tupakoinnin olin muuten hei lopettanut 4vuotta aiemmin.)
Ruoka. Siitä oli hyvä lähteä rakentelemaan uutta tapaa elää ihan tätä perusarkea, kokeilla mikä itselle toimii ja kuinka se paino lähtee putoamaan kun kroppa saa mitä tarvitsee.

Miun on kyllä tunnustettava, etten paljon muista noista ajoista. Pidin kyllä ruokapäiväkirjaa ja niitä en ole (onneksi) hävittänyt mihinkään. Olihan se alkuun hitonmoista opettelua ja jokaisen suupalan laskemista, mutta jotain silti alkoi tapahtumaan. Kilot alkoivat jäämään matkalle.

Jos nyt miettii miun  syömisiä nii elämäntapamuutoksen alkuaikoina söin kyllä ihan järkyttävän vähän. Tokihan miun kroppa nyt muutenkin on muuttunut. Jossain kohtaa sain painon alle 60kg ja joku vois väittää jopa rimpulaks.
Nyt kun kattoo peilii nii painoa on kyllä tullu,,mutta niin on kyllä lihastakin vaikka itse sanonkin.
Enkä mie edes halua olla rimpula. Salitreenit on tullu miun elämään jäädäkseen ja tavotteet matkan varrella muuttuneet paljon. Ihan aluksihan miulla oli tavoitteena se painon putoaminen, pois liikalihavasta "normaalipainoiseksi" (jota en muuten koskaan ikäni aikana ole ollut..)
Ja mitä enemmän salilla kävin, niin alkoihan se lihaskin vähän paistamaan esille.

Ai niin se motivaatio? No miten olis vaikka ihan oma terveys?
Jos siulla on riski sairastua ylipainon aiheuttamiin tauteihin, kulutat niveliä, tai et vaikka ihan vaan viihdy ittes kanssa etkä voi sietää peilikuvaa niin olisiko aika tehdä asialle jotain?
Kyllä.
Muutos ja projekti on hemmetin raskasta ja tee kaikkes, että saat neuvoja, apua ja tukea.
Miulla ei ollut mitään omia personal trainereita eikä treenikavereita, siinä mielessä olin melkosen yksin. Mutta onneksi oli netin ihmeellinen maailma jonka kautta juttuja opiskelin ja opettelin, pari läheistä joille sai avautua ja pari kertaa ostetut pt:n laatimat ohjelmat/fitfarmin nettisetit.

Ja niin joo, se muutos on myös hemmetin hidas juttu. Mutta jokainen fiksu valinta ruokalautaselle ja ylimääräinen askel kauemmas kotisohvasta (tai vaikka edes sen ympäri) on kohti jotain paljon parempaa, mie lupaan.

Miun tän hetkinen tilanne? Oon tullu pitkän ja kivisen tien, oon menny perse edeltä puuhun. Onnistunu ja epäonnistunu. Melkei luovuttanu ja sitten taas voittanu. Oppinut.
Kuntosali on niiiiin miun juttu, kuten terveelliset ruokavalinnat. Ja voi kyllä, karkit on nii hyviä ja suklaa ja hampurilaiset. ai että mie nii niistä tykkään ja syönkii mutta ne ei ole jokapäiväinen juttu.
Mie nautin niistä, mutta vedän itselleni ne rajat. Mättäminen ei jää päälle.
Enkä todellakaan koe jääväni mistään paitsi.

Tää kaikki vaatii töitä ja just ja nimeonomaan sitä MOTIVAATIOTA. Jos siulla on pienikin syy siihen, miksi lähtisit tekemään töitä ITSESI ETEEN niin ai hyvä luoja, TEE SE NYT.
Mie lupaan, sie et kadu mitään. Jos annat periks, sitä kadut.

Miullakin on vielä ne huonot hetkeni kun peilistä katsoo se typerä pullukka joka ei mitään osaa, mutta mie pääsen niistä oloista yli. Joku miut on aina herättäny siihen, että katoppa nyt mitä oot saanu aikaan. Ja just siks mie matkani aikana ja edelleenkin tykkään ottaa niitä selfiebelfieitä.
Kyllästymiseen asti. Mutta vain ja ainoastaan niistä sie ite pystyt sen muutoksen näkemään.
Mie oon ehkä saavuttanu paljon, mutta silti koen olevani vasta alussa.
On vielä niin paljon, mitä haluan pystyä näkemään ja tekemään nimenomaan koskien miun kropan muutosta.
Mutta vielä ei ole sen aika. Nyt elän näin. Hetken ja päivän kerrallaan.
Treenaan omalla pienellä tavallani ja syön hyvin ja herkuttelen.
Mutta miulla on haaveet. Miulla on tavotteet ja tiedän, että vielä tulen tekemään töitä sen eteen.
Nyt miulla vaan ei ole oikeasti mitään terveydellistä syytä lähteä laihduttelemaan. Tein sen jo.
Mie olen nyt terve.
Miun äiti on kuollu nuorena aivoverenvuotoon ja miun isällä on ms-tauti. Jos on pienikin mahdollisuus välttyä näiltä tai muulta vastaavalta, kun teen niitä "fiksumpia valintoja" nii tottakai mie sen teen. Itseni vuoksi.
Tässä ja nyt.



sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Pikkuhiljaa eteenpäin

Satuin eilen katsomaan uusintaa ohjelmasta jossa Maria Veitola oli "yökylässä cheekin luona".
Siitä jäi mieleen kun Cheek sanoi jotenkin näin "ei mulla ollu itsetuhosia ajatuksia, mä vaan toivoin etten heräis.."
Se kolahti.

Mie oon elämässäni käyny monta kertaa todella syvissä vesissä ja muistan aika tarkkaan ne tunteet. Ne on sellasia mitä ei toivo kenellekkään ja toivon, etten itsekään koskaan enää joutus kokemaan niitä.
Se, että on vaan niin paha olla ettei todellakaan tiedä miten selviää päivästä, tai edes hetkestä toiseen.

Joka ilta toivoi, ettei aamulla tarvis enää herätä. Ei ollut mitään syytä nousta ylös.
Ei, en mie aatellu että itelleni mitään olisin tehny, se olo vaan oli... Toive siitä, että kun illalla käy nukkumaan, pääsis pois.

Näin jälkikäteen ajateltuna en todella tiedä miten oon päässy sieltä pois. Ajan kanssa? Ehkä.
Ja toki miulla on ollu tukijoita. Ottamassa kiinni kun oon vajonnu lattialle huutoitkemään.
Maksettu junaliput, että pääsen hetkeksi pakoon kotoa.
Ihan uskomatonta, mutta mie oon selvinny ja tullu helvetin pitkän matkan kyllä.


Jos nyt miettii tätä päivää, niin asiat on ihan mukavasti. Ei miulla ole kultaa eikä rikkauksia, mutta miulla on elämässä ihminen joka ei ole verrattavissa mihinkään rahaan. Se on arvokkaampaa. Ihminen joka jakaa elämäänsä miun kanssa, tykkää miusta sellasena kuin olen.
On miulla pari hassua kaveriakin jäänyt ja niiden suhteen olen ymmärtänyt paljon. Olen aiheesta aiemmin kirjoitellutkin. Ymmärrän oman arvoni vihdoin ja kohtelen muita sen mukaan miten itse tulen kohdelluksi. Sehän on sitä tasa-arvoa vai mitä?
Ihan turhaa kuluttaa aikaansa ihmisiin joita ei kiinnosta mitä miulle kuuluu.

Miulla on keväästä asti ollu uupumista välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Välillä sain voimani salilla käymisestä ja pikkuhiljaa se kääntyi siihen, etten jaksanut enää edes treenata.
Pari viikkoa sitten iloitsin siitä kun jaksoin vapaapäivänä siivota ja touhuta. Aiemmin miun fiilikset oli lähinnä ollut sellaisia, että saatoin tuijottaa vinossa olevaa mattoa jaksamatta tehdä sille mitään.

Olenko sitten ollut töissä? Kyllä ihan normaalisti. Osa-aikaisestihan mie töitä teen eli päivät on todella vaihtelevia. Välillä saanu painaa koko päivän ja välillä taas ollu parin tunnin työpäivä.
Työ on kuitenkin ihmisen perusvelvollisuus ja kyllähän mie oon noista hommista jopa tykännyt niin en ole sitä kokenut niin raskaaksi että olisi pitänyt jäädä pois. Hyvä niin.

Tosiaan pari viikkoa tässä on alkanut olemaan vähän parempi olla ja elää.
Aloitin myös käyttämään ubikinonia, varmaan sillä oma vaikutuksensa miun energioihin?
Se,että jaksaa jo ihan perusarjessa paremmin on iso askel.
Ainut miinus viime aikoina ollut, kun sain reilu viikko sitten astetta isomman migreenikohtauksen ja miut tultiin laittamaan tippaletkun päähän. Ei ihan hetkeen ole moista ollut. Sen jälkeen miulla on muutamana päivänä ollut huimauskohtauksia ja oon vähän kysymysmerkkinä, eikö niihin mikään auta? Miulla on kyllä todettu asentohuimausta ja eihän siihen mitään ihmepilleriä ole.
 Yhtenä päivänä töissä sain kohtauksen ja tyhmä vielä ajelin sitten autolla isännän luokse ja loppupäivä menikin sitten sängyssä makoillessa. Onneks ei ole ollut ihan jokapäiväistä. Vielä.

Ja sitten positiivisuuksia:
Voitin muuten Nana Heikkilän nettivalmennuksen instagram kisassa. Kestää kaikkinensa 8viikkoa mutta tottakai niitä ohjelmia ja ohjeita voi noudattaa pidempäänkin.
Se on siitä hieno valmennus, että siinä keskitytään niin kokonaisvaltaisesti ihmisen hyvinvointiin eikä vaan lätkäisty jotain treeniohjelmaa ja tiukkaa dieettiä eetteriin.
Oon pikkuhiljaa päässyt taas kävelylenkkeihin kiinni, pyrin venyttelemään ja huoltamaan kehoa ja salilla käyn pari kertaa viikossa.

Jännä kun fiilikset kokoajan menee eteenpäin ja mietin lähes malttamattomana tulevia juttuja ja suunnitelmia, mutta nyt ei auta hötkytä. Ei todellakaan.
Joudun päivittäin keskustelemaan itseni kanssa että nyt ei ole kiire. Nyt tämän valmennuksen kautta mie yritän löytää sen oman oikeesti energisen ihmisen takas ja sitten vasta voidaan suunnitella rankempaa treeniä ja sellasta ruokavaliota jolla saadaan taas kroppaa muokattua.

Se on kuitenki miun pidemmän tähtäimen tavoite, saada tätä löysää kroppaa paremmaksi.
Sellanen x-shape ois hakusessa ;)

Mutta tosiaan. Kuten tähänki asti niin ihan päivä kerrallaan. Kuulostelen mieltä ja kroppaa ja sen mukaan menen eteenpäin. Haluan pitää itsestä ja myös tärkeimmistä huolta <3



perjantai 18. elokuuta 2017

Ylipainon jäljet ihossa...

Olen tätä aihetta pyöritellyt päässäni monesti. Ja varmasti moni muukin tällä hetkellä ylipainoinen tai jo painoaan pudottanut miettii.

Eli nahkan palautuminen ja arvet?

Niin että palautuuko se nahka ja häiveneekö arvet jotka on tulleet ihon venymisen myötä?
Tämähän on aivan luonnollinen reaktio kun nainen tulee raskaaksi ja maha alkaa kasvamaan ja iho venyy aikalailla.
Tästäkin voidaan olla niin montaa mieltä, mutta miun näkövinkkelistä normaalivartaloisen, nuoren naisen vartalo palautuu paremmin kuin tässä tapauksessa miun, eli -lähes 30v elämästään ylipainoisen ja monta vuotta vaan läskillä venyttänyt nahkaansa-kroppa.

Sanotaan, että se johtuu niin iästäkin, geeneistä ja tottakai elintavoista.
Miusta on vähän surullista kun en todellakaan aiemmin tätä ollut tullut miettineeksi,
Varsinkaan silloin kun en välittänyt itsestäni ja elintavoistani vaan lihoin kokoajan lisää.
En ehkä vaan välittänyt. Jos oisin, olisin tehnyt elämäntapamuutokseni jo paljon aiemmin.

Onhan niitä kaikenmaailman hoitoja tähän avuksi. Voiteita ja öljyjä. Roikkuvaa nahkaa hoidetaan myös leikkauksin.
Kun olin saanut painoa pois, miulla saattoi olla pieni toivenvire siitä, että kyllä ne allit vielä häviää ja alavatsa asettuu kun vaan treenaan.
Mutta olen jo aikalailla 100% varma siitä, että mitään poppaskonsteja ei vaan ole eikä mikään maailman treeni ja ruokavalio miuta pelasta.
Leikkaus ehkä, mutta tää ongelma nyt vaan on pienesti kosmeettinen, niin en ole valmis siihen.
Ja uskon, että tässä kohtaa miun pitäis se itse yksityisellä kustantaa.
Olen kuullut, että jos haitta on terveydellinen, on helpompaa päästä kunnallisen kautta operoitavaksi.

Alan ymmärtämään, että en tule koskaan saamaan sellaista kivan "lättänää sikspäkkiä", mutta onko miulla siihen tarvettakaan? Ei.
Se, mikä kieltämättä ottaa ajoittain ohimoon, on nimeonomaan tuo alavatsa joka saa miut näkemään itteni lihavana. Moni on aiemmin sanonut, että miulla on ihan hyvä kroppa ja olen jonkun mielestä jopa hoikka (hahhh...painoa tullu lisää iha kiitettävästi tän vuoden aikana nii en todella allekirjoita tätä..)
Joskus sain kommentin johonkin miun "pullistelukuvaan" SIULLAHAN ON ALLIT!"
Kyllä. Ja ne lepattaa hitoksee kivasti tuulessa. Ojentajatreeni on yks miun suosikeista, mutta tämäkin on se yksi osa kehosta joka ei täysin palaudu.

Entä miten ne miun arvet sitten? Pahimmat on ehkä juuri vatsassa. Ne on mielestäni ne raadollisimmat muistuttajat menneestä. Myös kädet ja reidet on saaneet osansa.
Jaloissa on toki myös leikkauksien jäljiltä paljon arpia. Että miulla saa kesällä olla hitokseen hyvä päivä jos olen kulkenut shortseissa ;)

Häpeänkö arpiani? Kyllä ja en. Tokikaan leikkausarvillehan nyt en voi mitään ja ne on "ihan ok", mutta kyllä miun on tunnustettava, että huonoina päivinä sitä saattaa kauhistella mitä on kropalleen aiheuttanut.
Monet äidithän sanovat, että kantavat ylpeänä taisteluarpensa ja tottakai, se on ymmärrettävää, onhan heillä rakkaat syynsä siihen, mutta kuten aiemmin mainitsin niin omalle kohdalleni olen tämän aivan itse omaa kehoani kaltoinkohdellen aiheuttanut.
Onko typerää velloa menneessä ja katua sitä? On. Enkä mie siinä kieriskele, nämä ajatukset vaan hetkittäin palaa mieleen ja olen kyllä helvetin ylpeä ja kiitollinen siitä, että koin sen herätyksen tehdä elämäntapamuutoksen edes pikkasen myöhemmin.
Eikä siinä kohtaa kun olen jo sydänkohtauksen tai verenpainelääkityksen saanut.
Eiköhän tuo nahka ja rikkinäinen polvi muistuta miuta jo ihan tarpeeksi.

Olenko sitten kokeillut mitään vippaskonsteja tähän? En sanois niitä vippaskonsteiks, vaan ihan tavallista ihon hoitoa, kuivaharjausta, kuorintaa ja rasvausta.
Sitähän nyt voi tehdä ihan jokainen muutenkin.

Pitkään tutkailin ja lueskelin aiheesta Lpg-hoito. Sehän lupaa yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, kiihdyttää aineenvaihduntaa mikä tuntuu olevan ihan tukosssa ja auttaa myös treeneistä palautumiseen, mikä olis miulle ihan tosi iso juttu.
Kerran mie sitä kävin tässä kesällä jopa kokeilemassa. Sukelsin siihen ihanan tyylikkään harmaaseen sukkahousupukuun ja annoin itselleni luvan nauttia hoidosta.
Eihän se yksi kerta mitään auta pidemmän päälle.
Vaikka antoikin tosi hyvän ja rennon olon, mutta saadakseni tuloksia paremmin aikaan, täytyisi myöskin olla hieman paksumpi lompakko.
Osa-aikatyötä tekevänä ei ole mitään mahdollisuuksia käydä lpg:ssä säännöllisesti, muuten kyllä menisin heti uudestaan.

Mutta tosiaan. Tämä on taas miun kokemus ja tarina ihon palautumisesta.
Tätä ei kuitenkaan kannata ruveta miettimään sillä asneteelleä, että "en varmaan laihduta jos se nahka jää vaan roikkumaan!"
Ei ei ei ja vielä kerran EI! Kyse on kuitenkin siun terveydestä ja ylipainon terveysriskit nyt onkin sitten ihan oma kirjoituksen aiheensa, mutta uskon että jokainen ihminen nämä tiedostaa.
Jokainen saa myös tehdä ne omat valinnat. Jos voit hyvin ja olet onnellinen ylipainoisena, se ei todellakaan ole keneltäkään pois.
Aikoinaan itse en ollut ja etenkin sukurasitteet olivat turhan hälyttävät, niin pakko se oli elämälleen jotain tehdä.


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Halusin vaan olla rohkea

Tässä on mennyt jo pitkään, kun miun olot on ollu vähän vuoristorataa. Välillä paremmin ja välillä huonommin.

Aloin jo vähän löytää energiaa kaikenlaisiin askareisiin ja treeniin, mutta vähän on viime päivinä taas hyydyttäny. Miun valmennushommat meni nyt jäihin, siitä saatan kirjoitella ehkä joskus mutta just nyt ei ole sen aika.
En halua oikein ajatella treenaamista. Tai kyllä mie sitä ajattelen lähes päivittäin, mutta yritän olla ottamatta siitä stressiä just nyt. Tosin tavotteilla voin heittää niinsanotusti vesilintua.
Toki liikun ja oon salinkin ovista astellu sisään, mutta ihan vain jotenkin saadakseni jotain oikeeta liikuntaa tähän ruhoon.


Aika moni on ehkä tajunnutkin, etten ole välttämättä se sama iloinen reipas Hippiäinen, olen tuonut sen näin blogin kautta ja osittain facebook päivityksissä ilmi. Jokainenhan kirjottelee juuri sitä mitä itse haluaa. Oon halunnu yrittää olla avoin, rehellinen.

No seinään päin tässä taas senkin saralta mentiin. Miulle on ennenkin käynyt niin, että kun olen vähän ns.syvimmissä vesissä, niin aika moni ihminen on kaikonnut.
Ei jakseta enää kuunnella ja kattella kun en olekaan sekoilemassa jatkuvasti.
Miusta se on hemmetin surullista.
Joo, ihmisillä omat elämänsä ja kaikkee mut miten kummasti se käytös muuttuukin vähän niinku toisen mielialojen mukaan?

Uskaltasin väittää, että ihmiset jotka ei miuta vierasta, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.
Tottakai se on tyhjää parempi ja arvostan sitä enemmän kuin mitään, mutta silti. Niin moni on jäänyt/jäämässä jälleen taakse..

Se, että oon myöntäny ääneen olevani uupuneempi, oli kokeilu olla rohkea. Viestittää, että se on ihan okei jos ei aina jaksa. Mutta ehkä se ei sittenkään ole niin?
Pitää vaan väkisin puurtaa ja pitää suunsa kiinni. Sitte jos meinaa pää haljeta ajatuksista niin ainut vaihtoehto on mennä terapiaan?

Miesystäväni tietää nää hommat ja on tukenu miuta tosi paljon. Se tajuaa, että miulla on ystävien ikävä.
Joo, ihmissuhteet vaatii hoitamista ja yhteydenpitoa ja kaikkee mut tiedättekö kun vahvinkin väsyy joskus. 

Mie halusin olla rohkea ja rehellinen, myöntää oman vajavaisuteni. Mutta näin kävi.

 Tosin viime lauantaina oli eka kerta ihan tosi pitkään aikaan kun sain nauraa sydämeni pohjasta.
Tehtiin yhden kaverin kanssa treffit kaupunkiin, kolme tuntia meni kuin siivillä.
En todella muista milloin olisin nauranut niin kovin.  Helpotti.

Hainko mie tällä tekstillä jotain? Ainakin sen, että sain tämän oksennettua ulos.
Kyllä mie oon vielä kovasti elämässä kiinni, siitä nyt ei pääse mihinkään. Tarvii vaan vähän hengittää.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Mikä se onnellinen perhe on?

Eilen töideni puolesta jäin miettimään, millaista olisikaan ollut jos olisi kokenut turvallisen ja ehjän lapsuuden?
Suomessa on miun lisäks aika hitokseen monta avioerolasta, mutta aivan varmasti jokaisen tarina on erilainen ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Joillekin se on elämän suuri kriisi, joillekin se voi olla helpotus.

Mie olin 9 vuotias kun vanhemmat eros. Muistikuvat on aika hämärät niiltä ajoilta ja ihan kaikkea mitä muistan, ei ole jokaisen silmille edes luettavaksi.
Mutta sanottakoon, että tuohon 9 ikävuoteen asti en muista paljonkaan onnellisia hetkiä. En muista kokeneeni turvaa.

Eilen jäin miettimään, mitä se olisi kun saisi viettää perhepäivällisiä, olisi aina ollut se koti johon mennä myös näin aikuisena?
En koe, että olisin koskaan kuulunut oikeastaan yhtään mihinkään. Mitä on se yhteenkuuluvuus? Perheen tavat ja jokavuotiset traditiot ja juhlat?
Just nyt tällä hetkellä tiedän, että miulla on ollut ja tulee olemaan ns.pakopaikka miun kummisedän luona vähän kauempana miun kotikaupungista, mutta se kynnys lähteä sinne vaikka tarve tulisi on melko suuri ylittää.
Joskus olenkin hänen ja vaimonsa luokse mennyt ja tullut parempivointisena takaisin, mutta silti ihan aina on tuntunut, etten kuitenkaan kuulu sinne.

Sama juttu oikeastaan miun tädin suhteen. Hän on miut monesti toivottanu tervetulleeks ja kyllä mie sydämessäni tiedän, että hän välittää ja haluaakin miut välillä kylään, mutta miussa itsessä elää kuitenkin se pelko ja epävarmuus siitä, ettei miulla ole siellä sijaa.

Nää on oikeesti aika isoja juttuja mitä välillä tulee pyöriteltyä ja tuossa yks ilta miesystävällekin juttelin siitä, miten kivalta se ajatuksena kuulostaa kun perheellä on ne yhteiset jutut ja päivälliset.
Meistä kumpikaan vaan ei tiedä mitä se kuitenkaan sitten loppupeleissä voisi olla.

Miulle ei ole koskaan ollut itsestäänselvää se, että olisin rippilahjaksi saanut mopon, täysikäisyyden kynnyksellä ajokortin tai aina synttäreinä kakun missä on paljon kynttilöitä.
Edes ruoka ei ole ollut itsestäänselvää.

Nykyisin kun pidän huolen siitä, että ruokaa on riittävästi ja laitan vuokran ja muiden laskujen jälkeen rahani pääosin ruokakauppaan on miulle tärkeetä.
Päätin teininä, että sitten kun olen omillani niin miulla on oltava jääkaapissa muutakin kuin valo.
Tykkään "ostaa varastoon" ruokajuttuja ja toinen ei aina välttämättä ymmärrä "hei meillähän on vielä kahvia/voita/juuston palanen.." mutta ei, se ei riitä.
Pitää olla tarpeeks, ei saa loppua kokonaan.
Mie haluan kahviini sen maidon ja leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Piste.

Mites ne miun vanhemmat sitten? Ainahan ne parhaansa kuitenkin yritti.
Ei ne koskaan miuta ole hylänny Niillä vaan oli aina liikaa omia juttuja, että ehkä eivät kuitenkaan loppuun asti kyenneet/jaksaneet ajatella.
Nykyisinhän miulla ei äitiä enää ole. Ei ole ollut vuosiin ja antaisin mitä vaan että äiti olis saanut jäädä, mutta joku isompi taho päätti aikanaan toisin.
Isällä on ms-tauti ja tosiaan hänellä on niissä omissa ongelmissaan tarpeeksi, että vaikka miuta kuin joku asia tänä päivänä painais niin en halua hänen taakkaansa enää lisätä.
Vaikka ehkä vois ajatella, että se olis hänen "velvollisuutensa" tukea ja olla tietoinen, mutta mie koen ettei hänen tarvitse.
Riittää, että mie olen olemassa hänelle.

Kaikkien kokemusten jälkeen mie oon just tällanen ku oon. En osaa kuvitella, miten asiat olis nyt jos tietyt asiat olis jääny tapahtumatta. Ja ihan turhaahan se on miettiä liikaa menneisyyttä kun sille ei ole mitään tehtävissä.
Kaikki tapahtumat vaan on muokannu miusta tällasen. Oon joutunu näkemään ja kokemaan paljon. Itsenäistymään ehkä liian aikaisin, menemällä hukkaan monessa eri asiassa, oppimaan kantapään kautta.
Vain arvailemaan ja haaveilemaan, mitä olisi voinut olla.
Vaikka miun perhe meni rikki ja miulta on jääny monet hyvät asiat kokematta, olen silti saanut vanhemmilta paljon hyvää. Kuten sanoin, he ei koskaan kuitenkaan miuta hylänny.
Ne on aina ollu olemassa miulle. Ja tiedän, että äitikin on tuolla jossain miuta vahtimassa <3



"Mä oon nähny miehen naista lyövän,
oon istunu vieres hiljaa yrittäny sietää
kaiken sen tuskan.
Mä oon nähny, että elämä on hauras..."

 


torstai 22. kesäkuuta 2017

Ajatuksia menneestä

Jännittävää alkaa kirjoittamaan sellaista mitä on usein pyöritellyt päässään, mutta yhtään ei ole hajua miten tämän kaiken saisi naputeltua ylös silleen suht fiksusti ja ehkäpä lyhkäsesti?

Joskus aiemmin kerroin tuosta ulkopuolisuuden tunteesta. Sehän nyt on miussa ollut aina.
Jos ajatellaan ihan vaikka peruskouluaikoja niin aina mie olin se (lähes) viimonen valinta ryhmätehtäviin ja muutenkin hyljeksitty.
Yritin kyllä olla sellanen kaikkien kaveri, mutten koskaan tuntenu kuuluvani mihinkään.
Suurin syyllinen näihin fiiliksiin oli ylipaino ja perheessä tapahtuvat asiat.
Ja mitä taas miehiin tulee, niin kelleppä mie oisin kelvannu?
Aina miusta muka puuttui jokin. Ihan v*tun sama, kyllä mie tiesin mistä se johtui.

Sitten kun luulin, että olisinki kelvannu nii miuta ja miun typeryyttä vaan loppupeleissä käytettiin hyväks. Uskoteltiin vaikka mitä, mutta pieleenhän se kaikki meni.
Sitten jouduin kohtaamaan ihmisen, joka ei kuitenkaan ollut sitä mitä luulin.
Miuta pahoinpideltiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Tästä vaan kukaan ei sillon tainnut tietää.
Enhän uskaltanut kertoa.
Se tunne, kun pelkää oman henkensä puolesta on jotain mitä ei osaa kuvailla eikä todellakaan toivo kenellekään.
Se, ettei voi mennä kotiin, joutuu soittamaan poliisit turvatakseen oman henkensä...
Luojan kiitos pääsin tuosta eroon, mutta en voi kieltää etteikö se olisi vaikuttanut miuhun.

Nykyisessä suhteessa merkitsee maailman eniten se, ettei miun tarvitse pelätä. Toinen tietää miun aiemmat kokemukset ja on tehny selväks ettei tekis pahaa. Ja mie voin luottaa siihen.

Kaikki se, mitä oon menneisyydessä kokenu, on tehny miusta tällaisen.
Tottakai mie tunnustan että oon hemmetin epävarma oikeastaan ihan kaikesta.
Kaikista eniten epäilen itteeni. Mikä ehkä on naurettavaa, sillä oikeastaan aika hemmetin moni juttu mistä oon itteeni epäilly tyyliin "ei miusta ole tähän" tai "mitähän tästäkin tulee" on loppupeleissä onnistunut tavalla tai toisella.
Eikä todellakaan heti, sormia napsauttamalla vaan ajan kanssa ja taisteluiden jälkeen.
En vaan oo antanu periks vaikka hemmetin usein on tuntunu, että annan.

Ja mitä muihin ihmissuhteisiin tulee niin yhä edelleen pidän vähän tuntosarvia pystyssä.
Mie en edelleenkään jaksa jatkuvasti olla se joka yrittää vaan kaipaan vastavuoroisuutta.
 Jos ei kuulu tai näy nii sille mie en voi mitään. Elämä on.
Oon myös kohdannu ihmisiä jotka on yrittäny ottaa miut vastaan ja "mukaan juttuihin", mutta huomasin että mie oon se joka vähän vetäytyy, en ehkä oo enää niin uskaltanukkaan heittäytyä vaikka haluaisin.
Tää ei todellakaan ole mitään henkilökohtaista mutta nää on näitä miun omia pieniäsuuria peikkoja.
Ristiriitaista.

Mie jossain vaiheessa kävin muutaman kerran psykofyysisellä terapeutilla saadakseni vähän selkoa omin juttuihin, mutta se kaatui siihen kun ei vaan yksinkertaisesti ole varaa maksaa niitä käyntejä.
Eikä siitä ole iloa jos kerran kuukaudessa tai kahdessa siellä kävis. Terapia vaatis pidemmän intensiivisemmän jakson, että käynneistä hyötyisi.
Nyt vaan pitää yrittää itse opiskella itteensä ja omaa käytöstä.
Tuumailla, huilailla, treenata ja jossain välissä yrittää jollekin näistä vaikka jutellakkii mut miks niitä sanoja on niin vaikee löytää?
Ja en mie oikeestaan haluu tuhlata muiden aikaa näihin miun ajatuksiin. Hah! Tästä se epävarmuus taas loistaa, järjellä tiedän mutta selitäppä tilanne tällaselle tunne-eläjälle.

Voisin mie tota toista osapuolta kyllä vähän nykästä hihasta? Ei se aina tajuu, mutta yrittää kuitenki <3