Läskit lähtee!

Höhöö! Nyt mennää eikä meinata :)
No joo siis olihan tää nyt saatettava julkiseks, että alotan dieetin.
Ja mitä se miun kohdalla nyt sit meinaa?
Oon alkuvuoden syöny melko vapaasti, eli perusrunko on kyllä ollu kasassa, mutta sekaan on mahtunu viikonloppuherkkuja, ystävänpäivänä vedin sellasen suklaamättötortun ettei mitää järkee ja on sitä pitsallakii käyty (jopa kerran ;) ), että...sen ansiosta tätä höttöäkii on kertyny, mitä sietää nyt lähtee sulattelemaan!

Nuo tollaset jää siis nyt pois joksikin aikaa.
Ruokailujen suhteen siis vois sanoo, että pikkasen tulee "tiukennusta", mutta jos rehellisiä ollaan nii onhan tää saatanan paljo helpompaa ku sillo kaaaauan sitte kun olin ihan pihalla kaikesta.
Nyt mie tiedän, mitä tarvii tehä ja sit sen mukaa mennää.
Aijonko sitten jatkossa punnita ruokani? No ehkä satunnaisesti, ainakin kotona ollessa.
Onneks silmä on sen verra jo oppinu tarkastelee määriä, että "noin niinku suurinpiirtein" tietää, paljonko sitä ruokaa lautasella on ja se kyllä riittää miulle.
Vähän huvitti, kun oon tätä suunnitellu jo jonkin aikaa ja ilmeisesti heti huomiselle on tulossa ravintolareissu :) Noh, sitten mie teen sielläkin niitä viisaampia valintoja.
En mie rupee kuitenkaa jäämää pois hyvästä seurasta sen takia, koska dieetti.
Otetaan silti tää homma tosissaan, mutta ei vakavasti.
Se, mihin en aijo ruveta on nimeonomaa se, että jotenkii muiden takia tai muita miellyttääkseni pitäs ruveta sitä pullaa pupeltamaan. Jos ei oo valittavissa sopivaa pupellettavaa ni sittehä mie en niihin koske, how simple is that?

Ja vaikka oon jo aiemmin kyllästymiseen asti kuullut naljailua syömisestä, nii voin vaan kuvitella kuinka paljon sitä tulee olemaan jatkossakin. Mitenhä kommentoijat sais hiljaseks? Mie vaan ihmettelen miten se edelleenki vois olla muilta pois jos mie kieltäydyn jotain syömästä?
Äh..niskavillat nousee jo valmiiks pystyyn.

Liikuntojen suhteen meen myöskii aika samalla kaavalla, oon kuitenki reenannu sen 3-4krt/viikko. Aerobisten määrää tulee lisätä ja mitä enemmä kevättä kohti mennää nii sitä enemmä voin niitä lisäillä koska joku salilla tehty aerobinen jollain kuntopyörällä...Ihan saatanasta!
Mielummi sitte ulkoilen ja lähen vaikka tyhjällä mahalla suorittaa sen aamuaerobisen ja ennenkaikkee ootan, että nuo hemmetin lumet sulaa ja mie pääsen POMPPIMAA PORTAISIIN!

Mutta joo, että sellaista settiä tähän päivään. Mie länttäsin äske miun hienon itse askarrellun kalenterinkin tuohon jääkaapin oveen. Siihen sitten vedellään niitä rasteja kun on päivä kerrallaan suoriuduttu.

Niin joo, eihän miun tarvi kuulla sit niitä "ei siun tarvi laihduttaa"-kommentteja? Kyllähä.
Edelleen:liika höttö hitoille. Nih.
Ja niitä kuvia..ne pitäs vielä ottaa ku uskaltais nii tietäs sit myöhemmi mistä on lähetty...Apua.
Niin ja paljon meinasin pudottaa? No vaakaa jos kattoo nii pari kiloo, mut tällä kertaa haluisin yrittää ainaki keskittyy enemmä siihe peilii/mittanauhaan.

Before&After, pintaa syvemmältä.

Miun elämäntapamuutos sai alkunsa tasan kaksi vuotta sitten.
Tai olinhan mie ennen sitä jo innostunu enemmän lenkkeilystä ja salillakin olin käyny heilumassa, mutta se mikä oli pahasti pielessä, oli ruokailut.

Eihän se mitään auttanu ku söin miten sattui. Mutta onneksi sitten tajusin ottaa itteeni niskasta ja tehdä niitä muutoksia.
Täytyy sanoa, etten muista niitä ensimmäisiä kuukausia juurikaan. Että millä vauhdilla se paino sitten loppujen lopuksi lähti putoamaan. Eikun joo! Mie valmistuin saman vuoden keväällä eli siihe mennes oli pudonnu kymppi...ja muistan kyllä joltain myöhemmältä ajalta sen hetken, kun sain hyvälle ystävälleni soittaa ja kertoa VIHDOIN olevani normaalipainoinen!

Jossain kohtaa otin käyttöön ruokapäiväkirjan, johon siis merkkasin kaikki mitä suustani alas laitoin.
Oli se tavallaan "ihan ok" juttu, mutta sitäkin loppupeleissä tuli seurattua sitten turhankin tarkkaan.
Että jos joku tänä päivänä luulee, että stressaan ruuasta nii kyllä tän hetkine tilanne on kaukana stressistä verrattuna aiempaan ;)

Nyt ymmärrän paremmin sen ruuan merkityksen ja sen, mitä mie tarviin voidakseni hyvin.

Miten painonpudotus on onnistunut? Hitaasti, mutta (epä)varmasti.
Niin monen tarinan takana on pitkä valmennus henkilökohtaisen pt:n kanssa.
Mutta ei miulla.
Ne monet perkeleen kerrat kun oon itkeny oman pt:n perään ei ole laskettavissa edes molempien käsien sormilla, mutta silti. Tähän on tultu. (mutta onhan se selvää, että henk.koht valmennuksella olisin selvinnyt jo pidemmälle)

Miulla on ollu käytössä pt:ltä ostettu  ohjelma kahdesti, mutta nekin "sitten vaan jäi", kun yksin sai vääntää.
Viime keväänä osallistuin Fitfarmin Lite valmennukseen  (jonka sain ostettua kun miun rakas ystävä oli perustanu miulle "pt-rahaston" ja siihe oli ennen valmennusta kertyny juuri sen verran, että pystyin sen maksamaan <3 ) ja viimosin rutistus oli Fitfarmin bc-valmennus, josta nyt en kovin kehuttavia tuloksia enää saanut.

Koskaanikinä en voi kuitenkaan kiittää tarpeeksi niitä, jotka on tätä miun hommaa sivusta jaksanu seurata. Ei ne oo varmaan koskaa tätä tajunnu, mutta ovat antaneet tehdä.

Miten koen oman muutokseni? No ulkoisestihan mie oon muuttunu, se nyt on selvää.
Mutta mie en pohjimmiltani ole muuttunut mihinkään. Olen vain vaihvistunut. Ymmärrän pitää huolta itsestäni.

Pelonsekaisin tuntein mietin vuosia taaksepäin. Oonha mie aina ollu sellanen "sosiaalinen sekopää" ja tykänny aina ihmisistä.
Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan nii enhä mie oikeesti voinu hyvin.
Mie olin ihan tosi hukassa enkä välittäny OMASTA ITSESTÄNI kuten jokaisen kuuluis tehdä.
Miehän kärsin omasta painostani ja siitä, että annoin asioiden vaan olla. Ei miulla ollu voimia ruveta tekemään mitään sen eteen, että itse voisin hyvin.
Mie laitoin aina kaikkien muiden tarpeet edelle. Tokihan mie välillä yritin nousta pikkasen ylöspäin ja vaatia oikeuksia, mutta en sit kuitenkaan jaksanu. Jotenki koin sen vissiin turhaks.
(Tahto näyttää "kyllä minä pärjään" on voimakkaampi...)

En olis koskaan uskonu, että pystyn johonki tällaseen. Aina sitä toivoi ja haaveili, että voi kun olis edes muutaman kilon hoikempi. Mut, ai että sen eteen pitäs jotain tehdä? Njääh!

Tokihan miulla on monia muitakin asioita, joista on selvitty, vaikkei heti ois uskonu.
En nyt tässä ala niitä kaikkia listaamaan, mutta väistämättä mieleeni tulevat äidin kuolema ja ero.
Saatanastihan nuo on sattunu ja ennenkaikkee äidin menettämine on jättäny miuhun sellaset jäljet, mitkä ei koskaanikinä lähde miusta pois. Mutta se miun pointti tässä on se, että mie oon selvinny.
Mie oon pystyny käymään sen surun läpi ja vieny itteeni elämässä eteenpäin.

Muu fyysinen terveys? Tässä kohtaa täytyy sanoa, etten tiedä :D Siis onhan se selvää, että kunto on parempi ja viskeraalisen rasvan määrä on pudonnut, mutta miten noin niinku muuten fyysinen jaksaminen?
Polvethan miulla on ollu se ikuisuusongelma ja tuntuu, että kivut ja muut ongelmat on vaan pahentunu. En muista, että 20kg sitten ois ollu tällast ongelmaa. Kummallista.
Ja tokihan sitä voi ainakin toivoa, että myös miun sisäelimet voi hyvin (niin se viskeraalinen on tosiaan vähentyny, herrenjestas, paljon se on mahtanu olla...en meinaan käyny mittauksissa sillon ku alottelin)
 Jos olisin vielä pidempään jatkanu samalla kaavalla, niin todennäkösesti olisin aiheuttanu hallaa myös niille.
Tosin aika teräskamaa ne vissii on, kun ovat kestäneet miun pullukkana olon melkee 30vuotta, nyt ovat saaneet huokasta helpotuksesta :)
Tän enempää en osaa vastata, sillä vaikka olinkin lihava, niin ei esim.miun veriarvoissa ollut koskaan mitään sanomista. Onneksi. Mutta siihenhän nyt ois ollu tosi typerää tuudittautua "ei  miun tartte laihduttaa ku ei miussa oo mitää muuta vikaa.."


Ripaus muutakin historiaa...
Yks asia myös, minkä mie aikoinaa vein läpi oli lähihoitajakoulutus. Mie taistelin tieni siihen.
Aloin jo ylä-asteella miettimään, että se vois olla se miun juttu. Vuosien saatossa en sitten kuitenkaan siinä onnistunu, mutta kuitenkin, monien taisteluiden ja hakemani työkokemusten kautta tuli se päivä kun miulla oli vihdoin viralliset lähihoitajan paperit käsissä.
Tiedättekö, kun ennen sitä oli niin paskaa kun vaikka "oli jo ikää" niin tuli olo, etten voinu sanoa olevani "jotain", sillä enhän ollut lukenut itselleni ammattia.
Mutta tänäpäivänä kysyttäessä voin YLPEÄSTI sanoa olevani lähihoitaja. Tunnen olevani jotain ja osaan arvostaa sitä matkaa minkä taapersin siihen päästäkseni.

Olen käynyt läpi myös kolme isoa jalkaleikkausta.
Kun olin lapsi, lonkkani leikattiin ensimmäisen kerran. Niistä ajoista nyt ei juurikaan ole muistikuvia, mutta taisihan se pitkä projekti olla.

Sitten vuonna 2007 miulle päätettiin laittaa lonkkaan tekonivel. Ihan saatanallinen projekti sekin, mutta kannatti tälleen taas jälkikäteen ajateltuna.

Vuonna 2009 operoitiin toinen jalka, tehtiin reiden osteotomia. Siihen sainkii sitten enemmän apuja. Lonkkaleikkauksen jälkeen olin pääosin yksin. Muutaman kerran miuta käytiin moikkaamassa ja välillä viikon kohokohta oli kun miun ns.vara-äiti vei miut kauppaan.
Mutta joo tosiaan, tuon toisen leikkauksen jälkeen meni jonkin aikaa, että pääosin majailin serkkuni luona. Olin sen verran heikossa hapessa, etten kyllä omillaa olis tullu toimeen.

Että sellasii juttuloita tähän.
Sanokaa vaan itsekkääks, mutta kyllä se miun TERVE ITSEKKYYS ja ylpeys omasta ROHKEUDESTA ajoittain nostelee päätään. Se, että mie tajuan olevani jonkun arvoinen on vaatinu pidempään kuin tän kaks vuotta, ja tästä en luovu.

(tässä kohtaa mie yritin kaivella vanhoja valokuvia, joita oisin liittäny tähän, mutta ei muuten ole kovinkaan julkaisukelpoisia. Ei sellasia, mistä vois sanoa, että asiat olis ollu hyvin..)

On vaikee välillä kuvitella, että miten miun tärkeimmät miut näkee. Joskus siitä jotain kuullukin ja näkeehän sen tänä päivänä, ketkä on jääny, että mitä mie kuitenkin merkitsen.
Ei kukaan niistä ole ainakaan sanonu, että huonompaan ois menny :)
Lähinnä joskus tulee pientä leikkimielistä kuittailua siitä kun on menny hyvä ryyppykaveri hukkaan tai vieläkö eväitä tulee punnittua ;)

Loppusekoilut...

Se, mistä mie eniten nautin tänä päivänä, on ne ihmiset, jotka kuuluu miun elämään. Etenkii yks "tyyppi kenen kanssa mie aika paljon pyörin" tuo iloa elämään. On hyvä olla. Siitä olenkin tainnut jo mainita aiemmin. Liikunnan ilo, omat pienetsuuret ennätykset salilla ja oma edistyminen, valehtelisin jos väittäisin ettei niistä sais mielihyvää.
Se, että kun hetkittäin tajuaa, minkälaisia taisteluja tässä on käyty ja missä ollaan nyt.
Huonoina hetkinä tulee kyllä ajateltua kaikkee sitä, mitä ei vielä ole tai jos joku muu asia tuntuu olevan huonosti, mutta onneks nekii hetket on melko vähissä.

On päiviä, kun tunteet menee vuoristorataa ja maailma on paska, mutta kuitenkin nekii on aina vaan hetkiä, ne menee ohi. Niistä selvitään. Kun kuitenkin pohjimmiltaan asiat on hyvin. Siinä vaan kuluttaa omaa ja muidenkin energiaa, jos ei näe mitään hyvää missään. Kokemusta.

Ja miulle riittää se, että ne joilla on eniten merkitystä, tietää, ettei miun elämä ole vaan typerää fitnesskuplaa, vaan myös paljon muuta <3

Tilannekatsausta

Jotenkii hankalaa taas yrittää kiteyttää näitä tunnelmia, mitä on viime aikoina ollu.

Hiljalleen tässä meen eteenpäin ja kohta rupeekin olemaan aika lisätä treeniä, mutta entäs,mitä tähän hetkeen ja päivään kuuluu?

Ollu jotenki ehkä jopa "luottavainen" fiilis tähän hommaan. Etenkii kun yritän olla ajattelematta liikaa.
Tällä hetkellä päässä on asioita, jotka aiheuttaa stressiä, nii en halua treeni/ruokahommilla lisätä sitä.
Mie sain tuossa jokin aika sitten miun "idolilta" hyviä vinkkejä, miten edetä ja sitä tässä oon hiljakseen toteuttanu. Lähinnä ne vinkit koski miun ruokavaliota, niihin ei tarvinnu tehdä kuin pientä viilausta. Aika hyvin olin jo itsekin osannut laskea päivän makrot, eli ihan metsässä en ollut kuitenkaan, vaikka vähän epäilytti.
Tosin ainahan mie oon epäilemässä itteeni ja omaa osaamista, ennenku sitten toisin tulee todistettua ;)

Merkkas kyllä ihan tosi paljon, että mie sain vähän tukea ihmiseltä, jonka kisamatkaa tässsä oon vaan netin välityksellä seurannut. En usko, että se häneltä oli millään tavalla pois tai mitenkään suuri teko, tai siis en usko, että hän itse kokee sitä niin. Mutta miulle se merkkas ja sain siitä uutta puhtia.

Oon myös viime aikoina entistä enemmän pyöriny yhdellä facebookin foorumilla.
Siellä, jos jossain on ihan hiton hyvä porukka ja meininki jakamassa kuvia, videoita, vinkkejä ja ihan melkeenpä mitä vaan. Niistäkin saa puhtia ja ennenkaikkee naurua päiviinsä. Jos joku heistä tätä lukee, nii THANKS GUYS! :D

Oon heille jonkin verra itekkii huudellu juttuja ja jaellu kuvia. Heiltä saama palaute on ollu ihan tosi hienoo ja kannustavaa. Se, että tuntemattomat ihmiset on tsemppaamassa ja heittämässä kommenttia tyyliin "mie uskon siuhun!" Nii, kyllä, se antaa energiaa :)

Se,että kuulee niitä kannustuksen sanoja, on ihan tosi tärkeetä. Kyllä mie tarvin sitä perseelle potkijaa aina välillä, en mie sitä voi kieltää.
Mutta kuka ei tartteis? En mie usko, että kukaan nyt 100% yksin selviäis taisteluistaan, oli ne sitten mitä tahansa.
Jos on tehny elämäntapamuutoksen, selättämässä/selättäny jonkun sairauden, tehny uuden ennätyksen penkissä tai saanu vaikka neulottua elämänsä ensimmäisen villasukan.
Oli se asia sitten iso tai pieni, niin kaikki, mistä itelle vaan tulee hyvä fiilis ja tuntee onnistuneensa, selvinneensä niin jumankeuta siitä on oikeus huudella kylillä ja somen ihmeellisessä maailmassa niin paljon kuin sietää.
Ja kyllä, jokaisella on oikeus saada siihen tukea ja kannustusta.
Jokainen voi olla oman elämänsä pienisuurivalloittaja.

Mutta sekin on myös niin surullisen totta, että jos jotakii meinaa täs elämäs saavuttaa nii aikalailla itte tarvii tehä. Tokiha nyt on ihmisii joille on suotu se kultalusikka jo syntyessä tai sitte on pärähtäny se lottovoitto tai muuta vastaavaa.
Itsehän kiroan usein sitä, kun ei vaan yksinkertasesti ole sitä rahaa "tehdä juurikaan mitään", mutta minäpä en sille tässä kohtaa voi mitään ja siks taistelen kaikkien muiden asioiden kanssa, joihin voin vaikuttaa.
Mie pyrin keskittyy siihen, mikä elämässä on hyvin ja tekemään sitä, mikä on tärkeää.
Meen niillä eväillä mitä on annettu. Eihän miulla ole vaihtoehtoja ja sitäpaitsi miulla ei ole intressejä jäädä tuohon sohvalle makoilemaan ja surkuttelemaan.

Mie uskon siihen, että vielä jonain päivänä mie pystyn vaikka matkustaa johonkii edes lähinkuntaa pidemmälle tai harrastamaan enemmän.
Ja kert materian perään muka ollaa nii uudet silmälasit ois kuulema hyvä juttu, mut niitäkii mie oottelen vielä. Vaikka on hetkiä kun pyörin stressipallona ja tää elämä on välillä saatanan ironistakii, nii kuten sanottua, näillä mennään nyt.
Keskitytään siihen, mitä on. Koska kaikkea ei todellakaan ole menetetty. Ja ehkä miussa on sen verran masokistin vikaa, kun "nautin" tästä taistelusta, että mikään ei tule helpolla.
Miusta on vaan hyvä, että tiedän oikeesta elämästäkin jotain. Mikään ei ole itsestäänselvää.

Jopas taas hypin aasinsillalta toiseen ilman sitä siltaa.

Ja kyllä! Yksi taistelu on suoritettu tänään. Aiemmin mietin, että perhana ku koskaaikinä en ole mavea edes kokeillu. Nii kyllä, tänää se sit tuli tehtyä (että ei tätäkää lystii ootelles menny ku yli kaks vuotta).
Rohkaisin tuossa yks päivä mieleni ja aattelin haluisko miun hyvä ystävä "tuhlata yhden treeninsä" ohjeistaakseen miuta maven saloihi. Saatii ajankohta sovittuu ja nii mie tuota pientä kevyttä rautaa nostelin :D Ai että! Tekniikoita vielä pitää uudemman kerra käydä hiomassa kuntoon. mutta tää fiilis treenin jälkeen.. Tykkään! Siis eihän meijän treeni tuohon räpiköimisee jääny vaa tehtii viel sit muutamat muut selkähommat ja ojentajat päälle. Tätä lisää!