torstai 22. kesäkuuta 2017

Ajatuksia menneestä

Jännittävää alkaa kirjoittamaan sellaista mitä on usein pyöritellyt päässään, mutta yhtään ei ole hajua miten tämän kaiken saisi naputeltua ylös silleen suht fiksusti ja ehkäpä lyhkäsesti?

Joskus aiemmin kerroin tuosta ulkopuolisuuden tunteesta. Sehän nyt on miussa ollut aina.
Jos ajatellaan ihan vaikka peruskouluaikoja niin aina mie olin se (lähes) viimonen valinta ryhmätehtäviin ja muutenkin hyljeksitty.
Yritin kyllä olla sellanen kaikkien kaveri, mutten koskaan tuntenu kuuluvani mihinkään.
Suurin syyllinen näihin fiiliksiin oli ylipaino ja perheessä tapahtuvat asiat.
Ja mitä taas miehiin tulee, niin kelleppä mie oisin kelvannu?
Aina miusta muka puuttui jokin. Ihan v*tun sama, kyllä mie tiesin mistä se johtui.

Sitten kun luulin, että olisinki kelvannu nii miuta ja miun typeryyttä vaan loppupeleissä käytettiin hyväks. Uskoteltiin vaikka mitä, mutta pieleenhän se kaikki meni.
Sitten jouduin kohtaamaan ihmisen, joka ei kuitenkaan ollut sitä mitä luulin.
Miuta pahoinpideltiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Tästä vaan kukaan ei sillon tainnut tietää.
Enhän uskaltanut kertoa.
Se tunne, kun pelkää oman henkensä puolesta on jotain mitä ei osaa kuvailla eikä todellakaan toivo kenellekään.
Se, ettei voi mennä kotiin, joutuu soittamaan poliisit turvatakseen oman henkensä...
Luojan kiitos pääsin tuosta eroon, mutta en voi kieltää etteikö se olisi vaikuttanut miuhun.

Nykyisessä suhteessa merkitsee maailman eniten se, ettei miun tarvitse pelätä. Toinen tietää miun aiemmat kokemukset ja on tehny selväks ettei tekis pahaa. Ja mie voin luottaa siihen.

Kaikki se, mitä oon menneisyydessä kokenu, on tehny miusta tällaisen.
Tottakai mie tunnustan että oon hemmetin epävarma oikeastaan ihan kaikesta.
Kaikista eniten epäilen itteeni. Mikä ehkä on naurettavaa, sillä oikeastaan aika hemmetin moni juttu mistä oon itteeni epäilly tyyliin "ei miusta ole tähän" tai "mitähän tästäkin tulee" on loppupeleissä onnistunut tavalla tai toisella.
Eikä todellakaan heti, sormia napsauttamalla vaan ajan kanssa ja taisteluiden jälkeen.
En vaan oo antanu periks vaikka hemmetin usein on tuntunu, että annan.

Ja mitä muihin ihmissuhteisiin tulee niin yhä edelleen pidän vähän tuntosarvia pystyssä.
Mie en edelleenkään jaksa jatkuvasti olla se joka yrittää vaan kaipaan vastavuoroisuutta.
 Jos ei kuulu tai näy nii sille mie en voi mitään. Elämä on.
Oon myös kohdannu ihmisiä jotka on yrittäny ottaa miut vastaan ja "mukaan juttuihin", mutta huomasin että mie oon se joka vähän vetäytyy, en ehkä oo enää niin uskaltanukkaan heittäytyä vaikka haluaisin.
Tää ei todellakaan ole mitään henkilökohtaista mutta nää on näitä miun omia pieniäsuuria peikkoja.
Ristiriitaista.

Mie jossain vaiheessa kävin muutaman kerran psykofyysisellä terapeutilla saadakseni vähän selkoa omin juttuihin, mutta se kaatui siihen kun ei vaan yksinkertaisesti ole varaa maksaa niitä käyntejä.
Eikä siitä ole iloa jos kerran kuukaudessa tai kahdessa siellä kävis. Terapia vaatis pidemmän intensiivisemmän jakson, että käynneistä hyötyisi.
Nyt vaan pitää yrittää itse opiskella itteensä ja omaa käytöstä.
Tuumailla, huilailla, treenata ja jossain välissä yrittää jollekin näistä vaikka jutellakkii mut miks niitä sanoja on niin vaikee löytää?
Ja en mie oikeestaan haluu tuhlata muiden aikaa näihin miun ajatuksiin. Hah! Tästä se epävarmuus taas loistaa, järjellä tiedän mutta selitäppä tilanne tällaselle tunne-eläjälle.

Voisin mie tota toista osapuolta kyllä vähän nykästä hihasta? Ei se aina tajuu, mutta yrittää kuitenki <3


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Tämä hetki ja ajatukset

Nonni. Mistäs sit alettais?
Siitä kun oon edellee uupunu? Teloin selkäni enkä oo päässy kunnolla treenaamaan?
Paino oli noussut? Ei päästä toivomalle reissulle?

No aletaan vaikka tuosta peruuntuneesta reissusta. Tai eihä meillä nyt ees ollu mitään varattu, mutta toisella on kesäloma ja mie olin vuosipäivän tietämille toivonu pidempää vapaata töistä ja erehdyin oikein haaveilemaan että jos sitä kerran vuoteen pääsis jossain yhdessä käymään?
Viettämään sitä niinsanottua laatuaikaa kun tähän mennessä on niitä "läpsystä vaihtoja" tehty turhan pitkään kun molemmat ollu töissä.
No jotta, eipä tarvi tosiaan lähtee koska raha. Tai oikeastaan rahattomuus.
Tai noh voitashan me toki lähteä seikkailuihin mut sit tarttis vähä pidempää olla syömättä ja varmaa jäis muutamat laskutki rästii...
Voin kertoo, että veti mielen aika hemmetin matalaks. Moni on sanonu "no lähette sitte ku on rahaa..säästätte vähän.." ..nii..varmaa menis sitte ens vuotee koska sitte ehkä ku rahaa ois nii ei sitten taas ole aikaa.
Tyhmä minä kun haaveilin.
Toki ainahan sitä voi yhdessä keksiä jotain seikkailuja esim. ihan lähimaastoonki ja tehdä jotain spesiaalia mutta itelle henk.koht ollu tärkeetä, että edes kerran kesässä pääsis johoki kauemmas. Hitoille tästä käpykylästä, pääsis nollaamaan pään...Noh, katsotaan.



Uupumisesta? Siitä ei oikeastaan mitään uutta sanottavaa. Samaa aikaa väsyttää, mutta mieli käy kierroksilla ja tuntuu, että jatkuvasti tarttis tehdä, mut ei vaan pysty.
Mistä päästäänki mukavasti toiseen aasinsiltaan tuohon miun selkään.
Vähän jos innostuin liikaa räkkivedossa ja sit sattu.
 Pari päivää olin töissä ja pomollekkii juttelin josko pari siivousta vois miun osalta siirtää kun nyt kyllä tuntuu, ettei miusta ole tekijäks.
Samoilla vauhdeilla sitten hainkin jo sairaslomaa. Kävin fysioterapeutin päivystyksessä ja hän ties kertoo, että miun välilevy oli pullahtanut.
Ei siis mikää perinteine venähdys, muttei välilevyn pullistumakaan vaan pullahdus.

Että sellasen tyrkkäs. Rupee tää nyt olee vähän parempi mutta alkavalla viikolla tuskin kannattaa lähteä kovin isoja rautoja nostelemaan.
Kävin eilen salilla tekemässä kevyen treenin yläkropalle. Teki kyllä hyvää vaikka aikamoista satujumppaahan se oli.
Vaikka tää tilanne turhauttaa, niin nyt ihan oikeesti ei kyllä auta ruveta leikkii.

Entäs se painonnousu? No oliha se lukema ihan naurettava, en ehkä ilkee ees sanoo mutta plussaa jokatapauksessa ja tässä kohtaa se ärsyttää. Tottakai se nyt on ymmärrettävää, eihä miun kulutuskaan ole tällä viikolla ollut oikeastaan yhtään mitään.
Valmentajan kanssa jo aiemmin puhuttiinkin, että inbody sen sitten aikanaan näyttää mikä on todellisuus, että loppupeleissä sitä vaakaa olis nyt tässä kohtaa ihan turha edes tuijottaa.
Ja olen itsekin sitä mieltä, etten edelleenkään tiedä mitä haluaisin edes painaa kun tää ns.projekti loppuu. Ristiriitaista.
Toki voitaisha me asettaa joku painotavote, mutta kuin satalasissa pystyisin lähtee sitä nyt tavottelee?
Selän oireilut ja tää väsymys ei oo kovin hyvä yhdistelmä hurjiin hikilenkkeihi ainakaan.

Eilen miun ystävä tulikii onneks noukkii miut mukaansa lenkille kun näin oltiin sovittu. Merkkas ihan tosi paljon, että joku tulee miuta ihan ovelta hakemaan <3
Oli vähän puhetta jos käytäs treenaamassakin yhdessä, mutta nähtäväksi jää. Ehkä vielä joku päivä :)


maanantai 29. toukokuuta 2017

Avun (ja sen puutteenkin) merkitys

Ei oikeastaan mitään uutta tänne.
Samoilla fiiliksillä kuin edellisessä kirjoituksessa. Ehkä välillä paremmin, välillä huonommin.
On tainnu aikalailla tää ns.puhumattomuus kuitenki kostautua, mutta kuten sanottua jo aiemmin, en vaan jaksa enkä halua kuormittaa muita.
Etenkin kun tunne siitä, että yhä harvempi välittää, on vahva.

Oon myös maininnu miesystäväni tärkeydestä. Se on läsnä.
Halusin puhua tai en.
Jos ei nähdä, se laittaa viestiä/soittaa. Ei ole iso juttu tehdä mutta merkitys sitäkin suurempi.
Tiedän, että voin lähes millon vaan mennä lähelle. Kömpiä syliin, halata, sukeltaa selän taakse toisen istuessa koneella.
Päätin sitten mennä salille vetämään räkkivedosta ennätyksiä tai jäädä nukkumaan, hän hyväksyy ne molemmat.
Mie stressaan tekemättömistä pihatöistä. Kun -en vaan jaksa-, hälle se on "ihan sama". Ei kuulema miunkaa pitäs stressata että vihertääkö se ruoho vai ei.


Oon huomannu, etten enää lapsen kaltaisesti iloitse niin monista asioista. Huomaan pihalla kyllä uusia ja ihmeellisiä kasveja, naapurin söpön kissan ja kisailevat oravat pihakoivussa.
Saatan jopa hymyillä  niille, mutta missä on se miun lähes loputon riemu mitä ennen oon hetkittäin kokenu?
Tänään kävelin kioskille ja takas. Ihan ku oisin maratonin vetässy.
Mikä miulla on?

Joo, mie yhä edelleen käyn salilla treenaamassa ihan niinku valmentaja sanoo ja töissäkin jopa viihdyn, siellä kun saa olla avuksi ja tueksi, saa muuta ajateltavaa.
Tuntuu että tää väsymys on enemmän henkisellä puolella.
Ja onkin. Monien asioiden summa.
Treenit on kivoja ja työkin ihan jees, mutta niiden jälkeen tuntuu ettei jaksa mitään.
Ai normaalia työssäkäyvän arkea että väsyttää? En mie usko. En kohta tunnista itteeni.



torstai 18. toukokuuta 2017

Holding on...

"It's not like I make the choice
To let my mind stay so fucking messy"

                                 -Linkin Park- Heavy


Tää on jo pitkään menny näin, välillä työntäny väkisin ajatuksia syrjään ja yrittäny keskittyy kaikkiin hienoihin asioihin mitä elämässä on.
Tää vaan alkaa taas vetää voimia enkä mie enää jaksa edes puhua.
Alkuun mie yritin vähän höpötellä "joo ahistaa ja tuntuu pahalta tää ja tää juttu.." mutta kun ne tunteet ei oo viime aikoina mihinkää kadonnu nii en mie jaksa samasta asiasta jauhaa.

Tosin ei miulla ole edes montaa jolle kertoa mitä oikeesti tunnen.
Miulla on onneks ihana miesystävä joka on jaksanu tukee. Se tietää. Se näkee ja lohduttaa.
Pitää huolta. Ja on luvannu pitää ja että me selvitään kaikesta yhdessä <3
Yhdessä on hyvä olla, mutta meillä on ihan tosi vähän sitä yhteistä aikaa.
Toisen työ on niin ilta/yö painotteista että aikalailla tehdään niinsanotusti läpsystä vaihtoja.
Hän tulee töistä ja on käymässä nukkumaan kun mie herään ja sitten kun mie tuun takas niin toisen on mentävä.
Tää on kans yks juttu mikä raastaa jonkin verran.
Hällä alkaa jonkin ajan päästä onneksi kesäloma, joskin miulla ei moista ole mutta toiveissa on silti enemmän yhteistä aikaa. Meillä olis vuosipäiväkin tulossa mutta tän hetken rahatilanne on niin paska, että on ihan turha haaveilla pääsystä takapihaa pidemmälle...



Valmennus ja treenit jatkuu yhä edelleen normaalisti, niissä nyt ei oo mitää hurjii muutoksia.
Olin taas viisurin leikkauksessa jonka takia syömiset meni mönkään, mutta niidenkin osalta ollaan back in business.
Oon huomannu, että tällä hetkellä sali on se paikka mihin miun on hyvä paeta ja siellä voin olla miettimättä mitään. Pari kertaa ihan tuntenu sen helpotuksen jopa fyysisellä tasolla kun on tajunnu, miten helppo siellä oli olla. Ja sitten se sama saatanan haikeus iskeny samantien kun on astunu salin ovesta ulos.

Mie nukun aika huonosti ja unohtelen asioita. Töissä sentään hommat hoituu. Töitä tosin sais olla mielestäni enemmänkin, että olis sitä "fiksua tekemistä ja täytettä päiviin" treenien lisäks.

Voihan se olla, että tää on miun oman mielenkii tekosia mutta on alkanu tuntuu siltä, että nyt kun en oo ollu se sama vanha Hippiäinen, niin en enää kelpaa niille vähillekkään kavereille joita miun elämässä on.
Jotenki muistan nii elävästi sen, miten lähes kaikki vaan hävis kun äiti kuoli. Pelkäskö ne että suru tarttuu? Ei se tartu. Ihminen tarvii toisia ihmisiä ympärille ja etenkii sillo ku on vaikeeta.
Se, että tuon armaan miehen lisäks olis joskus joku joka vaikka ihan vaan hiljaa istuis vieressä teekupin kanssa ja halais vois tässä kohtaa merkata maailman eniten.
Tai mitä vaan. Oon mie pari kertaa käyny yhen läheisemmän kaverin kanssa treenaamassa ja pari kertaa yhen tuttavan kanssa kahvilla, ja tehtiin yhden ystiksen kanssa suuri autoajeluseikkailukin.
Ne on niitä elämän pieniäsuuria asioita mitä kaipaan niin kovin, mutta miulta vaan on alkanu omat voimat hiipumaan. Olen pahoillani tästä vaikka tiedän ettei tarvitsis.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Mites se ruoka?

Kun laitetaan elämäntavat uusiks, luullaan että täytyy ravata salilla sen kymmenen kertaa viikossa plus viis kertaa viikossa jotain rasvaapolttavia aamuerobisia ja hikijumpat päälle ja sit saatetaan vaikka ihmetellä kun mitään ei kropassa kuitenkaan tapahdu.
Tai ehkäpä tuolla treenimäärällä kilot saattaa karistakkin, mutta jos haluaa oikeita, pysyviä tuloksia on hyvä myös kurkistaa sinne jääkaappiin ja omalle ruokalautaselle.

Oon tainnu joskus mainita siitä, että aloittaessani elämäntapamuutoksen, söin aivan liian vähän. Sen opin vasta ajan mittaan.
Ja nyt etenkin kun olen ollut valmentajan silmän alla, ruokailun merkitys on korostunut entisestään.
Kyllä miulla on se ns.perusrunko ollut hallussa jo pitkään, mutta nyt kun syön tavotteideni mukaisesti ja treeniä tukien, niin tuloksetkin kertoo, että oikeilla jäljillä ollaan.

Miulla on hiljakseen treeneissä sarjapainot nousseet ja vaikken ravaa jatkuvasti pitkillä lenkeillä niin silti paino on laskusuunnassa.
Ja mikä siisteintä, mie syön ihan hitosti ja monipuolisesti!

Mie oon entinen ja vähän nykynenki herkkuperse. Valehtelisin jos väittäisin ettei tässä ole menty jo pitkään kuola suupielestä valuen kun näkee toisen syövän herkkuja tai näkee jotain jäätelömainoksia.
Niissä tilanteissa vaan kysytään sitten sitä itsehillintää ja se mitä oikeesti haluan tässä kohtaa. Onko se ne herkut vai hyvä olo ja kehittyminen?

Se, että vieläkin kuulee sanottavan "välillä voi herkutella" ja "tekis siullekkii iha hyvää.." lähinnä turhauttaa. Miksi ei vaan tueta? Ja miksi ne epäterveellisemmät mätöt vaan koetaan herkuiksi?
Miehän käytännössä herkuttelen joka aamu kun saan puuron kylkeen lisätä marjoja, syön rahkani hedelmillä, välipalaksi menee proteiini suklaavanukkaita...
Jäänkö muka jostain paitsi? En.

Tänä aamuna taas ilostuin kun vaaka näytti miinusta edelliseen punnitukseen verrattuna ja olinkin päättänyt että tänään "on lupa syödä".
Oon tiistaina menossa uuteen viisaudenhampaan leikkaukseen ja päätin, että nyt on hyvä hetki vähän niinkuin tankata, sillä leikkauksen jälkeen miun kalorit tulee olemaan auttamatta vajaat pelkkien smoothieiden ja muiden soseiden varassa eläen.
Mitä mie sitten söin? Pitsaa. Omatekoista sellaista ja jäätelöä ja jonkin verran irtokarkkeja.
Tasan just niitä juttuja mitä olin tässä jo pitkään himoinnutkin, mutta arvatkaapa mitä?
Tässä kohtaa tulee jollekin too much information mutta miun kroppahan ei sitten tykännyt yhtään etenkään tuosta pitsa-jäätelökombosta. Pakki meni täysin sekasin ja nyt oon sitten kipeän mahan kanssa pötkötelly. Eipä siinä sitte. Ei jääny se rasvamäärä ainakaan pyörimään miun kroppaan tarttuakseen kiinni vaan samoilla vauhdeilla takakautta ulos.

Muistan aiemmin kun dieettasin, niin yhden makkaran syömisen jälkeen sama homma. Kroppa ei vaan siedä enää sellaista rasvan määrää.
Kaduttaako? No ei. Ja olis kyllä tyhmää kuluttaa energiaansa miettien jotain morkkiksia tästä sillä tää oli suunniteltua vaikkei tämä olo ollutkaan.
Tiedänpä nyt sitten jatkossa, että kun haluan seuraavan kerran mättää niin eipä ainakaan mitään rasvaista. :)

Että tällaista informaatiota tällä kertaa. Muistakaa ihmiset tosiaan syödä ja jos tarvetta niin pitäkää ne tavotteet mielessä. Ja ennenkaikkea, herkutella voi niin monella eri tavalla. Tämän päivänen lähinnä muistutti siitä vanhasta Sannasta mikä en kuitenkaan enää ole ja kuten sanottua näköjään kroppakin siitä muistutti että jatketaan niillä vanukkailla ja marjoilla sitten <3
Hyvä olo on kuitenkin se, mitä eniten haluan.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kehonkuva

Varmaan johtunee viime viikonloppuna kultsalla olleista kisoista, kun oma kehonkuva on jonkin verran pyöriny mielessä.
Oon ennenkin sanonu siitä, miten "laihdutus on jättänyt jälkensä" ja vasta nyt pikkuhiljaa oon alkanu ehkä hyväksyy sen.
Sanotaan, että liikunnalla, ruualla ja pitkäjänteisyydellä saa hyviä tuloksia aikaan ja mie uskon sen kyllä.
Mutta sen verran olen itsekriittinen ja tosiaan alkanut vasta nyt hyväksyy sitä, että mikään määrä treeniä tai maitorahkaa ei auta saamaan tätä ylimäärästä nahkaa pois.

Se, että venytin omaa nahkaani sen 28 vuotta, ei ole sama asia kuin esim. valmiiksi hoikka/normaalivartaloinen nainen olisi ollut raskaana ja synnytyksen jälkeen lähtisi kiristelemään kroppaa. Uskaltaisin väittää, että 9 kuukaudessa tulee vähemmän vahinkoa kuin liki 30 vuodessa.

Just nyt tällä hetkellä kaikistä tärkeintä on se, että mie voin sanoa olevani terve ja normaalipainoinen/vartaloinen. Ei huuda enää mittarit punasella.
Se vaan, että edelleen huonoina päivinä tunnen itseni vieläkin lihavaksi ihan vain tuon roikkuvan nahkani takia. Häpeilen sitä.
Tässä kohtaa vuotta kun hohkataan niin paljon "rantakunnosta" niin koen ehkä jopa jotain alemmuutta kun tajuan, ettei miulla tule koskaan olemaan sellasta kivaa lättänämahaa.
MUTTA sitten kun taas otan sen järjen käteen ja ajattelen vähän fiksummin, niin onko sillä oikeesti muka merkitystä?
Ei ole.

Mie kelpaan miun miesystävälle kaikkine selluineni ja roikkuvine alleineni (voi kyllä miulla on allit vaikka mite yritän habaa pullistella) nii minkä hemmetin takia en kelpais itelleni?

Tää on asia minkä kanssa vaan tarvii tehdä töitä, kuten sanottua mie oon kuitenki terve ja nyt tällä hetkellä miulla on se valmentajan tuki ja turva auttamassa miuta kokeilemaan mihin miusta onkaan niin miks mie antasin tuon säälittävän nahkan miuta jotenki jarruttaa? En tiedä.
Se on kuitenkin vaan ns.kauneusvirhe. Eikä tässä olla mihinkään kisoihin tähtäämässä.


Että tällaisia ajatuksia tähän aamuun. Oon aiemminkin tätä pyöritelly mielessä, mutten ole oikein osannut kiteyttää. Kuten elämässä yleensä, yhtään ei voi tietää mitä tuleva vielä tuo ja mitä tulee tapahtumaan, mutta näillä mennään nyt. Kokeillaan omia rajoja, ei anneta periks ja ollaan ylpeitä siitä että ollaan pikkasen erilaisia <3


lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kipu kasvattaa

Ja nyt en puhu mistään liikunnan jälkeisestä kivusta, vaikka sitäkii on koettu useasti.
Ja onhan se siis totta, jos liikuntaa harrastaa enemmän ja/tai kovemmin niin kyllä kroppa siitä muistuttaa ns.terveellä kivulla. Ihan vinkkinä, sitä ei kannata säikähtää ;)

Mutta tosiaan, mie en oo kovinkaan paljon avannu kaikkia mieleni sopukoita täällä enkä usko, että kovin tarkkaan sitä nyt tai jatkossakaan tulen tekemään,mutta aina välillä on hyvä hieman raapaista pintaa kun näitä ajatuksia tulee.
Nää on kuitenkin niin vahva osa miuta, ei miun elämä ole pelkkää kuntosalia ja habaposeerauksia.

Ajatuksissa on nyt taas ollut valmennuksen lisäksi paljon kaikkia juttuja niin moniin asioihin liittyen.
Miun elämä on ollu aika mutkikasta ja kivuliastakin. Tullut paljon vastoinkäymisiä ja suruja.
Mutta, ne kaikki on muokannu miusta just tämän ihmisen, joka mie nyt olen.
Edelleen "herkkä paskiainen" joka elää vahvasti tunteella,mutta tunnistaa myöskin oman arvonsa.

Mie oon tehny hemmetin kovan työn päästäkseni näinkin pitkälle ja voin uskoa, että aika moni miun tapauksessa ois saattanu heittää hanskat tiskiin.
Mie oon aina ajatellu, ettei miulla ole muuta mahdollisuutta kuin mennä eteenpäin.
Ei olis järkeä jämähtää paikoilleen, pyörimään niihin vastoinkäymisiin ja tuskan tunteisiin.
Niistä on vaan noustava ja mentävä eteenpäin. On opittava.

Oon nähny ja kokenu paljon sellaista, mitä ei olis tarvinnu tai moni ei koko elämänsä aikana tule kokemaan ja kyllä itsekin ajattelen että olisinpa voinut niiltä välttyä.
Mutta asiat on menneet ja tapahtuneet ja tässä mie vielä olen. Ajatukset tulevassa.

Eilen oli taas ne vahvemmat tunteet pinnassa ja saan olla kiitollinen, että miulla on miesystävä joka oli siinä just sillä hetkellä. Pyyhkimässä miun kyyneleet ja kertomassa, että tästä selvitään.
Yritin kivenkovaan väittää etten tiedä miten selviän, mutta hän painotti että me tehdään se YHDESSÄ.
Oon vaan niin äärettömän onnellinen siitä, että oon saanu elämääni hänen kaltaisen miehen <3

Toki tunnustan, että on asioita jotka on jääny painamaan ihan vaan siks kun oon väkisin siirtäny ne syrjään ja yrittäny vaan antaa olla ja se on kyllä virhe, mitä en suosittele.
Just nyt tällä hetkellä, tänä päivänä miun on kuitenkin vaan keskityttävä siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja niihin joille itsekin tiedän merkitseväni.
On helvetin raskasta yrittää huolehtia "koko maailmasta" kun ei vaan oikeasti enää pysty ja kun ei saa vastakaikua.
Mie tykkään ja välitän niin paljosta ja monesta, mutta vaadin itsellenikin välillä jotain takaisin.
Se on luonnollista. Ihmisen luontainen tarve.
Olla hyväksytty.