Vaikka on hässäkkää, niin silti ehkä kuitenkin hieman selkeämpää.
Aina mie oon ollu sellanen, että mietin ja käyn läpi paljon ja kaikki asioita.
Se jos mikä kuluttaa, mutta kait se vaan on niin lujasti miussa kiinni ja osa luonnetta, ettei siitä mihinkään pääse.
Viime aikoina on tapahtunu paljon ja tuntuu, etten oikein ole osannut pysähtyä ja käydä läpi näitä juttuja. Se vois helpottaa, kun hetken vois hengittää ja rauhassa tuumailla, niin ehkä voisin välttyä enemmältä analysoimiselta?
En tiedä.
Ja se, mihin huomaan sortuvani usein, on itteni epäily.
Oma selviytyminen, jaksaminen, osaaminen.
Vituttaahan se olla aina selviytymässä, mutta miussa on myös tosi luja tahto näyttää, että selviän.
Pärjään kyllä. Ihan ite.
Vaikka pohjimmiltani sielu huutaiskin jotain aivan muuta.
Koin viime viikon tosi raskaaks ja avauduin siitä valmentajalle. 'Hän tajus kyllä, mutta osas myös näyttää miulle asioita myös vähän positiivisemmasta näkövinkkelistä ja listas miulle ne asiat, mitkä hänen mielestä oli kuitenki hyvin tässä kohtaa ja osui kyllä naulan kantaan.
Ja loppujenlopuksi pystyttiin toteamaaan, että olin kaikesta huolimatta mennyt vaan eteenpäin. Kehittynyt.
Miksi se on niin vaikeaa itse nähdä?
Luottaa siihen, että osaa. Ei tää maailma ole niin paska, kuin joskus ehkä tuntuu.
Mie vaan tarvin välillä sitä suunnannäyttäjää. Se joka kertoo, että kaikki on hyvin.
Onko se niin kamalan väärin?
Miltä tuntuu juuri tällä hetkellä? -Siltä, että olen väsynyt. Haluaisin vain käpertyä nyt tuohon sohvan nurkkaan. Olla siinä päivän, ehkä pari. Hengittää. Keskittyä siihen, että olen.
Tai mikä vielä parempi, pääsisin pois näistä ympyröistä. Ottaisin tuon miehen matkaan mukaan ja vaan mentäis.
En halua suorittaa. Mutta just nyt en voi. Miun on vaan mentävä ja tehtävä.
Näin mie sen koen. Haluan avata jotain syvempää ajatusta, jollekin. Kenelle?
En just nyt tiedä.
Ehkä sitten oppisin paremmin näkemään sen, että mie riitän. Ennenkaikkea itselleni.
