perjantai 18. elokuuta 2017

Ylipainon jäljet ihossa...

Olen tätä aihetta pyöritellyt päässäni monesti. Ja varmasti moni muukin tällä hetkellä ylipainoinen tai jo painoaan pudottanut miettii.

Eli nahkan palautuminen ja arvet?

Niin että palautuuko se nahka ja häiveneekö arvet jotka on tulleet ihon venymisen myötä?
Tämähän on aivan luonnollinen reaktio kun nainen tulee raskaaksi ja maha alkaa kasvamaan ja iho venyy aikalailla.
Tästäkin voidaan olla niin montaa mieltä, mutta miun näkövinkkelistä normaalivartaloisen, nuoren naisen vartalo palautuu paremmin kuin tässä tapauksessa miun, eli -lähes 30v elämästään ylipainoisen ja monta vuotta vaan läskillä venyttänyt nahkaansa-kroppa.

Sanotaan, että se johtuu niin iästäkin, geeneistä ja tottakai elintavoista.
Miusta on vähän surullista kun en todellakaan aiemmin tätä ollut tullut miettineeksi,
Varsinkaan silloin kun en välittänyt itsestäni ja elintavoistani vaan lihoin kokoajan lisää.
En ehkä vaan välittänyt. Jos oisin, olisin tehnyt elämäntapamuutokseni jo paljon aiemmin.

Onhan niitä kaikenmaailman hoitoja tähän avuksi. Voiteita ja öljyjä. Roikkuvaa nahkaa hoidetaan myös leikkauksin.
Kun olin saanut painoa pois, miulla saattoi olla pieni toivenvire siitä, että kyllä ne allit vielä häviää ja alavatsa asettuu kun vaan treenaan.
Mutta olen jo aikalailla 100% varma siitä, että mitään poppaskonsteja ei vaan ole eikä mikään maailman treeni ja ruokavalio miuta pelasta.
Leikkaus ehkä, mutta tää ongelma nyt vaan on pienesti kosmeettinen, niin en ole valmis siihen.
Ja uskon, että tässä kohtaa miun pitäis se itse yksityisellä kustantaa.
Olen kuullut, että jos haitta on terveydellinen, on helpompaa päästä kunnallisen kautta operoitavaksi.

Alan ymmärtämään, että en tule koskaan saamaan sellaista kivan "lättänää sikspäkkiä", mutta onko miulla siihen tarvettakaan? Ei.
Se, mikä kieltämättä ottaa ajoittain ohimoon, on nimeonomaan tuo alavatsa joka saa miut näkemään itteni lihavana. Moni on aiemmin sanonut, että miulla on ihan hyvä kroppa ja olen jonkun mielestä jopa hoikka (hahhh...painoa tullu lisää iha kiitettävästi tän vuoden aikana nii en todella allekirjoita tätä..)
Joskus sain kommentin johonkin miun "pullistelukuvaan" SIULLAHAN ON ALLIT!"
Kyllä. Ja ne lepattaa hitoksee kivasti tuulessa. Ojentajatreeni on yks miun suosikeista, mutta tämäkin on se yksi osa kehosta joka ei täysin palaudu.

Entä miten ne miun arvet sitten? Pahimmat on ehkä juuri vatsassa. Ne on mielestäni ne raadollisimmat muistuttajat menneestä. Myös kädet ja reidet on saaneet osansa.
Jaloissa on toki myös leikkauksien jäljiltä paljon arpia. Että miulla saa kesällä olla hitokseen hyvä päivä jos olen kulkenut shortseissa ;)

Häpeänkö arpiani? Kyllä ja en. Tokikaan leikkausarvillehan nyt en voi mitään ja ne on "ihan ok", mutta kyllä miun on tunnustettava, että huonoina päivinä sitä saattaa kauhistella mitä on kropalleen aiheuttanut.
Monet äidithän sanovat, että kantavat ylpeänä taisteluarpensa ja tottakai, se on ymmärrettävää, onhan heillä rakkaat syynsä siihen, mutta kuten aiemmin mainitsin niin omalle kohdalleni olen tämän aivan itse omaa kehoani kaltoinkohdellen aiheuttanut.
Onko typerää velloa menneessä ja katua sitä? On. Enkä mie siinä kieriskele, nämä ajatukset vaan hetkittäin palaa mieleen ja olen kyllä helvetin ylpeä ja kiitollinen siitä, että koin sen herätyksen tehdä elämäntapamuutoksen edes pikkasen myöhemmin.
Eikä siinä kohtaa kun olen jo sydänkohtauksen tai verenpainelääkityksen saanut.
Eiköhän tuo nahka ja rikkinäinen polvi muistuta miuta jo ihan tarpeeksi.

Olenko sitten kokeillut mitään vippaskonsteja tähän? En sanois niitä vippaskonsteiks, vaan ihan tavallista ihon hoitoa, kuivaharjausta, kuorintaa ja rasvausta.
Sitähän nyt voi tehdä ihan jokainen muutenkin.

Pitkään tutkailin ja lueskelin aiheesta Lpg-hoito. Sehän lupaa yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, kiihdyttää aineenvaihduntaa mikä tuntuu olevan ihan tukosssa ja auttaa myös treeneistä palautumiseen, mikä olis miulle ihan tosi iso juttu.
Kerran mie sitä kävin tässä kesällä jopa kokeilemassa. Sukelsin siihen ihanan tyylikkään harmaaseen sukkahousupukuun ja annoin itselleni luvan nauttia hoidosta.
Eihän se yksi kerta mitään auta pidemmän päälle.
Vaikka antoikin tosi hyvän ja rennon olon, mutta saadakseni tuloksia paremmin aikaan, täytyisi myöskin olla hieman paksumpi lompakko.
Osa-aikatyötä tekevänä ei ole mitään mahdollisuuksia käydä lpg:ssä säännöllisesti, muuten kyllä menisin heti uudestaan.

Mutta tosiaan. Tämä on taas miun kokemus ja tarina ihon palautumisesta.
Tätä ei kuitenkaan kannata ruveta miettimään sillä asneteelleä, että "en varmaan laihduta jos se nahka jää vaan roikkumaan!"
Ei ei ei ja vielä kerran EI! Kyse on kuitenkin siun terveydestä ja ylipainon terveysriskit nyt onkin sitten ihan oma kirjoituksen aiheensa, mutta uskon että jokainen ihminen nämä tiedostaa.
Jokainen saa myös tehdä ne omat valinnat. Jos voit hyvin ja olet onnellinen ylipainoisena, se ei todellakaan ole keneltäkään pois.
Aikoinaan itse en ollut ja etenkin sukurasitteet olivat turhan hälyttävät, niin pakko se oli elämälleen jotain tehdä.


maanantai 17. heinäkuuta 2017

Halusin vaan olla rohkea

Tässä on mennyt jo pitkään, kun miun olot on ollu vähän vuoristorataa. Välillä paremmin ja välillä huonommin.

Aloin jo vähän löytää energiaa kaikenlaisiin askareisiin ja treeniin, mutta vähän on viime päivinä taas hyydyttäny. Miun valmennushommat meni nyt jäihin, siitä saatan kirjoitella ehkä joskus mutta just nyt ei ole sen aika.
En halua oikein ajatella treenaamista. Tai kyllä mie sitä ajattelen lähes päivittäin, mutta yritän olla ottamatta siitä stressiä just nyt. Tosin tavotteilla voin heittää niinsanotusti vesilintua.
Toki liikun ja oon salinkin ovista astellu sisään, mutta ihan vain jotenkin saadakseni jotain oikeeta liikuntaa tähän ruhoon.


Aika moni on ehkä tajunnutkin, etten ole välttämättä se sama iloinen reipas Hippiäinen, olen tuonut sen näin blogin kautta ja osittain facebook päivityksissä ilmi. Jokainenhan kirjottelee juuri sitä mitä itse haluaa. Oon halunnu yrittää olla avoin, rehellinen.

No seinään päin tässä taas senkin saralta mentiin. Miulle on ennenkin käynyt niin, että kun olen vähän ns.syvimmissä vesissä, niin aika moni ihminen on kaikonnut.
Ei jakseta enää kuunnella ja kattella kun en olekaan sekoilemassa jatkuvasti.
Miusta se on hemmetin surullista.
Joo, ihmisillä omat elämänsä ja kaikkee mut miten kummasti se käytös muuttuukin vähän niinku toisen mielialojen mukaan?

Uskaltasin väittää, että ihmiset jotka ei miuta vierasta, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.
Tottakai se on tyhjää parempi ja arvostan sitä enemmän kuin mitään, mutta silti. Niin moni on jäänyt/jäämässä jälleen taakse..

Se, että oon myöntäny ääneen olevani uupuneempi, oli kokeilu olla rohkea. Viestittää, että se on ihan okei jos ei aina jaksa. Mutta ehkä se ei sittenkään ole niin?
Pitää vaan väkisin puurtaa ja pitää suunsa kiinni. Sitte jos meinaa pää haljeta ajatuksista niin ainut vaihtoehto on mennä terapiaan?

Miesystäväni tietää nää hommat ja on tukenu miuta tosi paljon. Se tajuaa, että miulla on ystävien ikävä.
Joo, ihmissuhteet vaatii hoitamista ja yhteydenpitoa ja kaikkee mut tiedättekö kun vahvinkin väsyy joskus. 

Mie halusin olla rohkea ja rehellinen, myöntää oman vajavaisuteni. Mutta näin kävi.

 Tosin viime lauantaina oli eka kerta ihan tosi pitkään aikaan kun sain nauraa sydämeni pohjasta.
Tehtiin yhden kaverin kanssa treffit kaupunkiin, kolme tuntia meni kuin siivillä.
En todella muista milloin olisin nauranut niin kovin.  Helpotti.

Hainko mie tällä tekstillä jotain? Ainakin sen, että sain tämän oksennettua ulos.
Kyllä mie oon vielä kovasti elämässä kiinni, siitä nyt ei pääse mihinkään. Tarvii vaan vähän hengittää.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Mikä se onnellinen perhe on?

Eilen töideni puolesta jäin miettimään, millaista olisikaan ollut jos olisi kokenut turvallisen ja ehjän lapsuuden?
Suomessa on miun lisäks aika hitokseen monta avioerolasta, mutta aivan varmasti jokaisen tarina on erilainen ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Joillekin se on elämän suuri kriisi, joillekin se voi olla helpotus.

Mie olin 9 vuotias kun vanhemmat eros. Muistikuvat on aika hämärät niiltä ajoilta ja ihan kaikkea mitä muistan, ei ole jokaisen silmille edes luettavaksi.
Mutta sanottakoon, että tuohon 9 ikävuoteen asti en muista paljonkaan onnellisia hetkiä. En muista kokeneeni turvaa.

Eilen jäin miettimään, mitä se olisi kun saisi viettää perhepäivällisiä, olisi aina ollut se koti johon mennä myös näin aikuisena?
En koe, että olisin koskaan kuulunut oikeastaan yhtään mihinkään. Mitä on se yhteenkuuluvuus? Perheen tavat ja jokavuotiset traditiot ja juhlat?
Just nyt tällä hetkellä tiedän, että miulla on ollut ja tulee olemaan ns.pakopaikka miun kummisedän luona vähän kauempana miun kotikaupungista, mutta se kynnys lähteä sinne vaikka tarve tulisi on melko suuri ylittää.
Joskus olenkin hänen ja vaimonsa luokse mennyt ja tullut parempivointisena takaisin, mutta silti ihan aina on tuntunut, etten kuitenkaan kuulu sinne.

Sama juttu oikeastaan miun tädin suhteen. Hän on miut monesti toivottanu tervetulleeks ja kyllä mie sydämessäni tiedän, että hän välittää ja haluaakin miut välillä kylään, mutta miussa itsessä elää kuitenkin se pelko ja epävarmuus siitä, ettei miulla ole siellä sijaa.

Nää on oikeesti aika isoja juttuja mitä välillä tulee pyöriteltyä ja tuossa yks ilta miesystävällekin juttelin siitä, miten kivalta se ajatuksena kuulostaa kun perheellä on ne yhteiset jutut ja päivälliset.
Meistä kumpikaan vaan ei tiedä mitä se kuitenkaan sitten loppupeleissä voisi olla.

Miulle ei ole koskaan ollut itsestäänselvää se, että olisin rippilahjaksi saanut mopon, täysikäisyyden kynnyksellä ajokortin tai aina synttäreinä kakun missä on paljon kynttilöitä.
Edes ruoka ei ole ollut itsestäänselvää.

Nykyisin kun pidän huolen siitä, että ruokaa on riittävästi ja laitan vuokran ja muiden laskujen jälkeen rahani pääosin ruokakauppaan on miulle tärkeetä.
Päätin teininä, että sitten kun olen omillani niin miulla on oltava jääkaapissa muutakin kuin valo.
Tykkään "ostaa varastoon" ruokajuttuja ja toinen ei aina välttämättä ymmärrä "hei meillähän on vielä kahvia/voita/juuston palanen.." mutta ei, se ei riitä.
Pitää olla tarpeeks, ei saa loppua kokonaan.
Mie haluan kahviini sen maidon ja leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Piste.

Mites ne miun vanhemmat sitten? Ainahan ne parhaansa kuitenkin yritti.
Ei ne koskaan miuta ole hylänny Niillä vaan oli aina liikaa omia juttuja, että ehkä eivät kuitenkaan loppuun asti kyenneet/jaksaneet ajatella.
Nykyisinhän miulla ei äitiä enää ole. Ei ole ollut vuosiin ja antaisin mitä vaan että äiti olis saanut jäädä, mutta joku isompi taho päätti aikanaan toisin.
Isällä on ms-tauti ja tosiaan hänellä on niissä omissa ongelmissaan tarpeeksi, että vaikka miuta kuin joku asia tänä päivänä painais niin en halua hänen taakkaansa enää lisätä.
Vaikka ehkä vois ajatella, että se olis hänen "velvollisuutensa" tukea ja olla tietoinen, mutta mie koen ettei hänen tarvitse.
Riittää, että mie olen olemassa hänelle.

Kaikkien kokemusten jälkeen mie oon just tällanen ku oon. En osaa kuvitella, miten asiat olis nyt jos tietyt asiat olis jääny tapahtumatta. Ja ihan turhaahan se on miettiä liikaa menneisyyttä kun sille ei ole mitään tehtävissä.
Kaikki tapahtumat vaan on muokannu miusta tällasen. Oon joutunu näkemään ja kokemaan paljon. Itsenäistymään ehkä liian aikaisin, menemällä hukkaan monessa eri asiassa, oppimaan kantapään kautta.
Vain arvailemaan ja haaveilemaan, mitä olisi voinut olla.
Vaikka miun perhe meni rikki ja miulta on jääny monet hyvät asiat kokematta, olen silti saanut vanhemmilta paljon hyvää. Kuten sanoin, he ei koskaan kuitenkaan miuta hylänny.
Ne on aina ollu olemassa miulle. Ja tiedän, että äitikin on tuolla jossain miuta vahtimassa <3



"Mä oon nähny miehen naista lyövän,
oon istunu vieres hiljaa yrittäny sietää
kaiken sen tuskan.
Mä oon nähny, että elämä on hauras..."

 


torstai 22. kesäkuuta 2017

Ajatuksia menneestä

Jännittävää alkaa kirjoittamaan sellaista mitä on usein pyöritellyt päässään, mutta yhtään ei ole hajua miten tämän kaiken saisi naputeltua ylös silleen suht fiksusti ja ehkäpä lyhkäsesti?

Joskus aiemmin kerroin tuosta ulkopuolisuuden tunteesta. Sehän nyt on miussa ollut aina.
Jos ajatellaan ihan vaikka peruskouluaikoja niin aina mie olin se (lähes) viimonen valinta ryhmätehtäviin ja muutenkin hyljeksitty.
Yritin kyllä olla sellanen kaikkien kaveri, mutten koskaan tuntenu kuuluvani mihinkään.
Suurin syyllinen näihin fiiliksiin oli ylipaino ja perheessä tapahtuvat asiat.
Ja mitä taas miehiin tulee, niin kelleppä mie oisin kelvannu?
Aina miusta muka puuttui jokin. Ihan v*tun sama, kyllä mie tiesin mistä se johtui.

Sitten kun luulin, että olisinki kelvannu nii miuta ja miun typeryyttä vaan loppupeleissä käytettiin hyväks. Uskoteltiin vaikka mitä, mutta pieleenhän se kaikki meni.
Sitten jouduin kohtaamaan ihmisen, joka ei kuitenkaan ollut sitä mitä luulin.
Miuta pahoinpideltiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Tästä vaan kukaan ei sillon tainnut tietää.
Enhän uskaltanut kertoa.
Se tunne, kun pelkää oman henkensä puolesta on jotain mitä ei osaa kuvailla eikä todellakaan toivo kenellekään.
Se, ettei voi mennä kotiin, joutuu soittamaan poliisit turvatakseen oman henkensä...
Luojan kiitos pääsin tuosta eroon, mutta en voi kieltää etteikö se olisi vaikuttanut miuhun.

Nykyisessä suhteessa merkitsee maailman eniten se, ettei miun tarvitse pelätä. Toinen tietää miun aiemmat kokemukset ja on tehny selväks ettei tekis pahaa. Ja mie voin luottaa siihen.

Kaikki se, mitä oon menneisyydessä kokenu, on tehny miusta tällaisen.
Tottakai mie tunnustan että oon hemmetin epävarma oikeastaan ihan kaikesta.
Kaikista eniten epäilen itteeni. Mikä ehkä on naurettavaa, sillä oikeastaan aika hemmetin moni juttu mistä oon itteeni epäilly tyyliin "ei miusta ole tähän" tai "mitähän tästäkin tulee" on loppupeleissä onnistunut tavalla tai toisella.
Eikä todellakaan heti, sormia napsauttamalla vaan ajan kanssa ja taisteluiden jälkeen.
En vaan oo antanu periks vaikka hemmetin usein on tuntunu, että annan.

Ja mitä muihin ihmissuhteisiin tulee niin yhä edelleen pidän vähän tuntosarvia pystyssä.
Mie en edelleenkään jaksa jatkuvasti olla se joka yrittää vaan kaipaan vastavuoroisuutta.
 Jos ei kuulu tai näy nii sille mie en voi mitään. Elämä on.
Oon myös kohdannu ihmisiä jotka on yrittäny ottaa miut vastaan ja "mukaan juttuihin", mutta huomasin että mie oon se joka vähän vetäytyy, en ehkä oo enää niin uskaltanukkaan heittäytyä vaikka haluaisin.
Tää ei todellakaan ole mitään henkilökohtaista mutta nää on näitä miun omia pieniäsuuria peikkoja.
Ristiriitaista.

Mie jossain vaiheessa kävin muutaman kerran psykofyysisellä terapeutilla saadakseni vähän selkoa omin juttuihin, mutta se kaatui siihen kun ei vaan yksinkertaisesti ole varaa maksaa niitä käyntejä.
Eikä siitä ole iloa jos kerran kuukaudessa tai kahdessa siellä kävis. Terapia vaatis pidemmän intensiivisemmän jakson, että käynneistä hyötyisi.
Nyt vaan pitää yrittää itse opiskella itteensä ja omaa käytöstä.
Tuumailla, huilailla, treenata ja jossain välissä yrittää jollekin näistä vaikka jutellakkii mut miks niitä sanoja on niin vaikee löytää?
Ja en mie oikeestaan haluu tuhlata muiden aikaa näihin miun ajatuksiin. Hah! Tästä se epävarmuus taas loistaa, järjellä tiedän mutta selitäppä tilanne tällaselle tunne-eläjälle.

Voisin mie tota toista osapuolta kyllä vähän nykästä hihasta? Ei se aina tajuu, mutta yrittää kuitenki <3


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Tämä hetki ja ajatukset

Nonni. Mistäs sit alettais?
Siitä kun oon edellee uupunu? Teloin selkäni enkä oo päässy kunnolla treenaamaan?
Paino oli noussut? Ei päästä toivomalle reissulle?

No aletaan vaikka tuosta peruuntuneesta reissusta. Tai eihä meillä nyt ees ollu mitään varattu, mutta toisella on kesäloma ja mie olin vuosipäivän tietämille toivonu pidempää vapaata töistä ja erehdyin oikein haaveilemaan että jos sitä kerran vuoteen pääsis jossain yhdessä käymään?
Viettämään sitä niinsanottua laatuaikaa kun tähän mennessä on niitä "läpsystä vaihtoja" tehty turhan pitkään kun molemmat ollu töissä.
No jotta, eipä tarvi tosiaan lähtee koska raha. Tai oikeastaan rahattomuus.
Tai noh voitashan me toki lähteä seikkailuihin mut sit tarttis vähä pidempää olla syömättä ja varmaa jäis muutamat laskutki rästii...
Voin kertoo, että veti mielen aika hemmetin matalaks. Moni on sanonu "no lähette sitte ku on rahaa..säästätte vähän.." ..nii..varmaa menis sitte ens vuotee koska sitte ehkä ku rahaa ois nii ei sitten taas ole aikaa.
Tyhmä minä kun haaveilin.
Toki ainahan sitä voi yhdessä keksiä jotain seikkailuja esim. ihan lähimaastoonki ja tehdä jotain spesiaalia mutta itelle henk.koht ollu tärkeetä, että edes kerran kesässä pääsis johoki kauemmas. Hitoille tästä käpykylästä, pääsis nollaamaan pään...Noh, katsotaan.



Uupumisesta? Siitä ei oikeastaan mitään uutta sanottavaa. Samaa aikaa väsyttää, mutta mieli käy kierroksilla ja tuntuu, että jatkuvasti tarttis tehdä, mut ei vaan pysty.
Mistä päästäänki mukavasti toiseen aasinsiltaan tuohon miun selkään.
Vähän jos innostuin liikaa räkkivedossa ja sit sattu.
 Pari päivää olin töissä ja pomollekkii juttelin josko pari siivousta vois miun osalta siirtää kun nyt kyllä tuntuu, ettei miusta ole tekijäks.
Samoilla vauhdeilla sitten hainkin jo sairaslomaa. Kävin fysioterapeutin päivystyksessä ja hän ties kertoo, että miun välilevy oli pullahtanut.
Ei siis mikää perinteine venähdys, muttei välilevyn pullistumakaan vaan pullahdus.

Että sellasen tyrkkäs. Rupee tää nyt olee vähän parempi mutta alkavalla viikolla tuskin kannattaa lähteä kovin isoja rautoja nostelemaan.
Kävin eilen salilla tekemässä kevyen treenin yläkropalle. Teki kyllä hyvää vaikka aikamoista satujumppaahan se oli.
Vaikka tää tilanne turhauttaa, niin nyt ihan oikeesti ei kyllä auta ruveta leikkii.

Entäs se painonnousu? No oliha se lukema ihan naurettava, en ehkä ilkee ees sanoo mutta plussaa jokatapauksessa ja tässä kohtaa se ärsyttää. Tottakai se nyt on ymmärrettävää, eihä miun kulutuskaan ole tällä viikolla ollut oikeastaan yhtään mitään.
Valmentajan kanssa jo aiemmin puhuttiinkin, että inbody sen sitten aikanaan näyttää mikä on todellisuus, että loppupeleissä sitä vaakaa olis nyt tässä kohtaa ihan turha edes tuijottaa.
Ja olen itsekin sitä mieltä, etten edelleenkään tiedä mitä haluaisin edes painaa kun tää ns.projekti loppuu. Ristiriitaista.
Toki voitaisha me asettaa joku painotavote, mutta kuin satalasissa pystyisin lähtee sitä nyt tavottelee?
Selän oireilut ja tää väsymys ei oo kovin hyvä yhdistelmä hurjiin hikilenkkeihi ainakaan.

Eilen miun ystävä tulikii onneks noukkii miut mukaansa lenkille kun näin oltiin sovittu. Merkkas ihan tosi paljon, että joku tulee miuta ihan ovelta hakemaan <3
Oli vähän puhetta jos käytäs treenaamassakin yhdessä, mutta nähtäväksi jää. Ehkä vielä joku päivä :)


maanantai 29. toukokuuta 2017

Avun (ja sen puutteenkin) merkitys

Ei oikeastaan mitään uutta tänne.
Samoilla fiiliksillä kuin edellisessä kirjoituksessa. Ehkä välillä paremmin, välillä huonommin.
On tainnu aikalailla tää ns.puhumattomuus kuitenki kostautua, mutta kuten sanottua jo aiemmin, en vaan jaksa enkä halua kuormittaa muita.
Etenkin kun tunne siitä, että yhä harvempi välittää, on vahva.

Oon myös maininnu miesystäväni tärkeydestä. Se on läsnä.
Halusin puhua tai en.
Jos ei nähdä, se laittaa viestiä/soittaa. Ei ole iso juttu tehdä mutta merkitys sitäkin suurempi.
Tiedän, että voin lähes millon vaan mennä lähelle. Kömpiä syliin, halata, sukeltaa selän taakse toisen istuessa koneella.
Päätin sitten mennä salille vetämään räkkivedosta ennätyksiä tai jäädä nukkumaan, hän hyväksyy ne molemmat.
Mie stressaan tekemättömistä pihatöistä. Kun -en vaan jaksa-, hälle se on "ihan sama". Ei kuulema miunkaa pitäs stressata että vihertääkö se ruoho vai ei.


Oon huomannu, etten enää lapsen kaltaisesti iloitse niin monista asioista. Huomaan pihalla kyllä uusia ja ihmeellisiä kasveja, naapurin söpön kissan ja kisailevat oravat pihakoivussa.
Saatan jopa hymyillä  niille, mutta missä on se miun lähes loputon riemu mitä ennen oon hetkittäin kokenu?
Tänään kävelin kioskille ja takas. Ihan ku oisin maratonin vetässy.
Mikä miulla on?

Joo, mie yhä edelleen käyn salilla treenaamassa ihan niinku valmentaja sanoo ja töissäkin jopa viihdyn, siellä kun saa olla avuksi ja tueksi, saa muuta ajateltavaa.
Tuntuu että tää väsymys on enemmän henkisellä puolella.
Ja onkin. Monien asioiden summa.
Treenit on kivoja ja työkin ihan jees, mutta niiden jälkeen tuntuu ettei jaksa mitään.
Ai normaalia työssäkäyvän arkea että väsyttää? En mie usko. En kohta tunnista itteeni.



torstai 18. toukokuuta 2017

Holding on...

"It's not like I make the choice
To let my mind stay so fucking messy"

                                 -Linkin Park- Heavy


Tää on jo pitkään menny näin, välillä työntäny väkisin ajatuksia syrjään ja yrittäny keskittyy kaikkiin hienoihin asioihin mitä elämässä on.
Tää vaan alkaa taas vetää voimia enkä mie enää jaksa edes puhua.
Alkuun mie yritin vähän höpötellä "joo ahistaa ja tuntuu pahalta tää ja tää juttu.." mutta kun ne tunteet ei oo viime aikoina mihinkää kadonnu nii en mie jaksa samasta asiasta jauhaa.

Tosin ei miulla ole edes montaa jolle kertoa mitä oikeesti tunnen.
Miulla on onneks ihana miesystävä joka on jaksanu tukee. Se tietää. Se näkee ja lohduttaa.
Pitää huolta. Ja on luvannu pitää ja että me selvitään kaikesta yhdessä <3
Yhdessä on hyvä olla, mutta meillä on ihan tosi vähän sitä yhteistä aikaa.
Toisen työ on niin ilta/yö painotteista että aikalailla tehdään niinsanotusti läpsystä vaihtoja.
Hän tulee töistä ja on käymässä nukkumaan kun mie herään ja sitten kun mie tuun takas niin toisen on mentävä.
Tää on kans yks juttu mikä raastaa jonkin verran.
Hällä alkaa jonkin ajan päästä onneksi kesäloma, joskin miulla ei moista ole mutta toiveissa on silti enemmän yhteistä aikaa. Meillä olis vuosipäiväkin tulossa mutta tän hetken rahatilanne on niin paska, että on ihan turha haaveilla pääsystä takapihaa pidemmälle...



Valmennus ja treenit jatkuu yhä edelleen normaalisti, niissä nyt ei oo mitää hurjii muutoksia.
Olin taas viisurin leikkauksessa jonka takia syömiset meni mönkään, mutta niidenkin osalta ollaan back in business.
Oon huomannu, että tällä hetkellä sali on se paikka mihin miun on hyvä paeta ja siellä voin olla miettimättä mitään. Pari kertaa ihan tuntenu sen helpotuksen jopa fyysisellä tasolla kun on tajunnu, miten helppo siellä oli olla. Ja sitten se sama saatanan haikeus iskeny samantien kun on astunu salin ovesta ulos.

Mie nukun aika huonosti ja unohtelen asioita. Töissä sentään hommat hoituu. Töitä tosin sais olla mielestäni enemmänkin, että olis sitä "fiksua tekemistä ja täytettä päiviin" treenien lisäks.

Voihan se olla, että tää on miun oman mielenkii tekosia mutta on alkanu tuntuu siltä, että nyt kun en oo ollu se sama vanha Hippiäinen, niin en enää kelpaa niille vähillekkään kavereille joita miun elämässä on.
Jotenki muistan nii elävästi sen, miten lähes kaikki vaan hävis kun äiti kuoli. Pelkäskö ne että suru tarttuu? Ei se tartu. Ihminen tarvii toisia ihmisiä ympärille ja etenkii sillo ku on vaikeeta.
Se, että tuon armaan miehen lisäks olis joskus joku joka vaikka ihan vaan hiljaa istuis vieressä teekupin kanssa ja halais vois tässä kohtaa merkata maailman eniten.
Tai mitä vaan. Oon mie pari kertaa käyny yhen läheisemmän kaverin kanssa treenaamassa ja pari kertaa yhen tuttavan kanssa kahvilla, ja tehtiin yhden ystiksen kanssa suuri autoajeluseikkailukin.
Ne on niitä elämän pieniäsuuria asioita mitä kaipaan niin kovin, mutta miulta vaan on alkanu omat voimat hiipumaan. Olen pahoillani tästä vaikka tiedän ettei tarvitsis.