Mahdollisuus onnistua.

Mie oon ehkä kokenu jonkinasteisen herätyksen.
Oon alkanu vihdoin tajuamaan, että tälle miun fitnesstelylle on annettava aikaa.
Mie oon tullu helvetin pitkän matkan. Mie oon onnistunu.
Miulla on luja tahto mennä eteenpäin, mutta ei ole kiire.

Eilen taas kuulin siitä, miten miulla on vääristyny kehonkuva ja onhan se niin. Kyllä mie sen myönnän. En aina kykene näkee itteeni muiden silmin. Vaan oon yhä se itteensä inhoova pullukka.

Mie oon myös tajunnu, että ihan jokainen voi onnistua omassa elämäntapamuutoksessaan.
Jos miekii ni siekii! ;)
Se on ihan omasta itsestä kiinni, mitä on valmis tekemään asioiden eteen.
Toki on hienoa, jos on tyytyväinen omaan itseensä ja elämäänsä just sellasena kuin se on, mutta jos tuntee, että jotain tarviis tehdä niin mikä estää?

Muistan, kun alottelin laihduttamaan. Jotain miun päässä vaan napsahti ja päätin, että nyt tai ei koskaan. Sama homma oli tupakoinnin lopettamisen kanssa. Se vaan loppu.

Ja tosiaan, jos ihminen kokee, että elämässä on joku vinossa ja se on sellanen asia (otetaan nyt esimerkkinä nää elämäntavat) mihin voi itse vaikuttaa, niin anna mennä!
Mutta jos et ole valmis tekemään minkäänlaisia uhrauksia tai töitä sen muutoksen eteen, voit myöskii olla sitten ihan hissukseen asiasta.
Ei ne tilanteet puhumalla parane.

Koen ehkä jonkinlaisena oikeutena avautua näistä asioista, koska tiedän mistä puhun.
Oon ite käyny tän taistelun läpi ja tiedän, mitä tää on.
Tottakai muistan senkii, kun olin isoimmillani, saatoin välillä toivoa, että olispa joku nopee taikatemppu millä ne kilot lähtis. Mut ei ollu. Eikä ole vieläkään.
Piti itte perhana laittaa ruokailut uusiks ja kammeta salille ja lenkkipolulle.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Kohti uusia tavotteita. Henkisesti vahvempana. Onnellisena.

En miekää nyt sentään mikään pyhimys ole.
Yhtälailla ne herkkuhimot kalvaa ja nyt oon antanu itelleni luvan herkutella vaikka karkeilla viikonloppusin. Mutta silti, mie yhä edelleen treenaan kohti tavotteita ja pidän suurimmalta osin huolen tietynlaisesta ruokavaliosta.
Miulla on ne narut käsissä ja ite miun on se ote pidettävä. Eikä päästettävä irti.
Tää vaan on se miun juttu ja tykkään tästä kaikesta raastavuudestaan huolimatta <3

Ja eiku syömää!

Joo. Tähän päivää loppuu miun valmennukset.
Viime päivät oon ollu niiiiiiin väsyny ja oon ajatellu varmaan vaan ruokaa.
Tai noh, oikeastaan aina mie ajattelen ruokaa, mutta nyt kaikenmaailman herkut on alkanu vallottaa miun mieltä. Ja eilen jätin treenitkin välistä koska maailma oli olevinaan jo niin paha. Yhtään ei miun tyylistä!

Tänä aamuna vaakaan hypätessä lukemat näytti -2,9kg. PERHANAN SATA GRAMMAA! :D
Ois nyt kivunnu edes kolmeen kiloon. Huomaa kyllä minimaalisista tuloksista, että uupumusta on ollu ja oon huomannu, että mielen lisäks kroppa on ollu ihan tosi jumissa.
Meinaan siis, että aineenvaihduntakii vissii menny sekasi tässä tiimellyksessä.

Tänää mie sit syön. Ja sit syön. Ja syön. Syön. Örps.
Eilen tuossa juteltiin, että nyt aijon ns. pitää sen tasapainon liikunnan ja ruokailujen osalta.
Oon itse itselleni luvannu, että saan herkutella viikonloppusin jos siltä tuntuu, mutta arkena ei ole mitää asiaa mihinkää karkkipusseille.
Miuta luvattiin tukea tässä, mitä sitten ikinä haluankaan tehdä. Kiitos jo valmiiksi siitä.

Nyt miun on vaan korkee aika oikeesti ladata niitä akkuja. Syömiset on pidettävä kontrollissa edelleen, mutta silleen fiksusti myöskin, että virtaa riittää puntille.

Tänää vielä yritin vähän jumppailla tota selkää. Ei se oikein tykänny, mutta varovasti heiluttelin että alkaa mokoma tottumaan liikkeeseen taas.
Sen verra oon tainnu itekkii kokee herätystä, että tosiaan se lepo on ihan aikuisten oikeesti hyvä.
Intohimo treenaamiseen ja ennenkaikkee siihen tavoitteellisesti treenaamiseen ja tuloksiin on niin kova, ettei aina malttais.
Nyt on ehkä pakko. Ku näköjää sit vaan ottaa ohimoo kun jää ne tulokset vajaiks ja/tai tulee kaikenmaailman telomisia.


Mutta nyt...ah..iltaa odotellessa <3

Valmennus loppumassa, mitäs nyt?

Mihin tää kymmenen viikkoa hävis? Kohta bc valmennus on ohi ja sit mie niiiiiin saan karkkii ;)

Nojoo. Aika on menny tosi nopeesti. Tuloksiin en todellakaan ole tyytyväinen. Otetaan ne viimoset mittailut ja kuvat sitten viikonlopun aikaan vielä, mutta ei niissä hurraamista ole.
Jossain kohtaa iski hyytyminen, josta seuras ns.pakkolepo. Päästyäni takaisin salille, teloin itteni ja nyt ollu taas hiljasta treenitasolla.
Tässä viikon aikana oon enemmä keskittyny lenkkeilyy ja pari kertaa veivaillu noita reisikoipia. Tänä aamuna kävin ekan kerran tuon telomiseni jälkeen kokeilemassa rinta-ojentaja-olkapää treeniä. Aika varovasti jumppailin ja kuulostelin, miltä alkaa tuntumaan. Eipä tuo kroppa nyt ainakaan kovin pahasti suuttunu miulle, vielä.

Nyt oon sit miettiny, että mitähä seuraavaks. Vieläkii toiveissa on se pt, joka olis miulle ohjelman tehny ja jolle sais olla tilivelvolline. Otinkii parii treinerii yhteyttä, toinen ois ollu ns.etävalmennusta ja toinen taas työskentelee ihan tuolla miun kotisalilla ja sen kans olis päässy sit ihan näkemää livenäkii. Mutta. Kumpikaan nyt ei vaan toimi just nyt.
Tai siis tuo etävalmentaja ois ollu se juttu, mutta siinä tulee raha vastaan. Perhanan köyhyys!
Toinen taas ei tuntunu yhtää kuuntelevan miun toiveita ja ajatuksia ja tyrkki miulle pakettia mitä en oikeesti ois ees halunnu. Ja sit sellasee settii ois pitäny sitoutuu puoleks vuodeks? Juuei.

Ajatuksen ois kuitenki ollu se, että ois ottanu sellasen startin noihi valmennushommi ja alottanu sillä kolmella kuukaudella. Että mitäs jos ei ne kemiat sit oiskaa natsannu sen valmentajan kanssa? Oisin siinä sit maksellu itteeni kipeeks jostain -haista paska- meiningistä nii ei kiitos.
Mie aika vahvasti oon menny miun "vaistojen varassa" ja aikalailla luon omat mielikuvat ihmisistä ensivaikutelman perusteella. Voin kertoo, ettei tuo eiline tapaamine hirveesti lämmittäny, vaikka odotukset oli toisenlaiset.

                                     Tällähän se on mentävä.


Tän viikon jälkeen kyllä aijon hetken huilata ja antaa kropan sekä mielen levätä.
Mutta kyllä mie tarviin sen suunnitelman myös jatkon varalle. Että sitä tässä nyt vielä yritän pähkäillä.
Mitään hurjaa, tiukkaa dieettiiä en enää tähän loppuvuoteen kaipaa, vaan voi olla parempi unohtaa dieettailu hetkeks ja pysytellä tasapainossa.
Tiedän kuitenkin, että se mahdollinen dieetti odottelee tuolla heti alkuvuodesta sitten ;)
Pitäähän tätä kroppaa kuoria kesää varten.
Mikä myös tarkottaa, että ennen sitä ei tarvi myöskää possuilla! ;)

                                   Nii, tää on se tasapaino sitten? ;)

Ei taas pitäs sortuu yliajatteluun vaan mennä sillä, mikä on mahdollista. Ja järkevää.
Ku joku vaa nyt silti vähä neuvois, että mitä hittoa?
Teen omat päätelmäni ja taas mennää perse edeltä puuhun?
Äh.

Kun kroppa sanoo poks...

Että sellasta. Ensimmäine "oikee" loukkaantumine näissä hommissa. Ja tietenkii just sillon, kun valmennusta on enää vaivaset kaks viikkoo jäljellä.

Eilen aamutreeneissä tuli venäytettyä tuo olkapää/hartiaseutu sen verran kivasti, että oon saanu miettii asentoni tarkkaan ja tänä aamuna meni jokunen minuutti tuskissa kieriessä ja miettiessä miten päin sieltä sängystä oikein noustaan.

Lohduttauduin sillä, että voinhan mie aina käydä salilla veivaa jalkoja jos kerran yläkroppa on toistaseks poissa pelistä, mutta sen verran hankalaks meni edes tuo sängystä nousu nii aattelin antaa periks tältä päivältä.
Kyllä tota räpylää pystyy liikuttelee ja jopa nostaa, mutta jotkut asennot ja tosiaan tollaset "ponnistelut" näköjään tuottaa tuskaa.
Täällä ollaan siis menty kipulääkkeiden ja msm:ää sisältävän kylmägeelin voimin.
Tämän aamun tosin alotin voltarenilla.

Oonhan mie jo aiemmi tottunu esim.polven oikutteluihin tai ns.normaaleihin niskakipuihin mitkä menee venyttelyllä ja parilla ibumaxilla ohi. Mutta tää on jotain ihan uutta.
Noh. Ei auta ku kuulostella, lepäillä ja hölvätä niitä voiteita sen mitä taipuu.
Tätä kirjottaessa muuten hengaan vielä yökuteissa, katsotaan miten paidan vaihto luonnistuu :D Eilen sekii oli vähä haaste.

Ja kyllä. Eilen kävi myös mielessä sortua. Aattelin, että tässä nyt ollaan niin perhanan kipeitä nii mikäs muu tähän auttais kuin säkillinen makuunin karkkeja. Mutta! Enpäs menny ja ostanu niitä!
Että siltä osin ylitin itseni, kjäh! ;)
Kun tietäähän sen, mikä morkkis ois tullu ja tähä nyt ei enää kaivata mitää itsesyyttelyitä lisäks vaan pitää keskittyy nyt johonkii ihan muuhun.
Peli ei ole kuitenkaa menetetty. Tää loppuaika voidaan vetää vielä kunnialla läpi, vaikka takapakkia tulikin. Ei tää kuitenkaan estä miuta lähtemästä lenkille tai syömästä oikein.

Eilen just juttelin erään uuden "bc-tuttavuuden" kanssa siitä, että voidaaanhan me sitten ens vuonna ottaa sellanen kunnon kiristely.
Tää loppuvuos varmaan menee kuitenkii ihan ns.normaalia eloa viettäessä.
Eli, kuitenkii tää perussetti elämäntapojen osalta on kunnossa, niin onhan se ihan ok edes kerran viikossa tai kahdessa hieman höllätä. Right?
Kropan suhteen on silti vielä paljon tekemistä ja tavoitteita. Niitä ei todellakaan unohdeta eikä anneta periks, vaan keräillään energioita siihen "kuorintaan" ;)
Näin mie asiat siis näen ja koen.

Mutta nyt mie vaan toivon, että tuo räpylä tokenis. Pian.

Mitä oon ollu ja hieman tulevaa...

Joka päivä mie jollain tasolla mietin tätä dieettiä. Mitä "uhrauksia" oon tehny ja miten toiset sen kokevat.
Totuushan nyt on kuitenkin se,ettei tätä kukaan tajua, ellei ole itse tehnyt.
Viimeksi eilen kuulin siitä, miten vaikeaa voikaan olla, kun pitäs miettii paljonko syö ja mitä ja onko ne päivän hiilarit jo saatu vai vieläkö niitä voi syödä.
Se on vaikeeta jos sen niin ajattelee. Jos haluaa tuloksia, on vähän laskeskeltava.

Tokihan mie aijon tän jälkee elää ja hengittää nimenomaan sen perus terveellisen ruuan parissa. Ruokarytmit on tullu jäädäkseen ja aikalailla ne ravintoarvotkin on juurtunu muistiin, mutten usko, että ihan hetkeen lasken (lähes) jokaista grammaa mitä syön millonkin.

Mie vaan eilen pysähdyin myös miettimään sitä, mitä itse olen joskus ollut. Ja se oli miusta kauheen surullista.

                                                        Onks tää yks ja sama ihminen?

Tuo vasemman puoleinen kuva on jo 9vuotta vanha. Tää miun urakka on siis saanu alkunsa vajaat kaksi vuotta sitten. Eli mie elin ihan tosi kauan välittämättä siitä, että voisin oikeesti tehdä elämälleni jotain tällasta. Saada energiaa ja itsevarmuutta.
Voida hyvin.
Miusta tuntu oikeesti tosi pahalta kattoo tota kuvaa. Miten mustissa laseissa olenkaan kulkenut?
Pääasia, etten ole siellä enää. Olen itse tehnyt sen päätöksen ja taistellut tuosta olemuksesta eroon.
Olen terveempi.
Olen vahvempi.
Olen. Minä.

Tokihan se nälkä kasvaa syödessä jatkuvasti ja sitä aina tavoittelee kohti jotain parempaa.
Mutta voisin uskoa, että ehkä aika moni miun tilanteessa olis jo "ihan tyytyväinen", mitä olen.
Mutta mie jatkan. Mie taistelen.
Mie haluun mennä aina vaan eteenpäin.
Kohta annan itselleni "hieman löysää", mutta tiedän miulla olevan avaimet myös siihen tiukempaan settiin, jos/kun koen taas tarvetta.
Vaikka mie tästä nykyhetkestäkii stressaan ajottain, nii kyllähän se on silti hemmetin upeeta saada hengittää vapaammin ja kevyempänä kuin ennen.


xxx
Happy Me

Painon ihanuus ja kurjuus.

Mie oon nyt kolmatta päivää treenitauolla ja menomono vipattais jo.
Jotenki ristiriitaset fiilikset, kun tietää tekevänsä itellee vaan hyvää kun vaan hengailee, mutta samaa aikaa päässä jyskyttää toivoton ajatus "MIE HALUUN EES VAIK LENKILLE!!"
Ai mitennii liikunnasta tullu osa miun elämää?

Tänä aamuna hyppäsin vaakaan. Näytti 600g vähemmä ku about viikko sitte.
Millon viimeks painoin tämän verran? Joskus lapsena. Ehkä ala-asteella?
Eli mie oon nyt tähä mennes (kaiken sen pienen jojoilunki jälkee) virallisesti pudottanu 21kg.
Ennen kun ees alotin aikoinaa mitää elämäntapamuutoksia, nii oon painanu kyllä totakii enemmä ja se hirvittää. Ei koskaan enää.

Mutta. Tänä aamuna se vaaka ei kuitenkaan tehny miuta kovin onnelliseks. Kuitenki ku en iha aikuiste oikeesti jaksais enää välittää siitä, mitä vaaka kertoo, vaan siitä, mitä kertoo peili ja mittanauha.
Peili nyt vääristää aina. Se on totuus. Mutta kun tuntuu, että se mittanauhakii on jymähtäny paikalleen.
Maltti on valttia ja silleen, mutku....

Mie kuulen aika usein sitä, "kun sie oot niin pieni.." tai "ethän sie paina juuri mitään.." mut ite en näe sitä. Liian itsekriittinen ehkä?
Ja mie en kyllä koskaan ikinä tule olemaan enkä todellakaan halua olla mikään pulkannaru.
Haluun vielä eroon ns.ylimääräsistä pehmeistä ja lihavuuden jättämästä nahasta mutta se jos mikä vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Vaikka tän loppuajan valmennuksenkii painelisin vähintää 150% lasissa nii sekää ei auta.
Tää tulee olemaa varmaa miun loppuelämän projekti jollain tapaa. Ja eihän se todellakaan ole väärin.
En mie oikein osaiskaan enää muuta ;) Tai kuten jo aiemminkii sanonu, nii paluuta entiseen ei enää ole. Hyi hemmetti.

Ja oon ennenkii höpötelly sitä, että haluun näyttää hyvinvoivalta, haluun lisää lihaa ja näyttää siltä, että treenattu on. Että jos joku joskus luullu, että oon tässä kuihduttamassa itteeni, nii ei tuu tapahtuu.


Että sellasta tähän väliin. Mie yritän nyt malttaa mieleni. Seuraava treeni lukee jo kalenterissa, eli sitä odotellessa...

Taas lepoa...

Nyt on vähän sellanen -meninkö perse edeltä puuhun-olo.
Yritin pitää pari päivää huilia ja tänä aamuna kävin reenailee eikä tehoja ollu vieläkään tarpeeks niii...
Laitoin sitte taas viestiä ylemmälle taholle ja sieltä tuli treenikielto muutamaks päiväks ja pientä viilausta ruokavalioon.

Jotta morjens! Motivaatio ja tahtotila ois huipussaan, mutta kroppa rupee sanoo vastaa ja sitä myöte stressitasot nousussa---> kehitystä ei tapahdu...
Vähän kyllä sylettää (tai oikeestaa aika paljon) mutta....pakko tätäkii on sitte kokeilla, josko sais taas lisää vauhtia tähän tekemiseen silleen, että kroppakii kestää perässä.

Ei miulla muuta.