maanantai 29. toukokuuta 2017

Avun (ja sen puutteenkin) merkitys

Ei oikeastaan mitään uutta tänne.
Samoilla fiiliksillä kuin edellisessä kirjoituksessa. Ehkä välillä paremmin, välillä huonommin.
On tainnu aikalailla tää ns.puhumattomuus kuitenki kostautua, mutta kuten sanottua jo aiemmin, en vaan jaksa enkä halua kuormittaa muita.
Etenkin kun tunne siitä, että yhä harvempi välittää, on vahva.

Oon myös maininnu miesystäväni tärkeydestä. Se on läsnä.
Halusin puhua tai en.
Jos ei nähdä, se laittaa viestiä/soittaa. Ei ole iso juttu tehdä mutta merkitys sitäkin suurempi.
Tiedän, että voin lähes millon vaan mennä lähelle. Kömpiä syliin, halata, sukeltaa selän taakse toisen istuessa koneella.
Päätin sitten mennä salille vetämään räkkivedosta ennätyksiä tai jäädä nukkumaan, hän hyväksyy ne molemmat.
Mie stressaan tekemättömistä pihatöistä. Kun -en vaan jaksa-, hälle se on "ihan sama". Ei kuulema miunkaa pitäs stressata että vihertääkö se ruoho vai ei.


Oon huomannu, etten enää lapsen kaltaisesti iloitse niin monista asioista. Huomaan pihalla kyllä uusia ja ihmeellisiä kasveja, naapurin söpön kissan ja kisailevat oravat pihakoivussa.
Saatan jopa hymyillä  niille, mutta missä on se miun lähes loputon riemu mitä ennen oon hetkittäin kokenu?
Tänään kävelin kioskille ja takas. Ihan ku oisin maratonin vetässy.
Mikä miulla on?

Joo, mie yhä edelleen käyn salilla treenaamassa ihan niinku valmentaja sanoo ja töissäkin jopa viihdyn, siellä kun saa olla avuksi ja tueksi, saa muuta ajateltavaa.
Tuntuu että tää väsymys on enemmän henkisellä puolella.
Ja onkin. Monien asioiden summa.
Treenit on kivoja ja työkin ihan jees, mutta niiden jälkeen tuntuu ettei jaksa mitään.
Ai normaalia työssäkäyvän arkea että väsyttää? En mie usko. En kohta tunnista itteeni.



torstai 18. toukokuuta 2017

Holding on...

"It's not like I make the choice
To let my mind stay so fucking messy"

                                 -Linkin Park- Heavy


Tää on jo pitkään menny näin, välillä työntäny väkisin ajatuksia syrjään ja yrittäny keskittyy kaikkiin hienoihin asioihin mitä elämässä on.
Tää vaan alkaa taas vetää voimia enkä mie enää jaksa edes puhua.
Alkuun mie yritin vähän höpötellä "joo ahistaa ja tuntuu pahalta tää ja tää juttu.." mutta kun ne tunteet ei oo viime aikoina mihinkää kadonnu nii en mie jaksa samasta asiasta jauhaa.

Tosin ei miulla ole edes montaa jolle kertoa mitä oikeesti tunnen.
Miulla on onneks ihana miesystävä joka on jaksanu tukee. Se tietää. Se näkee ja lohduttaa.
Pitää huolta. Ja on luvannu pitää ja että me selvitään kaikesta yhdessä <3
Yhdessä on hyvä olla, mutta meillä on ihan tosi vähän sitä yhteistä aikaa.
Toisen työ on niin ilta/yö painotteista että aikalailla tehdään niinsanotusti läpsystä vaihtoja.
Hän tulee töistä ja on käymässä nukkumaan kun mie herään ja sitten kun mie tuun takas niin toisen on mentävä.
Tää on kans yks juttu mikä raastaa jonkin verran.
Hällä alkaa jonkin ajan päästä onneksi kesäloma, joskin miulla ei moista ole mutta toiveissa on silti enemmän yhteistä aikaa. Meillä olis vuosipäiväkin tulossa mutta tän hetken rahatilanne on niin paska, että on ihan turha haaveilla pääsystä takapihaa pidemmälle...



Valmennus ja treenit jatkuu yhä edelleen normaalisti, niissä nyt ei oo mitää hurjii muutoksia.
Olin taas viisurin leikkauksessa jonka takia syömiset meni mönkään, mutta niidenkin osalta ollaan back in business.
Oon huomannu, että tällä hetkellä sali on se paikka mihin miun on hyvä paeta ja siellä voin olla miettimättä mitään. Pari kertaa ihan tuntenu sen helpotuksen jopa fyysisellä tasolla kun on tajunnu, miten helppo siellä oli olla. Ja sitten se sama saatanan haikeus iskeny samantien kun on astunu salin ovesta ulos.

Mie nukun aika huonosti ja unohtelen asioita. Töissä sentään hommat hoituu. Töitä tosin sais olla mielestäni enemmänkin, että olis sitä "fiksua tekemistä ja täytettä päiviin" treenien lisäks.

Voihan se olla, että tää on miun oman mielenkii tekosia mutta on alkanu tuntuu siltä, että nyt kun en oo ollu se sama vanha Hippiäinen, niin en enää kelpaa niille vähillekkään kavereille joita miun elämässä on.
Jotenki muistan nii elävästi sen, miten lähes kaikki vaan hävis kun äiti kuoli. Pelkäskö ne että suru tarttuu? Ei se tartu. Ihminen tarvii toisia ihmisiä ympärille ja etenkii sillo ku on vaikeeta.
Se, että tuon armaan miehen lisäks olis joskus joku joka vaikka ihan vaan hiljaa istuis vieressä teekupin kanssa ja halais vois tässä kohtaa merkata maailman eniten.
Tai mitä vaan. Oon mie pari kertaa käyny yhen läheisemmän kaverin kanssa treenaamassa ja pari kertaa yhen tuttavan kanssa kahvilla, ja tehtiin yhden ystiksen kanssa suuri autoajeluseikkailukin.
Ne on niitä elämän pieniäsuuria asioita mitä kaipaan niin kovin, mutta miulta vaan on alkanu omat voimat hiipumaan. Olen pahoillani tästä vaikka tiedän ettei tarvitsis.


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Mites se ruoka?

Kun laitetaan elämäntavat uusiks, luullaan että täytyy ravata salilla sen kymmenen kertaa viikossa plus viis kertaa viikossa jotain rasvaapolttavia aamuerobisia ja hikijumpat päälle ja sit saatetaan vaikka ihmetellä kun mitään ei kropassa kuitenkaan tapahdu.
Tai ehkäpä tuolla treenimäärällä kilot saattaa karistakkin, mutta jos haluaa oikeita, pysyviä tuloksia on hyvä myös kurkistaa sinne jääkaappiin ja omalle ruokalautaselle.

Oon tainnu joskus mainita siitä, että aloittaessani elämäntapamuutoksen, söin aivan liian vähän. Sen opin vasta ajan mittaan.
Ja nyt etenkin kun olen ollut valmentajan silmän alla, ruokailun merkitys on korostunut entisestään.
Kyllä miulla on se ns.perusrunko ollut hallussa jo pitkään, mutta nyt kun syön tavotteideni mukaisesti ja treeniä tukien, niin tuloksetkin kertoo, että oikeilla jäljillä ollaan.

Miulla on hiljakseen treeneissä sarjapainot nousseet ja vaikken ravaa jatkuvasti pitkillä lenkeillä niin silti paino on laskusuunnassa.
Ja mikä siisteintä, mie syön ihan hitosti ja monipuolisesti!

Mie oon entinen ja vähän nykynenki herkkuperse. Valehtelisin jos väittäisin ettei tässä ole menty jo pitkään kuola suupielestä valuen kun näkee toisen syövän herkkuja tai näkee jotain jäätelömainoksia.
Niissä tilanteissa vaan kysytään sitten sitä itsehillintää ja se mitä oikeesti haluan tässä kohtaa. Onko se ne herkut vai hyvä olo ja kehittyminen?

Se, että vieläkin kuulee sanottavan "välillä voi herkutella" ja "tekis siullekkii iha hyvää.." lähinnä turhauttaa. Miksi ei vaan tueta? Ja miksi ne epäterveellisemmät mätöt vaan koetaan herkuiksi?
Miehän käytännössä herkuttelen joka aamu kun saan puuron kylkeen lisätä marjoja, syön rahkani hedelmillä, välipalaksi menee proteiini suklaavanukkaita...
Jäänkö muka jostain paitsi? En.

Tänä aamuna taas ilostuin kun vaaka näytti miinusta edelliseen punnitukseen verrattuna ja olinkin päättänyt että tänään "on lupa syödä".
Oon tiistaina menossa uuteen viisaudenhampaan leikkaukseen ja päätin, että nyt on hyvä hetki vähän niinkuin tankata, sillä leikkauksen jälkeen miun kalorit tulee olemaan auttamatta vajaat pelkkien smoothieiden ja muiden soseiden varassa eläen.
Mitä mie sitten söin? Pitsaa. Omatekoista sellaista ja jäätelöä ja jonkin verran irtokarkkeja.
Tasan just niitä juttuja mitä olin tässä jo pitkään himoinnutkin, mutta arvatkaapa mitä?
Tässä kohtaa tulee jollekin too much information mutta miun kroppahan ei sitten tykännyt yhtään etenkään tuosta pitsa-jäätelökombosta. Pakki meni täysin sekasin ja nyt oon sitten kipeän mahan kanssa pötkötelly. Eipä siinä sitte. Ei jääny se rasvamäärä ainakaan pyörimään miun kroppaan tarttuakseen kiinni vaan samoilla vauhdeilla takakautta ulos.

Muistan aiemmin kun dieettasin, niin yhden makkaran syömisen jälkeen sama homma. Kroppa ei vaan siedä enää sellaista rasvan määrää.
Kaduttaako? No ei. Ja olis kyllä tyhmää kuluttaa energiaansa miettien jotain morkkiksia tästä sillä tää oli suunniteltua vaikkei tämä olo ollutkaan.
Tiedänpä nyt sitten jatkossa, että kun haluan seuraavan kerran mättää niin eipä ainakaan mitään rasvaista. :)

Että tällaista informaatiota tällä kertaa. Muistakaa ihmiset tosiaan syödä ja jos tarvetta niin pitäkää ne tavotteet mielessä. Ja ennenkaikkea, herkutella voi niin monella eri tavalla. Tämän päivänen lähinnä muistutti siitä vanhasta Sannasta mikä en kuitenkaan enää ole ja kuten sanottua näköjään kroppakin siitä muistutti että jatketaan niillä vanukkailla ja marjoilla sitten <3
Hyvä olo on kuitenkin se, mitä eniten haluan.