Kehonkuva

Varmaan johtunee viime viikonloppuna kultsalla olleista kisoista, kun oma kehonkuva on jonkin verran pyöriny mielessä.
Oon ennenkin sanonu siitä, miten "laihdutus on jättänyt jälkensä" ja vasta nyt pikkuhiljaa oon alkanu ehkä hyväksyy sen.
Sanotaan, että liikunnalla, ruualla ja pitkäjänteisyydellä saa hyviä tuloksia aikaan ja mie uskon sen kyllä.
Mutta sen verran olen itsekriittinen ja tosiaan alkanut vasta nyt hyväksyy sitä, että mikään määrä treeniä tai maitorahkaa ei auta saamaan tätä ylimäärästä nahkaa pois.

Se, että venytin omaa nahkaani sen 28 vuotta, ei ole sama asia kuin esim. valmiiksi hoikka/normaalivartaloinen nainen olisi ollut raskaana ja synnytyksen jälkeen lähtisi kiristelemään kroppaa. Uskaltaisin väittää, että 9 kuukaudessa tulee vähemmän vahinkoa kuin liki 30 vuodessa.

Just nyt tällä hetkellä kaikistä tärkeintä on se, että mie voin sanoa olevani terve ja normaalipainoinen/vartaloinen. Ei huuda enää mittarit punasella.
Se vaan, että edelleen huonoina päivinä tunnen itseni vieläkin lihavaksi ihan vain tuon roikkuvan nahkani takia. Häpeilen sitä.
Tässä kohtaa vuotta kun hohkataan niin paljon "rantakunnosta" niin koen ehkä jopa jotain alemmuutta kun tajuan, ettei miulla tule koskaan olemaan sellasta kivaa lättänämahaa.
MUTTA sitten kun taas otan sen järjen käteen ja ajattelen vähän fiksummin, niin onko sillä oikeesti muka merkitystä?
Ei ole.

Mie kelpaan miun miesystävälle kaikkine selluineni ja roikkuvine alleineni (voi kyllä miulla on allit vaikka mite yritän habaa pullistella) nii minkä hemmetin takia en kelpais itelleni?

Tää on asia minkä kanssa vaan tarvii tehdä töitä, kuten sanottua mie oon kuitenki terve ja nyt tällä hetkellä miulla on se valmentajan tuki ja turva auttamassa miuta kokeilemaan mihin miusta onkaan niin miks mie antasin tuon säälittävän nahkan miuta jotenki jarruttaa? En tiedä.
Se on kuitenkin vaan ns.kauneusvirhe. Eikä tässä olla mihinkään kisoihin tähtäämässä.

Että tällaisia ajatuksia tähän aamuun. Oon aiemminkin tätä pyöritelly mielessä, mutten ole oikein osannut kiteyttää. Kuten elämässä yleensä, yhtään ei voi tietää mitä tuleva vielä tuo ja mitä tulee tapahtumaan, mutta näillä mennään nyt. Kokeillaan omia rajoja, ei anneta periks ja ollaan ylpeitä siitä että ollaan pikkasen erilaisia <3

Kipu kasvattaa

Ja nyt en puhu mistään liikunnan jälkeisestä kivusta, vaikka sitäkii on koettu useasti.
Ja onhan se siis totta, jos liikuntaa harrastaa enemmän ja/tai kovemmin niin kyllä kroppa siitä muistuttaa ns.terveellä kivulla. Ihan vinkkinä, sitä ei kannata säikähtää ;)

Mutta tosiaan, mie en oo kovinkaan paljon avannu kaikkia mieleni sopukoita täällä enkä usko, että kovin tarkkaan sitä nyt tai jatkossakaan tulen tekemään,mutta aina välillä on hyvä hieman raapaista pintaa kun näitä ajatuksia tulee.
Nää on kuitenkin niin vahva osa miuta, ei miun elämä ole pelkkää kuntosalia ja habaposeerauksia.

Ajatuksissa on nyt taas ollut valmennuksen lisäksi paljon kaikkia juttuja niin moniin asioihin liittyen.
Miun elämä on ollu aika mutkikasta ja kivuliastakin. Tullut paljon vastoinkäymisiä ja suruja.
Mutta, ne kaikki on muokannu miusta just tämän ihmisen, joka mie nyt olen.
Edelleen "herkkä paskiainen" joka elää vahvasti tunteella,mutta tunnistaa myöskin oman arvonsa.

Mie oon tehny hemmetin kovan työn päästäkseni näinkin pitkälle ja voin uskoa, että aika moni miun tapauksessa ois saattanu heittää hanskat tiskiin.
Mie oon aina ajatellu, ettei miulla ole muuta mahdollisuutta kuin mennä eteenpäin.
Ei olis järkeä jämähtää paikoilleen, pyörimään niihin vastoinkäymisiin ja tuskan tunteisiin.
Niistä on vaan noustava ja mentävä eteenpäin. On opittava.

Oon nähny ja kokenu paljon sellaista, mitä ei olis tarvinnu tai moni ei koko elämänsä aikana tule kokemaan ja kyllä itsekin ajattelen että olisinpa voinut niiltä välttyä.
Mutta asiat on menneet ja tapahtuneet ja tässä mie vielä olen. Ajatukset tulevassa.

Eilen oli taas ne vahvemmat tunteet pinnassa ja saan olla kiitollinen, että miulla on miesystävä joka oli siinä just sillä hetkellä. Pyyhkimässä miun kyyneleet ja kertomassa, että tästä selvitään.
Yritin kivenkovaan väittää etten tiedä miten selviän, mutta hän painotti että me tehdään se YHDESSÄ.
Oon vaan niin äärettömän onnellinen siitä, että oon saanu elämääni hänen kaltaisen miehen <3

Toki tunnustan, että on asioita jotka on jääny painamaan ihan vaan siks kun oon väkisin siirtäny ne syrjään ja yrittäny vaan antaa olla ja se on kyllä virhe, mitä en suosittele.
Just nyt tällä hetkellä, tänä päivänä miun on kuitenkin vaan keskityttävä siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja niihin joille itsekin tiedän merkitseväni.
On helvetin raskasta yrittää huolehtia "koko maailmasta" kun ei vaan oikeasti enää pysty ja kun ei saa vastakaikua.
Mie tykkään ja välitän niin paljosta ja monesta, mutta vaadin itsellenikin välillä jotain takaisin.
Se on luonnollista. Ihmisen luontainen tarve.
Olla hyväksytty.

Miten valmennus on mennyt?

Kolmisen viikkoa oon nyt ollu valmennuksessa ja miulla ei ole kuin hyvää sanottavaa.
Ollaan ihan alkutaipaleella, mutta fiilis on todella hyvä tuosta hammasepisodista huolimatta ja eteenpäin mennään kokoajan.

Meillä on nyt valmentajan kanssa takana kolme yhteistä treeniä ja en voi olla kuin kiitollinen siitä, että tää tilaisuus on miulle suotu. Treenit sujuu hyvin, oon saanu paljon hyviä vinkkejä ja aivan varmasti liikkeet menee perille asti joka kerta.
Välillä ollaan "unohduttu" höpisemään kun tulee mieleen joku mieltä kutkuttava aihe tai valmentaja haluaa selventää miulle jonkun liikkeen tarkemmin,tms. mutta miusta se on vaan hyvä, ettei hötkyillä vaan hän haluaa käydä asiat perusteellisesti läpi ja osaa hyvin vastata miuta askarruttaviin kysymyksiin.
Eilenkin opin paljon uutta, mm.elämäni ensimmäistä kertaa kokeilin vetoremmejä räkkivedossa.
Saatoin aiheuttaa valmentajassa pientä hilpeyttä kun aikani sähläsin remmien kanssa, mutta opin kuin opinkin sen homman jujun! :)
Helpottaa kyllä kummasti kun selkähommia tekee ja selkä on tällä hetkellä oikeastaan se miun ensimmäinen kehityksen kohde johon haluan kiinnittää huomiota.

Sain myös hyvää palautetta miun puhtaista tekniikoista, ainut vaan että kun miulla on niska-hartia seutu niin saakelin jäykkää, niin meinaa välillä pakosti hartiat nousta ns.korviin treenatessa.
Mutta siitäkin vaivasta on mahdollista päästä eroon kun siihen kiinnittää huomiota. Ja ihan vaikka hierontakii saattas olla hyvä? ;)

Mites painon kanssa sitten? Päätettiin jo alussa, ettei siihen nyt niin tarkasti kiinnitetä huomiota, otetaan sellanen rauhallinen tahti. Tähän mennessä saldo on -1,2kg ja mie oon tosi tyytyväinen.
Kuitenkin hammashommien jälkeenhän miulla paino nous kilon verran huonon syömisen ja lähes liikkumattomuuden seurauksena, mutta heti seuraavan viikon aikana sain karistettua pois ne hötöt ja vähän päällekin.
Siitä huomasin kyllä taas miten vahva merkitys etenkin ruokavaliolla on näissä hommissa.

On vahva ja luottavainen fiilis kaikenkaikkiaan, että tästä saattaa jopa tulla jotain nyt kun aletaan päästä pikkuhiljaa vauhtiin :)
Tosin miulla on vielä toinen hampaanpoisto vielä edessä mutta tässä kohtaa sitä ei auta murehtia, pari viikkoa on tehokasta treeniaikaa, sit käyn operoitavana ja sen jälkee taas homma jatkuu, simple as that :)

Oma valmentaja ja takapakkiakin

Nonni. Oon tainnu aiemmin mainita siitä, että miuta on suotu ihan omalla valmentajalla joka on tehnyt miulle treeni ja ruokaohjelmat ja "pitää miusta huolta" ainakii 3kuukautta.
Hänellä itsellään on melkosen pitkä treenitausta ja opiskelee nyt siis fitnessvalmentajaksi ja mie olen ns.yksi osa hänen lopputyötään.
Se, ettei hän ole "virallisesti valmis" ei ole aiheuttanut mitään epäilyksiä ja olen enemmän kuin mielelläni ryhtynyt hänen kelkkaansa. Miun toiveet on toteutunu.

Tottakai alkuun oli vähän olo "mihin mie oon ryhtymässä?" "mitä jos meillä ei kemiat natsaakkaan?"
Mutta jo heti ensi jutustelun jälkeen oli ihan luottavainen olo ja jäin kiltisti odottelemaan minkälaista ohjelmaa hän miulle suunnittelee.
Sainkin sitten ohjelmat käsiini jonkin ajan päästä ja aloin niitä heti toteuttamaan.
Tokihan treeneissä on jonkin verran uutta ja ihmeellistä mutta se on vaan hyvä miun oman kehittymisen kannalta.
Valmentaja on hienosti ottanu huomioon miun omat toiveet sekä rajoitteet jalkojen suhteen.

Aika paljon oltiin vaan puhelimitse yhteydessä ja omat ajatukset häntä kohtaan vaan vahvistu, tuli olo että sehän oikeesti tajuu miuta ja osaa auttaa.
Hänelle tärkeintä on, että mennään terveys edellä ja muistaa miullekin sitä toistella, kun itte sekoilen :D

Se, mikä takapakki tässä nyt oli niin miulta leikattiin viisaudenhammas tuossa keskiviikkona ja toinen hammas otettiin pois ihan perinteisesti repimällä. Ollu hitonmoiset kivut ja syöminen ollu ihan onnetonta ja se jos mikä on stressannu.
Tilanne on just nyt se, että yksinkertasesti miun tarvii saada itteni kuntoon, syödä vaikka sitten mäkkärin pirtelöä, pääasia että saan energiaa ja toivun.

Toki tältä viikolta treenit jäi auttamatta vajaiksi, alkuviikosta kävin vähän humputtelemassa ja eilen sitten koitti se maaginen päivä. Ensimmäiset treenit valmentajan ohjauksessa!
Ja mitäs muutakaan ku jalkoja :)

Vähän jännitti, mitä pystyn tekemään ja valmentaja varmistikin sen, että olenko varmasti kykenevä treenaamaan hampaiden poiston takia? Kyllä olin, mutta otettin vähän iisimmin. Treenattiin, että saatiin tuntumaa ja tekniikkaa kohdilleen. Tunsin olevani hyvissä käsissä.

Välillä kun yritin tehä vähän kovemmin niin samantien naamassa alkoi tuntumaan, että tikit repee ihan justiinsa nii sitten taas vähän höllättiin. Eikä näin jälkikäteen tunnu, että ois tullu muita oireita kuin kivaa tuntumaa koivissa, etenkii "takajaloissa".

Se tunne, että tiedät siulla olevan joku kelle voi vinkuu nää jutut ja kysellä mieltä painavista asioista ja joku, joka puhuu siulle järkee "ammatilliselta näkökannalta" on aika uskomatonta.
Tää on just sitä mitä oon tarvinnu siitä lähtien ku heitin elämäntapani uusiksi.
Mutta ehkä tälläkin on joku tarkoitus? Että nää asiat meni tälleen?

Mie oon päässy vähän kokeilee omia siipiäni ja nähdä mihin pystyn itse ja nyt kun miulla on se oma tuki ja turva niin aivan varmaan pääsen vielä pidemmälle!
Nyt vaan tosiaan yritän tajuta sen, että hoidan tän hammasasian kuntoon ja sitten taas mennään täysii!

Voitte vaan uskoo kuin miuta eilen kiukutti salilla kun on halu tehdä kovaa, mutta ei vaan pysty!
Valmentajakii rauhotteli, että on niin monta tekijää mitkä tossa kohtaa pitää huomioida, mm.se kun moneen päivään en ole pystynyt syömään, kropassa ei siis ole energioita ja tottakai kivut rajottaa sitä tekemistä.


Onhan miulla onneks ollu tässä matkalla ihmisiä joille kertoilla näistä jutuista ja tahalleni huutelen eräälle foorumillekki asiaa ja asian vierestä, mutta onha se eri juttu kun on joku "jonka homma on vaan tukee siuta" :D noei..tajuutte varmaan? Tästä matkasta varmaan opimme molemmat, miussa on omat haasteeni hänelle, ja hänestä on taas ihan älyttömän iso apu miulle.
Voi miun isäntä parkaa ku joutuu yhä enemmän kuuntelee näitä miun juttuja <3
Mutta onneksi hän tukee miuta ja ainakii yrittää tajuta, kun tietää miten tärkeetä tää on miulle. Respect <3
Ja tottakai mie toivon, että muutkin läheiset tän homman tajuaa. Miun tarkoitus ei ole laihtua tai olla millään tiukalla dieetillä. Mie syön yhä edelleen, ja PALJON mutta ohjeen mukaisesti.
 Mie haluun kokeilla, mihin miusta on, mihin miun pää ja kroppa pystyy, miten pystyn muokkaamaan miun kroppaa.
Tää on se miun juttu, you know <3 Vaikka haluun esim. leveemmän selän nii se ei oo muilta pois. Oon yhä edelleen se välittävä, sekopäinen Hippiäinen, nyt vaan miulla on mahdollisuus tavoitella unelmia. Tuettehan miuta siinä?