torstai 17. marraskuuta 2016

Epävarmuutta ja iloa

Mistäs nyt alottaisin?

Hmmh...mie oon viime aikoina "pitäny itseäni järjissäni" yrittämällä askarrella kaikenlaisia juttuja ja rahavarojen rajoissa ostellut pieniä askartelutarvikkeita.
Olin kasaillut niitä miesystävän luona vierashuoneen sängyn päälle ja oli tullut puheeksi, että miten kiva olis kun jostain keksis pöydän niille tavaroille.
Toissapäivänä kun olin asioilla, olikin isäntä sillä aikaa omin pikku kätösin tehny miulle pöydän :)
 Voin kertoa, että olin ihan tosi onnellinen siitä.
Tosi huomaavaista. Ihan just miuta varten. Illan aikana kävin sitä monesti ihailemassa.
Tuli hyvä mieli.


Mitä noihin epävarmuuksiin tulee, niin... miuta rassaa ihan älyttömästi edelleen miun väsymys ja turvotukset. Pidän ajoittain vieläkin itseäni ihan vaan läskinä siks kun farkut kiristää, vaikka moni muu olis ihan toista mieltä.
Just noiden olojen takia verkkarit on oikein kiva keksintö, mutta taustalla silti riipii se ajatus, että perhanan farkut kun ei natsaa.
Välillä sitä tulee ehkä liikaakin ajateltua sitä, mitä muut ajattelee.
Huomasin taas oman epävarmuuteni myös auton ratissa. Kortinhan mie ajelin viime keväänä ja nyt on ollu ekat talvikelit sitten autokoulun kun joutuu ihan ite ajamaan.
Sujuvasti oon vältelly ajamista ja jättäny sen pääosin isännälle, mutta onhan se nyt hemmetin totta, etten mie opi kuin tekemällä.
Pari kertaa nyt tuolla liukkailla ajellu ja jo ekalla kerralla meinas usko ja hermot mennä kun joku ajeli citymaasturilla ohi.
Tunsin itteni typeräks luuseriks joka ei osaa edes ajaa. Toinen siitä jo vähän hermostui "mitä hittoo sie mietit mitä muut ajattelee, sie ajat just silleen niinku ite parhaaks koet..."
Pointti.

Ja mites se peilikuva muuten?
Pidän siitä turhan harvoin. En mie vieläkään (uskokaa tai älkää) näe täysin tätä miun muutosta.
Sillon kun näen, nii tuijotan jotain vanhaa valokuvaa, että JOO! Onhan tuosta nyt pikkase muututtu.
Mutta seuraavassa hetkessä kun menen peilin eteen, näen vain sen +20kg epävarman Sannan, joka ei tajua, että miten paljon hyvää on itselleen tehnyt.
Miulta muuten kysyttiin yks päivä, mitä sieltä peilistä katsoo? Automaattisesti tuli vastaus "ruma ja läski". Miulle naurettiin. "Ei se pidä paikkansa.."

Mutta entä, kun se on todellisuutta miulle? Mie todella tiedän, miten typerältä saatan vaikuttaa ja kuulostaa toisen mielestä, mutta sitä kun on elämästään ollut sen 28 vuotta läski ja todella kärsinyt siitä, vaatii ihan varmasti tosi pitkän ja raskaan työn myös siihen, että tajuaa miten ne asiat nyt on.
Silleen oikeesti. Se, että kun oon ollu tosi rikki ja hajalla lähes koko elämäni niin ei siinä pari laastaria ja puhallukset pipiin auta.




Mutta vielä yksi tosi iso asia, mikä tapahtui myös. Mie oon jo ihan tosi pitkään haaveillu saavani Six Deucen hupparin. Mutta miun budjetille se on ollu ihan liian kallis joten tosiaan siitä olen vain saanut haaveilla.
Eilen aamulla koitti se hetki kun se ei enää ollut vain haave, vaan sain pitää tätä ihanuutta päälläni.
Olin sanaton. Kiitollinen. Riemuissani. Häkeltynyt.
Ja tämä miun kallis haave oli haluttu toteuttaa ihan vaan siks, kun miusta oltiin ylpeitä.
Haluttiin palkita miun rankka laihdutusprojekti. Kannustaa. Ilahduttaa.
Pelkkä kiitos tuntuu niin laimealta, mutta se kuulema riittää.
Vaikka mie eilen hengailin koko päivän tuo huppari päällä, nii en oikein vieläkään usko tätä.
Miulle on tehty elämässä paljon hyvää ja autettu, mutta tää tuli niin odottamattomalta taholta, että on vaikea ymmärtää. Kiitos vielä <3

Mie elelen tätä elämää hetken kerrallaan. Eihän toki meistä kukaan muuta ehkä voikkaan.
Itselleni tää on ehkä sellasta hidasta tassuttelua. Otan hetkistä kiinni. Yritän tehdä fiiliksen mukaan.
En hötkyile. Yritän....





sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ei ole oikotietä onneen.

Ihan oikeasti nyt.
Ei ole ns.oikotietä onneen. On paastoja, kaalisoppadieettejä, jotain mehusettejä, ananaskapseleita, hoikistavia vöitä ja niin paljon kaikkea muuta, etten edes pysty luettelemaan.
Okei, jollain pikadieetillä, paastolla voit saadakin hemmetin hyvän sysäyksen laihdutukseen, mutta opitko välttämättä siitä mitään?
Alat taas "syömään normaalisti" ja masennut kun kilot tulevat pahimmassa tapauksessa tuplana takasin.

Mikään ei tapahdu hetkessä. Tarvitaan aikaa ja itsekuria. Tahtoa tehdä itselleen jotain hyvää.

Ruokavalioiden suhteen on olemassa se ns.perusrunko mikä auttaa kyllä buustaamaan aineenvaihduntaa, totuttaa säännölliseen ja ennenkaikkea fiksuun syömiseen.
Jokaisen vaan on kokeiltava itse, mikä on se paras.
Ei tarvitse ruveta litkimään viherjuomia ja noudattaa maidotonta viljatonta ja kaikkea muutakin, kun "muka muutkin".
Mie uskon siihen, että jokaiselle on se oma, parhaiten sopiva juttu. Kaikki ei sovi kaikille ja me kaikki ollaan yksilöitä myös ruokailujen suhteen.

Mie todellakin tiedän mistä puhun. Tälläkin hetkellä mietin, että mikä muutos ruokavalioon voisi olla se paras, vaikka jossain kohtaa luulin, että kaikki olisi ok. Ehkä ei välttämättä ole.
Ja mie oon tarvittaessa valmis ottamaan selvää, kokeilemaan.
Mie muistan sen ajan liiankin hyvin, kun söin ns.pelkkää sontaa. Eineksiä, mäkkiruokaa. Ja ihan mitä nyt vaan sattui tekemään mieli. En yhtään tajunnut, että kehoaan olisi hyvä kuunnella ja tein vaan vahinkoa typerillä valinnoillani.
Muistan, miten kovin toivoinkaan sitä, että olisi kiva mennä sen matalimman aidan kautta ja syömällä jotain vihreä tee- kapseleita laihtuisin kymmeniä kiloja hetkessä.

Mutta. Se ei vaan mene niin. Olen pahoillani.
Niin paljon kuin sitä itsekin toivoi ja huonoina hetkinä ehkä toivon vieläkin, että -kaikkihetimullenyt-,mutta onko siinäkään järkeä? Pikaisella aikataululla ei välttämättä saa kovin pysyviä muutoksia.

Ja mites se liikunta sitten?
Siinäkin vaan on löydettävä se oma juttu. Ei kaikkien tarvitse rynnätä salille ja hampaat irvessä nostaa punttia jos se ei yhtään tunnu hyvältä.
Tottakai suosittelen kokeilemaan, mutta ei itseään vaan voi eikä kannata pakottaa.
Kyse on kuitenkin loppuelämän projektista ja sillon on tosi tärkeetä, että siulla on joku mieleinen liikuntamuoto virkistyttämässä arkea.
Eikä myöskään ole mitään kiveen kirjoitettuja, tiettyjä liikkeitä, mitä veivaamalla saat sen timmin käsivarren tai sikspäkin. Tai joku vois sanoa, että on, mutta niitä tarvii myös sitten tehdä.
Tai entäs se kohdennettu rasvanpoltto? Nöyp.
Tää homma on kokonaisuus. Tarvii tehdä..sanoisinko, että vähän kaikkea.
onkohan tää oikein muotoiltu?

Jos vaikka miettii sitä salitreeniä, nii miun mielipide on se, että tottakai on liikkeitä "mitkä ottaa paremmi ku joku toinen" ja jotkut sanoo, että kyykky,mave ja penkki on ne kunkkuliikkeet.
Mites miun kohdalla sitten? Penkannu en oo I-K-I-N-Ä, mavea ainoastaan harjoitellut ja kyykky?
Ai tällä polvella vai? Ei pysty.
Siis kyllä, vaikken oo kokenu mut varmaan voin allekirjottaa sen, että kyykky on aika kunkku unelmien perän saamiseen, mutten mie usko, että omanikaan kovin huono on, vaikkei se ole kyykkyenkkoja koskaan päässy edes testaamaan.
Mie oon vaa käyny vähän pidemmän ja kivisemmän tien ja tuun rämpimään jatkossakin.
Ihan koska haluan. Mie haluan tehdä, oppia kokoajan lisää.

Oon oppinu, että ns.pidemmän matkan kulkeminen kannattaa ja ennenkaikkea opettaa.
Niin paljon itsestä kuin muista ja tästä kaikesta.
Oon menny perse edeltä puuhun ja varmaan tulen menemäänkin, mutta just nyt tällä hetkellä on oikeestaan ihan jees. Hiljalleen eteenpäin, uutta oppien. Tajuten, että se oon vaan ja ainoastaan mie ite jonka ne päätökset ja  työ on tehtävä. Voin myös jättää tekemättä, mutta tulisko miusta sitten hemmetin onnellinen?
Vähän epäilen.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Rutiineista ja muuta löpinää

Mie oon niin aamuihminen kuin vaan voi olla. Siis rauhallisten aamujen.
Yhtään en tykkää jos olis kiirettä ja hässäkkää.
Mutta tosiaan, mie heräilen aikaisin ja toki riippuen siitä, heräänkö kotoa vai miesystävän luota niin puuhailen sitten sen mukaan.
Miulla on vähän omat rutiinit molemmissa osotteissa :)
Pääosin kotona vietetyistä aamuista aloitan päiväni jo ennen kukon rääkäisyä ja ihan ensiksi painelen salille.
Vähän banaania ja jotain laturia kitusiin ja menoks.
Vasta salin jälkeen rauhoitun väsäilemään aamupalaa.
95%:sti  miun aamupala on yleensä puuro. Nyt tuossa viikonloppuna oli poikkeus,kun olin edellisenä iltana paistanut kaurasämpylöitä niin eihän niitä nyt voinut vastustaa vaan nautin niitä kahvin kaverina.

Mutta tosiaan, miun aamurutiinit on jotenkin varmaan jo iskostuneet selkärankaan, ettei niitä sen kummemmin edes ajattele.  Pari isoa lasillista vettä joko raakana tai sitruunalla höystettynä, kahvinkeitin päälle, puuro valmistuu mikrossa, puuron höysteet ja sitten koneen ääreen ja murua nassuun.
Syömisen jälkeen vitamiinit.
Täällä miesystävän luona (saatan nukkua aavistuksen pidempään) ja sitä kahvia odotellessa laitan vitamiinit valmiiksi pöydälle. Pelkäänköhän, että unohtaisin ne?
En tiedä. Miulla on kyllä melkosen hatara pää, ettei olisi ihme. Se niistä selkärankaan juurtuneista rutiineista ;)
Nyt ihan uutena juttuna mie oon alkanu pikkuhiljaa opettelemaan venyttelyä ja kunnollista hengitystä. Miullahan on kaikki paikat jumissa ja etenkin miun pallea on tuolla jossain puristuksissa niin oon nyt yrittänyt keskittyä oikeanlaiseen hengitykseen edes kerran päivässä. Josko se happi kulkis sitten ihan päähän asti?

Täällä on myöskin hyvä, kun puuroa nassuttaessa voi samalla ihastella pikkulintujen temmellystä tuossa pihalla. Onko sitä kotona jotenkin levottomampi, ettei malta olla syömättä ilman konetta?
Tosin ei siitä kerrostalon likaisten parvekelasien läpi näkiskään kovin pitkälle?

Onkohan kaikilla omat rutiininsa? Vai onko rutiinit jonkun mielestä tylsiä?
Mie tykkään näistä aamun jutuista eniten, muutenha miun elämässä ei tällä hetkellä ole mitään järjestystä.
Joku saattais tykätäkkii, kun "saa mennä ja tehä mit tykkää". No ihan niin se ei mene.
Tälleen työttömänä meinaa rahat loppuu...

Mutta joo, ei siitä sen enempää.
Mie tuossa muuten yhden toimittajan kanssa löpisin miun laihdutuksesta. Tai tässä kohtaa vois sanoa elämäntapamuutoksesta. Vaikka oonhan mie muutenki tätä elämää miettiny, mutta siinä jutellessa tuli ehkä vähän paha olo siitä kun tajusi miten tuuliajolla sitä on ollut ennen tätä kaikkea. Ennen muutosta.
Se, ettei ole oikein ollut elämässä kiinni millään tapaa.
Omilla typerillä valinnoilla tein virheitä jotka kostautu ja jos nyt vaikka puhutaan elämäntavoista ja ylipainosta niin onhan nuo miun jalat ihan loistava esimerkki.
Onhan miulla ollu aina tosi surkeet nivelet, mutta aattelin sitten ylipainolla rasittaa niitä enemmän ja tänä päivänähän miulla on tekonivel lonkassa ja toinen polvi on kulunut niin pahasti että aikanaan siihenkin on varmaan tulossa uusi nivel ja tällä hetkellä se estää aikalailla miun työllistymistäkin.
Että.... miettikää ihmiset niitä valintoja. Miun on typerää muistella menneitä, eihän niille minkään voi mutta kannan seurauksia pitkään.
Vältyin sentään ns.isommilta vaaroilta kuten sydän ja verenpainetaudeilta. Tokihan jossain kohtaa kun olin isoimmillani, verenpaineet huiteli pilvissä mutta enhän mie sillon vielä mitään tajunnut alkaa elämälleni tekemään. No kun se on niin vaikeeta...

En voi kuin olla kiitollinen ihan itse itselleni siitä, kun kohta kolme vuotta sitten miun korvien välissä tapahtui se naksahdus ja päätin ,että saa riittää. Näin mie toivon tapahtuvan myös niille muille, joilla on paha olla.
Vaikkei elämä painonpudotuksen jälkeen muutu pilvilinnoiksi, mutta voipihan tuo olla, että pienempi vaatekoko ja portaiden nouseminen puuskuttamatta on aika palkitsevia...