tiistai 31. tammikuuta 2017

Miten elämä on mennyt?

Mie tässä yritin vähän tuumailla tätä omaa elämää, mitä kaikkea oon kokenu ja nähny. Ja ennenkaikkea mitä olen saaavuttanut joko itse tai toisten tukemana.

En nyt ihan koko elämäntarinaa käy läpi, mutta jos vähän kelailen historiaa taaksepäin niin päälimmäisinä miulle tulee mieleen ne asiat, mistä oon selviytyny ja mitä oon saavuttanu kovalla työllä ja periksiantamattomuudella.

Pointtina ennenkaikkea se, että tuskin kenenkään elämä on jatkuvasti yhtä iloa ja onnistumista, vaan meillä kaikilla on varmasti ne omat taistelumme ja vastoinkäymisemme.
Välillä tulee se seinä vastaan ja on ihan meistä itsestämme kiinni, mitä tehdä. Mikä on meidän oma valinta?

Miun äiti kuoli vuonna 2006. Hän oli aivan liian nuori menetettäväksi kuolemalle ja itse olin liian nuori jäämään tänne ilman äitiä. Vaikka hänelläkin oli aikoinaan omat ongelmansa, niin hän oli se ihminen joka opetti miut siihen, että koskaan ei saa antaa periks.
Jäinhä mie ihan tosi yksin, mutta oliko miulla vaihtoehtoja? Ei.
Ja silti tässä ollaan. Äidistä on paljon muistoja, miulla on häntä ikävä ihan joka päivä ja kädessä oleva tatuointi on merkkinä siitä surusta, mikä ei miusta ikinä lähde.
Mutta silti, yhä edelleen. Olen täällä ja vahvempana kuin ehkä koskaan.

Mie oon vuosien aikana oppinu, että haluamansa eteen on tehtävä töitä.
Mikään ei tule valmiina ja vaikka joillain onnekkailla ehkä tuliskin niin onko se sitten kiva kun on hirveesti vaikka kaikkee kivaa materiaa? Joo, oishan se kiva kun ei tarvis huolehtia ja laskea senttejään, mutta näillä mennään.
Miulla on silti koti, miulla on ruokaa, vaatteita ja noh..se salikorttikin niin en tiedä... Onko hirveesti syytä valittaa kuitenkaan?
Se, että ei ole itsestään selvää palkata vaikka pt:Tä tukemaan miun treenejä, vaan voin ehkä kerran vuoteen säästämällä ostaa miun body-idolilta yhden treenitunnin, se on miun elämää ja voin kertoo että tollasta kyllä sitten arvostaa ihan potenssiin miljoona kun taas se hetki koittaa kun "meijerillä jumpataan" :)

Oho..eksyin aiheesta. Lievä adhd tässä hei!

Mutta tosiaan, sittenhä mie tein hitoksee aikoinaa töitä, että pääsin lähihoitaja kouluun. eihän ne heti miuta sinne ottanu, mutta työnteko ja yritys palkittiin silläkin kertaa.
Opiskelin itselleni ammatin, sain tehdä alani töitä ja sitten kohtalo vai mikä hitto sitten päätti, että jäin työttömäks piiiiiiitkäksi aikaa.

Kait sekii jotain opetti? En tiedä, mutta selvisin. Päädyin siivoojaksi joka ei sitten kuitenkaan ollu loppujenlopuksi hyvä juttu vaan jos joku on miun postauksia lukenu nii on voinu ehkä aistia pientä uupumista ja ahdistuneisuutta työn vuoksi.
Mutta silti, kaikesta huolimatta otan senkin kokemuksena. Selvisin.
Sillä nythän jälleen puhaltaa uudet tuulet.
Sanoin hyvästit siivoojan uralle ja putosin hetkeksi tyhjän päälle.
Mutta tosiaan vaan viikonlopun ajaksi, sillä heti maanantaina sain tietää uudesta työpaikasta ja ihan omalta alalta.

Kyllä, tässäkin se aktiivisuus kannatti. Kävin edellisellä viikolla työhaastattelussa ja tämä nykyinen työnantaja halusi tavata miut vielä uudestaan ja sitten hän ilmottikin, että voin alottaa.
Tuli kyllä niin hyvä mieli.

Se, että miut halutaan töihin, halutaan antaa mahdollisuus ihan uusiin juttuihin ja seikkailuihin.
Pääsen tekemään alani töitä, kokemaan ja näkemään. Ai että.

Ja mites muuten nämä onnistumiset/selviytymiset?
Ainii, olihana tässä tää yks "elämäntapamuutosproggis" :D Enhä mie sitä ois saanu tehtyä ilman ihan omaa paneutumista tähän ja tahdonlujuutta ja työtä. Kiitos myös niille, jotka on jaksanu tätä miun hommaa seurata sivusta ja muutaman tsemppipotkunki välillä antaa <3
Ei tää tällane tapahdu yhdessä yössä, eikä edes kahdessa. Tarvii oikeesti tehä sillä elämällään jotain jos haluu saavuttaa tuloksia. näin se vaan on. Mie nii tiijän miten paskalta se kuulostaa ja olinha itekkii vielä jokunen vuos sitte niin syvällä suossa oman ruhoni kanssa, että ihan helppo homma ei ollu sieltä nousta, mutta tässä ollaa edellee eteenpäin mennää.

Just nyt tällä hetkellä miulla on kuitenkii loppujenlopuks aika ristiriitaset fiilikset, sillä oonha mie hitoksee ylpee kaikesta siitä mistä oon selvinny ja minkälaisia taisteluja oon käyny läpi ja vaikka tiedossa on jälleen uusia tuulia nii kyllä se on tunnustettava, että oon samalla ihan tosi uupunu.
Mie yritän tässä ottaa iisimmi muutaman päivän ja saada huilailtua, jotain pään tyhejnnystä ehkä?
En tiedä. Miulla on vahva usko ja luotto siihen, että elämä tulee menemään vielä hyvin, etenkii ku pääsen tuohon omaan alaani taas kiinni. siihen työhön, mistä uskon jälleen saavani itsellenikin jotain ja että mie voin olla avuksi toisille, se on sitä jotain.

Höhö! Nyt joku vois aatella, että EIHÄN TUO NYT OO PALJOO KOKENU mutta voi kyllä, ne kaikki nyt vaa ei kuulu ehkä tänne julkiseen jakoon. Annan itsestäni sen verran, mitä haluan ja loput tiedän ihan vaan ite tai sitte miun lähimmät tietää ja se riittää.
Mutta eiks nää pari juttuukii oo jo ehkä vähä sellasii, että saattas vaikka jättää jälkensä?
En tiedä...

Haluun vaan edellee painottaa sitä, että älkää ihan oikeesti jääkö paikoillenne. Tehkää elämällenne  jotain jos se ei miellytä. On paljon vielä asioita mitä "mie vaan haluun",mut mie tiijän ettei ne tuu eikä tapahdu justnytheti, kaikelle on oma aikansa ja paikkansa. Trust me.


perjantai 20. tammikuuta 2017

Viikon tunnelmat

Joku tyyppi nyt saattaa olla tietonen siitä, miten rikkipoikkiväsy mie oon ollu töiden takia.
Jossain kohtaa miuta varoteltiin ja itsekin pelkäsin sitä, että työstä johtuva ahdistus rupee jossain vaiheessa viemään iloa muultakin elämältä.
Vaikka kivenkovaan uskoin ja vannoin sen nimeen, että muutenha miun elämässä asiat on melkolailla hyvin, se on "vaan tuo työ" kun ahdistaa.

Ai missä mennään nyt?
Mie oon ihan tosi uupunu ja hetkittäin turhanki kiukkune.
Kiukuttaa se työ, kiukuttaa olla näin väsyny, kiukuttaa olla kiukkune ja yrittää olla purkamatta sitä toiseen. Kiukuttaa kun vuokran joutuu jättää rästiin ihan vaan siks kun on tehny paskaa työtä paskalla palkalla ja vajailla tunneilla, josta sitten kärsin liiton seuraukset ja odottelen niitten päätöstä joka on yli kuukauden myöhässä.

Eli mie oon aikalailla valmis sanomaan heipat tolle hommalle. Ei miusta oo tälläseen.
Tälle viikolle on vasta kahdet salitreenitkin alla. Nekin oli ihan säälittävää löysäilyä kun ei vaan
J-A-K-S-A...
Kävin yhtenä iltana kävelyllä, en muista millon viimeks askel olis painanu niin kovin.(päikkäritkii on ollu hitoksee kova sana viime päivinä..)

Seuraavia salitreenejä suunnittelin huomiseksi. Ihan takuuvarmasti sinne menen, mutta mitä teen?
En tiedä. Jaksanko? Mieli huutais VEDÄ PRKL TÄYSII mut kroppa huutaa ÄLÄ SAATANA KU EI PYSTY...

Se mikä miusta on just surullisinta, nii tää kun ei oo yhtään miuta.
En mie oo kiukkune ja uuvahtanu, mie oon alkanu olee melkeen jo siinä rajalla, etten pysty edes ystäviin pitää yhteyttä. MIE HALUUN TÄSTÄ OLOSTA EROON. HALUUN ITTENI TAKAS.

Noh, nyt te harvat jotka satutte tän lukee nii voitte sanoo että "no sittehä sie teet sillee, simple as that.."
Ja kyllä, niin se varmaan tällä kertaa menee. Joku typerä sisupussi miussa yritti vääntää väkisin, mutta tänään kun jo kesken töiden tuli itku, en voi enää muuta.
Ennen sentää itkin vaan ennen töitä. Great?

Että sellasta. Ja hei muuten, onkoha kellää kokemusta psykofyysisestä terapiasta?
Mie jo viime syksynä vähän toivoin, että pääsisin sellasta kokeilemaan.
Tällä kylällä vaan on ollu huonot mahdollisuudet siihen, kun julkisella puolella on pikkasen kuulema jonoa ja yksityiset..Noh..ne nyt tunnetusti maksaa rahaa jota ei ole.

Mutta tosiaan, täällä julkisella puolella on tasan kolme psykofyysistä terapeuttia.
Yhdelle en halunnut mennä, toinen soitti miulle viime viikolla, tarjosi aikaa parin kuukauden päähän ja kuulosti jo valmiiksi urpolta. Tuli vähän olo, että "hei, mihin se kolmas on hävinny? Eikö sitä ole enää vai onko sekii vaa kiireine urpo?"

Ei se ollu. Tää miun viimonen oljenkorsi sitten soittikii tänää ja tarkisteli että vieläkö mie oisin niinku vailla sitä terapiaa ja että hänellä olis aikaa tarjota jo heti ensi viikolle.
Tämä oli tarjous, mistä en voinu kieltäytyä. Eli ensi viikkoa odotellessa, yhtää en tiedä millanen käynti tulee olemaan ja onko siitä miulle loppujenlopuksi apua.


Tähän loppuun on myös mainittava, eilen vähän järjesteltiin miehen kanssa juttuja mitä mie niiiiiiin ootan. Että ei todellakaan tää elämä sentään ole kokonaan läpimätää, vaikka miulla on nyt ollu hankalaa, elämässä on silti niitä pieniäsuuria ilonpilkahduksia joista osaan ottaa kiinni.
Ja nyt on jälleen jotain mitä odottaa <3


Joku pieni osa miusta on vielä jäljellä,joka sanoo, että selviän....

tiistai 10. tammikuuta 2017

"Käännä se vahvuudeksi!"

Miuhun on taas iskeny joku saliyksinäisyys. Surua siitä, kun iteksee tätä hommaa vääntää ja on sellanen "kukaan ei tajua"-olo.
Tuossa  yhtenä päivänä sitte avauduin eräässä facebook-ryhmässä asiasta ja oli ehkä jopa ilo huomata, etten olekaan asian kanssa yksin.
On paljon muitakin jotka tekee tätä hommaa ominee eikä kaverit oikee jaksa kuunnella :D
Onneks on sentään edes tuo naamakirja johon voi sitten tiukan paikan tullen mennä avautumaan, ja vaik ois ihan happyhappykii nii siitäkii voi mennä huutelee.

Eilen juttelin miun hierojan kanssa myös asiasta. Totesin sille vaan, miten ankeeta meinaa taas olla nii hän vähän naurahtikin ja sanoi suoraan, että miun on käännettävä tilanne vaan miun vahvuudeks.
Että miusta on tähän.
Tajusin, että niinpä! Voihan se olla, että jos oisin ns.joku toinen nii oisin saattanu heittää jo salihanskat tiskiin ja todeta, ettei tästä mitään tule.
Mutta mie en oo tehny sitä. Vaikka mennää perse edeltä puuhun ja räpiköidää nii silti, mie en oo antanu periks.
Aina vaan yritän edes jollain tavalla. Ja se on loppupeleis aika jees.


Oon nyt taas pitkästä aikaa myös saanu itteni lenkkeilemään. Polven kanssa ollu ongelmia, sitte oli niitä jääkelejä, sitte tappopakkasia ja NYT VIHDOIN ei oo mitää tekosyitä olla menemättä ulos (tosin polven ehdoilla edelleen).
Se on muute tehny hitoksee hyvää, saanu nostatettuu sykkeitä eri tavalla ja saanu raitista ilmaa ihan kunnolla.
Eilen myös päätin, että tää viikko olkoon vähän erilaisempi treeniviikko peruspunttailun sijasta.
Eilen hengasin siellä hierojan pöydällä ja kävin ulkoilemassa, tänään tein Satu Kalmin ohjeiden mukaan treeniä jumppapallolla JA VOI JESTAS ETTÄ TULIKII HIKI :D
Huomenna olis tiedossa olkapäätreeniä ihan pt:n ohjauksessa. Sain kavereilta synttärilahjaks lahjakortin miun kotisalille ja sen voi käyttää myös pt palveluihi nii siihe ku tyrkkään euroja vielä lisää nii saan tuon yhden pt-tunnin.
Uskon, että siitä saa taas vähän lisäboostia tähän hommaan.


Miusta muuten oli pari lehtijuttua. Ne löytyy iltalehden ilona liitteestä sekä Kauneus ja Terveys lehdestä. Pääsin kertomaan oman tarinani, miten päätin laittaa elämäntapani uusiksi ja miten olen siinä onnistunut. Käytiin kuvaajien kanssa räpsimässä kuvat tuolla miun kotisalilla eli SykeGymillä ja eilen kävin sitten heiltä hakemassa "pientä lahjusta". Tuli ihan tosi hyvä mieli näistäkin, etekii tuo pipo on niiiiin hieno! ;) Kelpaa tuollasen kanssa hiippailla tuolla ulkona kyllä.
Avautuminen noissa lehtijutuissa teki itsellekin hyvää, sai vähän kerrata että mistä kaikki sai alkunsa ja millaisen matkan olen tullut. Se, että miut ns.huomataan, ollaan kiinnostuneita miun tarinasta ja halutaan tsempata nii onhan tää aika iso juttu.

Ihan sellasii "isoja suunnitelmia" miulla just nyt ei ole. Sain jo kipinän tästä treeniviikon muutoksesta, että mennään hetki ja päivä kerrallaan eteenpäin.
Ei auta jäädä rötväämään, haluun selvittää mihin miusta vielä näillä voimavaroilla ja mahdollisuuksilla on.