torstai 27. lokakuuta 2016

Tämän hetken oloja.

En voi sanoa, että elämässä mikään olis tullu miulle valmiina.
En ole syntyny kultalusikka hanurissa ja saanu aina kaiken ku vähän olen inahtanut.
Onhan se ottanu päähän, mutta sellasta se elämä välillä on.
Kaikki ei mene kuten strömsössä ja eikä se tavarakaan nyt ihmistä onnelliseksi kuitenkaan tee.

Oon menettäny paljon, ehkä enemmän kuin moni koko elämänsä aikana.
Mutta saanut myöskin.
Kokenut paljon pahaa, mutta myöskin hyvää.

Ne kaikki on miuta jollain tapaa opettanut ja kasvattanut. Tehnyt miusta sellasen ihmisen kuin nyt olen.
Herkän paskiaisen joka ei hyväksy ihan mitä vaan eikä päästä kovin monia lähelle,

Olen selviytyjä. Näin olen kuullut.
Taistelija. Sellanen, joka joutuu "odottelemaan" ja tekemään töitä saadakseen haluamansa.

Miuta on myös eräs tosi läheinen ihminen auttanut enemmän kuin voisin toivoa. Jokin aika sitten pelkäsin, että olin hänet menettänyt oman typeryyteni takia, mutta näin ei kuitenkaan ollut.
Elämässä on ollut niin paljon tilanteita, etten tiedä mitä olisin tehnyt ilman häntä ja mitä nyt yhtään tätä omaa elämääni oon oppinu tietämään niin varmaan jatkossakin tulee.

Viime aikoina miun on ollu melko paha olla. Sitä on vähän hankala myöntää, mutta on pakko.
Tottakai on hetkiä, että elämä on ihan hemmetin siistii ja kivaa, mutta tuolla jossain taustalla on hieman tummempia vesiä kuin pitkään aikaan.
Oon sanonu suoraan, että jos miuta ei kestetä niin voin mennä kyllä vaikka roskiin.
Mutta on luvattu kestää ja tukea. Se on kuulostanu hauskalta kun olen sanonut noin, mutta se tunne on jotain ihan muuta kuin hauska.

Se, mitä oon käyny läpi pelkästään tässä parin vuoden aikana. On myöskin aikalailla ilmeisesti käsittelemättä. Saatan ehkä vaikuttaa siltä, että jestas miten kiva kun on uudet elämäntavat ja kaikkee ja vanhaan ei enää palata! Mutta.
Tai siis onhan se näin, mutta mitä sieltä peilistä katsoo? Edelleen se +20kg. Epävarma pullukka.
Se joka pelkää ettei kelpaa. Se joka ahdistuu siitä, kun housut kiristää,vaikka ne tekee sen reisistä ja se on kuulema hyvä?

Tiedän, että miun pitäs rauhottua. Antaa itelleni aikaa.
Ja näin oon päättäny tehdä.
Mie tajusin, etten voi enää saavuttaa miun tavotteita, ennenku oon saanu päässä asiat järjestykseen.
Ulkopuoliselle tätä on hemmetin vaikeeta selittää, mutta miun pitäs oppii hyväksyy itteni ennenku lähen tavottelee suurempaa.

Mie tarvin siihen myös apua ja tukea. Mahdollisimman monelta. Who is with me?
Kertokaa.

Tänää kävin opettelee räkkivetoja. Pelotti ehkä vähän ja painot oli säälittävät, mutta se on sellane setti, että tekniikka täytyy saada haltuun. Yhtää en tiedä menikö edes sinnepäin, mutta tuntu ainakin.
Whoop whoop!

Kaikki ei ole ihan niin yksinkertasta ja helppoa. Se on huomattu.


lauantai 15. lokakuuta 2016

Täytyy varoa etten tipahda

Oon ennenki käyny läpi sitä, miten laihdutus ja elämäntapojen muutos on miuhun vaikuttanu.

Ylipainoisena mie todella kärsin. Olin hyväksikäytetty, petetty. En pitänyt itsestäni, mutten osannut tehdä mitään asialle.
Muutokseni jälkeen muutama ihminen on kuitenkin jäänyt miun kelkkaan ja he hyväksyvät miut ihan omana itsenäni.
He ovat hyväksyneet miut ennen ja hyväksyvät nyt.

Mutkien kautta miun elämään on tullut uusiakin ihmisiä. He, jotka hyväksyvät miut nyt.
Nykyisenä minuna. He eivät tiedä mitään siitä, mitä olen käynt läpi.
Tai kyllä tietävät. Pintaraapaisun siitä, mitä ehkä ovat lukeneet. Nähneet kuvia.

Tätä on niin hankala selittää. Kukaan kun ei ole ottanut askeltakaan miun kengissä.

Mie oon löytäny sen terveellisen elämäntavan ja miulla on toiveita ja tavotteita.
Viime kuukausina vaan ollut niin hitokseen rankkaa, että tuntuu kuin tavotteet vaan lentäisivät kokoajan kauemmas ihan vaan siksi kun koen, etten ole täysin kunnossa vaikka miten haluaisin.

Yep. Miulla on nähtävästi tullu painoakin. Tosin joku miulle väitti, että kyllä siellä on lihastakin seassa. Vaakaan en ole uskaltanut hypätä mutta viime talviset toppahousut ahdistaa.

Se, mikä miusta on kuitenkin surullisinta, on ehkä se kun tämän "havainnon" tehtyäni ajattelin ensimmäisenä EI SAATANA MIKÄ LÄSKI...DIEETILLE PITÄS.. 
Mutta peilistä ei katso se (ainakaan niin iso)läski. Vaan treenanneen näköne, muhkeet reidet, joskin löysää ylipainon jäljiltä omaava tyyppi.

Mistä nuo ajatukset johtuu? Menneisyydestä.
Siitä epävarmuudesta, joka miussa on kuitenki päälimmäisenä.
En ehkä vieläkään ole täysin sinut itseni kanssa. Opinko siihen koskaan?
-Saatan vaikuttaa siltä,että itsevarmuus on osa minua. Mutta olen tyyni kuin myrskyä edeltävä vedenpinta. Haavoittuva...

Miksi mie kerron tästä? Koska on pakko.
Epävarmuus ja pelko siitä, etten riitä on todellista.
Ne jotka on kestäny miuta, ovat tärkeimpiä ikinä. Ne jotka on vasta liittyny miun matkaan, ovat myöskii tärkeitä, mutta ehkä pidän teihin kuitenkin pienen etäisyyden?
Sen käden mitan ainakin.
Ehkä ymmärrätte?
Se ei vähennä miun arvostusta teitä kohtaan, mutta aavistatteko miun pelon kuitenkin?

Mie en yhtään tiedä, mitä pitäis tehdä ja mihin mennä. Sen tiedän, ettei tätä taistelua jaksa yksin.
Jos elämästään liki 30 vuotta "sai selkäänsä" nii ehkä kestää tovi nousta täysin jaloilleen?

Näyttääkö tämä takapose siltä, että tartteis dieetin?


maanantai 10. lokakuuta 2016

Kuulumisia...

Miten onkin taas näin hankalaa? En kohta pidä itsestäni sitä vähääkään kun pää on liiankin pyörällä.
Miuta raastaa ihan helvetisti tää työttömyys. Se, ettei ole "mitään tekemistä", ei sitä fiksua rytmiä elämässä.
En saa kokea itteeni hyödylliseksi. En olla avuksi.

Toinen osapuoli nyt sentään on antanut miun ruveta "remppailee" sen taloa. Maalia mie oon nyt tässä heitelly vähän sinne suntänne. Toistaiseksi sekin projekti alkaa olla lopuillaan ja ahdistun jo valmiiksi siitä, kun en tiedä mitä tekisin.

Miuta ahistaa myös rahattomuus. Se nyt on aika selvää ettei elämä ole kovin luksusta työttömänä.
"Onhan siulla se mies, kun käy töissä.." Jep. niin on, mutten todellakaan laske hänen varaansa kaikkea.
Oon niin tottunu siihen, että itse pidän itsestäni huolen ja vasta oikeassa tarpeessa pyydän apua.

Tunnen itteni myös samalla jotenkin ihan tosi ulkopuoliseks niin monesta asiasta.
Nythän miulla olis aikaa laittaa itteeni "elämäni kuntoon", mut tiedättekö kun en pysty.
Aikaa ja haluakin on kyllä, mutta tuntuu etten osaa.
Bongasin yyberhyvän tarjouksen eräästä nettivalmennuksesta, mutta sitäkin aloin epäilla, pystynkö sittenkään sitä kustantamaan. Miulla oli jälleen haaveissä päästä "body-idolini" luokse treenaamaan, mutta tarkemmin kun aloin laskemaan taas noita senttejä nii joo, ei tartte. Ei tosiaan..

Tiedän, että murehdin ehkä liikaakin, mutta miun on lapsesta saakka tarvinnu pitää huolta itestäni. Se on niin juurtunu selkärankaan.
No okei, tokihan mie sorruin ja ostin hitoksee hienot punaset kengät. Makso 20€, mut onpaha nyt sit tossukat mitä välillä vaihtaa ja toivon, että ne pitää kans vettä sit.

Itteeniki ärsyttää tää kiukuttelu köyhyydestä, mutta onhan tää hemmetin masentavaa kun haluis mennä ja tehä, kokea ja nähdä. Saada tukea treenille, mutta ei....
Kyllä, mie tiedän monia treenipiireissä pyöriviä jotka vaikka saattaiski tsempata jos avaisin suuni, mut mie en uskalla sitäkään enää tehdä. Tai en ainakaan silleen suoraan ja rehellisesti. Koen itseni taakaksi.

Se, että saatan vaikuttaa siltä että joo! Kyllä mie tiijän ruhoni suhteen, mitä teen ja mitä tarvii tehä mut se taistelu mitä kuitenki käyn, ei oo ihan helppoa.
Kyllä, mie oon hakenu töitä mahdollisista ja mahdottomistakin paikoista, mutta ei vaan tärppää.
Niin moni paikka vaatii mahdollisuuden oman auton käyttöön, mutta sitä nyt ei ole.
Vietti veis vanhustyöhön, josta varmaan hommiakin sais, mutta polveni estää taas sen.

Ai hei? Mikä miun elämässä on hyvin? No tuo mies tuolla mikä tällä hetkellä nukkuu. Se kovasti miuta ainakii yrittää sietää...Kiitos hormonieni, joista löytyi myös selitystä käytökselleni, on hälläkin ollu kestämistä kyllä välillä. Ja toki on muitakin tärkeitä läheisiä, joista on miulle iloa. Tuntuu vaan, että se oon mie itte joka on ottanu vähän askelta taaksepäin etten rasittais liikaa.

Olo on aika neuvoton. Itkettää.
Lähen nyt vaikka haravoimaan lehtiä.