Uupunut Hippiäinen

Mie aiemminkin olen höpötellyt väsymisasioista. Niiden äärellä jälleen.

Tässä muutaman viikon ajan olen ns.hölläillyt. Eli alkanut löytämään tasapainon syömisten ja treenien suhteen.
En pupella orjallisesti riisiä ja kanaa vaan syön..ööhm..vapaasti? ;)
No siis miun keho on oppinu kyllä kertomaan, mitä se on vailla. Säännöllisyys ja puhtaasti syöminen on arkea, mutta ns.mättöherkut on ihan niiden sallittujen listalla kans. Vaikkakin rajallisesti. Tää on se tasapaino.

Kun olin tuossa viikon verran flunssassa, tajusin sen johtuneen siitä, kun en ollut antanut itseni levätä.
Sairastelin flunssan alta pois ja nyt on treenejä aloiteltu taas tekemään kevyesti.
Liikuntahommatkin teen ihan fiilispohjalta nyt. Viime viikolla oltiin muutama päivä reissussa, nii en jaksanu ottaa paineita siitä kun jää treenit välistä vaan otin ihan lunkisti. Tosin heti seuraavana reissupäivänä päästiin askartelemaan puuhommien parissa, se jos mikä meni liikunnasta :)

Mutta tosiaan. Se miun hätä tänä päivänä on, kun en ole päässyt tästä fyysisestä väsymyksestä eroon.
Tai en enää kyllä tiedä onko tämä fyysistä vai henkistä, mutta jotain sontaa jokatapauksessa.
Mie luulin jo päässeeni tästä eroon, kun aloin löytää sitä ns.kultasta keskitietä näihin kuvioihin, mutta ei.
Väittäisin, että yhä kalvava työttömyys on se osasyy. Sitä tuntee itsensä niin turhaksi ajoittain.
Mie oon yrittäny välillä tästä mainita, mutta tuntuu ettei tätä tajuta.
Tajuanko itsekään? En tiedä.

Miulla saattas olla tiedossa yksi pieni työkuvio tuossa, mutta sekin on vaan alkanut lähinnä ahdistaa.
Se kun kaikki olis uutta ja ihmeellistä, niin pelkään taas onko miusta sittenkään siihen?
Herättää ristiriitaisia tunteita, kun halu yrittää on luja, mutta pelko epäonnistumisesta ja siitä, että olenko sittenkään valmis, on aika iso. Pitäisikö miun saada itteni täysin kuntoon ja sitten ryhtyä työelämään?
Vai olisiko se työ sittenkin miun pelastus? Sais jotain järkeä tähän arkeen?

Nää on hankalia ja tavallaan kipeitäkin asioita myöntää, mutta pakkohan nämä on jotenkin purkaa.
Mie tykkään mennä ja tehdä asioita. Seikkailla, hullutella, treenata ja askarrella uusia juttuja.
Se "mutta" tässä vaan on juuri ja nimenomaan se, että mie en vaan jaksa.
Teen aikani jotain ja ihan yhtäkkiä hyydyn ja tuntuu kuin olisin jotenkin sumussa.
Korvien väli sanoo, että mennäämennää ja tehää, mutta...tuntuu ettei se kroppa vaan liiku. Uuvuttaa.

Eilen sain kimmokkeen pitkästä aikaa lähteä lenkkeilemään. Sain onneksi kaverin mukaan.
Kun lähdin kävelemään kohti sovittua treffipaikkaa, olin ihan tosi uupunut. Viiden minuutin matka tuntui ikuisuudelta ja hetken jo kävi mielessä, että soitan kaverille ja perun koko homman.
Mutta sitten, kun kaveri tuli koiransa kanssa miun luokse ja lähdettiin vaan menemään niin fiilis olikin aivan erilainen. Tuntui hyvältä jutella ja liikuskella uusissa maisemissa. Oli sen verran hyvä fiilis, että takaisin tullessa samoilla vauhdeilla sitten leikkasin pihalta nurmikonkii :)

Mutta, mikä on tämän päivän tunnelma? No väsyttää. Aurinko paistaa ja fiilis on kyllä hyvä, mutta ai tarvisko jotain tehdä? Ei. Koska uuvuttaa.
Mie en tunne itteeni ja tällästä käytöstä. Luulin päässeeni tästä jo eroon.
Mitä mie teen? En halua olla väsyny. Miten mie saisin itteni ladattua taas täyteen virtaa?

Laihdutus ja ulkonäkö

Kyllä. Nyt tuli pinnallisia ajatuksia mieleen.
Onhan se nyt selvää, että painonpudottaminen vaikuttaa ulkonäköön ja siihen, mitä ajattelee omasta itsestä kun on tehnyt elämäntaparemontin.

Se ei kuitenkaan tee miusta pätkääkään pinnallista. En ole muuttunut itsekkääksi,saati sitten ulkonäkökeskeiseksi tässä ajansaatossa.

Mutta tosiaan. Mie taas voin rehellisesti sanoa puhuvani kokemuksesta. Jos et oo painanu yli 20kg liikaa nii et voi tietää. En kuitenkaan suosittele myöskään kokeilemaan.
Tuossa yks päivä oli ystävän kanssa vähän puhetta näistä asioista ja tänä aamuna myöskii itekseni näitä tuumailin.
Mie tosiaan olin koko pienen ikäni pullukka. Siks miun mieli joutuu tekemään edelleen pirusti töitä sen eteen, että se tajuis miten paljon paremmin miun kroppa kuitenkin voi nykyisin.
Vuosien  varrella kasvatetut kilot ja venytetty nahka jättää jälkensä kun ne kilot on karisteltu pois.
Joku ehkä väittäis, että tein sen nopeella aikataululla, mutta siitäkin voidaan olla montaa mieltä.
Meniköhän siihen..hmmh.. 1,5vuotta? En enää muista.

Muistan kuitenkin ajan kun isoimmillani oon painanu varmaan sen  jopa 25-27kg yli.
Siitä lähtien kun koin herätyksen, painoa lähti sen 21kg. Eli nuo muutamat kilot hävis jossain kohtaa ihan huomaamatta ;)

On vaatinut paljon työtä, että olen nyt tässä pisteessä. Ja vaatii vielä paljon, että pystyn tajuamaan, mitä on tehty. Kuitenkin kun yhä edelleen on niitä hetkiä, kun peilistä katsoo se sama vanha pullukka.
Vaikka mie olen kaikenmaailman mittareilla mitattuna "normaali", miun vaatekoko on huomattavasti pienempi ja koen voivani tsippailla kesäkelillä shortseissa niin silti...niitä huonoja hetkiä vaan on.
Ja kuten sanoin, ne jäljet on jääneet myös kroppaan. Joku toinen, joka painais saman verran kuin mie nyt, eikä koskaan ole ollutkaan ylipainoinen, näyttää aivan varmasti erilaiselta.

Ystävällenikin sanoin, että jos ei tätä ulkonäköseikkaa oteta lukuihin, niin ihan sellanen "pikkujuttu" kuin verenpaine on miulla nykyisin parempi kuin hyvä. Vielä vuosia sitten miulle terveydenhoitajat ja lääkäri jaksoi muistuttaa korkeasta verenpaineesta ja sukurasitteista.
Oisinko halunnut tämän ikäisenä verenpainelääkityksen tai menehtyä aivoverenvuotoon? En.
Pystyisinkö tänä päivänä liikkumaan näinkin hyvin jos olisin jatkanut samaa rataa? En.
Vaikka polveni oireilevat, olisiko kivut kovemmat  kuin ne nyt ovat? Tai olisivatko niveleni entistä kovemmalla rasituksella oman typeryyteni takia? Aivan varmasti..

Mie en halunnut kantaa enää kilojani. En ollut onnellinen pullukka.
Tottakai elämä voi olla hyvin myös ylipainoisena, en mie sitä sano. Mutta jos kokee, että jotain tarvis tehä, niin tee.

Ei miulla muuta.