Mites se kevät?

Mie oon aina jotenki ihmetelly sitä, kun ihmiset valittelevat kevätväsymystä ja vanhustyötä joskus tehneenä huomasin, että etenkin kevään korvilla vanhuksia myös menehtyi. Tuntui, että heikoimmat eivät jaksaneet enää taistella.
Itse koin aina kevään olevan aina jonkin uuden aikaa ja toivoinkin, että kevät piristäisi, eikä juuri päinvastoin, masentaisi ja väsyttäisi.

Nyt kun itse olen tämän kevätväsymyksen kourissa, niin olen siitäkin ihmeissäni.
Tai ehkä en ihan tiedä voiko tätä nyt niinkään kevätväsymykseksi kutsua. mutta ajankohta nyt vaan on osuva. Ja blaah.
Pari viikkoa sitten huomasin itsessäni näitä oireita ja päätinkin vähän löysätä liekaa, mutta silti, kaikesta huolimatta olen hämilläni ja ehkä jopa hieman pettynyt itseeni kun koen, etten ehkä pääsekkään tästä noin vaan irti.
Tokihan tämä nyt on ns.monien tekijöiden summa, joita en tässä blogissa lähde erottelemaan, mutta lopputulema tosiaan on se, että miun mieli ja kroppa on jumissa.
Väsyttää ja stressitasot ovat aika korkealla.
Vähän tuolta eräältä foorumiltakin kyselin vinkkiä, kun alkoi jo omat ruokailutkin epäilyttämään.
Nyt jatkan sitten eräältä saamani ohjeen mukaan, eli hetkellisesti nostan kaloreita ja tutkiskelen vaikuttaako se miun tekemiseen mitenkään.
Vaatihaan tuo pientä laskeskelua vielä, mutta jos pienillä muutoksilla on mahdollisuus saada tuloksia aikaan niin pakko se on lähteä kokeilemaan. Pohjimmiltaan kuitenkin haluan voida hyvin enkä vain olla väsynyt kokoajan ja itkeä sitä kun mikään ei suju.

Tämän viikon salitkin olivat aika heikoilla. Pari suht hyvää treeniä sain tehtyä ja lauantainen treeni meni melkolailla harakoille, sillä kesken treenin meinas migreeni heittäytyä päälle.
Onneksi kannan salilaukussakin särkylääkkeitä, joten nappasin pari pilleriä ja menin salin verryttelyalueelle venyttelemään ja muutenkin rauhoittumaan. Olo helpottui hieman ja yritin vielä treenata, muttei siitä mitään enää tullut joten kotiinhan se oli lähdettävä häntä koipien välissä.

Miulla on tuo niska-selkäosasto ollu aika heikossa hapessa ja kovasti tässä nyt kolmena edellisenä päivänä on saunottu ja hölväilty erinäisiä voiteita ja venytelty, että etenkin nuo migreenit rupeis vähenemään.
Tokihan edellinen hierojalla käynti oli iso bonus, jota tarviais lisää, mutta...se on taas ja jälleen se kustannuskysymys mikä moisen estää tässä kohtaa.

Tähän kaikkeen kun vielä lisää "ylimiettimisen", niin sekin verottaa. On uuvuttavaa keskittyä omiin virheisiin ja siihen, mitä ei ole vielä  saavuttanut. Vaikka välillä on niitäkin hetkiä, kun hoksaan mistä on tultu, niin se ei kuitenkaan kanna miuta eteenpäin. Armollisuutta. Rohkeutta.
Sitä mie tarvitsen. Ja nimenomaan Rohkaisua. 


Että tällaista uupumista edelleen sitten. Kyllä mie täältä nousen, sen tiedän, mut se varmaan ottaa aikansa nyt.

Tukea,dieettiä,mittausta...

Tätä kun nyt aloin naputtelee, niin samantien tuli jotenki mielenvikane olo.
Ajatukset tähän kirjottamiseen lähti ihan siitä, kun mietin mikä miun tämän hetken meininki on. Miulla on ehkä liikaa aikaa ajatella ja muutenkin kun sorrun yliajatteluun, niin paketti on aikalailla valmis.

Muistan kun joskus lähin siitä ajatuksesta, että pitäs saada kymppi pois. No sehän lähti. Tuplana.
Tavotteet on muuttunu matkalla. Välillä mietin, miten hienoa on kun voi itsekin sanoa näyttää terveeltä ja tilastoissakin näyttää kivalta.
Välillä taas on luja tahto ja halu saada kiristeltyä vielä pari kiloa, että omaaki silmää miellyttäis.
Ja kyllä, tää on sitten se juttu kun miut leimataan ulkonäkökeskeiseks ja itsekkääks.

Oon nyt neljättä viikkoa dieetillä, joskin monien asioiden summana hommat meni pieleen ja ihan syömättömyydellä miusta lähti 1,5kg painoa viikossa. Kunhan tässä taas palaillaan normaalin syömisen pariin, niin varmaan kilot tulee ihan heittämällä takas.

Itse en edelleenkään haluis tehdä syömisistäni sen suurempaa numeroa, mutta on ollu hetkiä kun tuntuu että toiset tekee sen miun puolesta.
Se mitä eniten ehkä kuulee on se, miten hankala voin olla ja "ethän sie mitään syö kun mikään ei kelpaa..". Kyllästyttää. Raivostuttaa.
Näitä nimenomaisia lauseita en ole hetkeen (onneksi) kuullut, mutta jotenki ne vaan nakuttaa tuolla takaraivossa kokoajan ja ne saa kyseenalaistamaan tän miun oman tekemisen, että onko miun sittenkään pakko? Tarviiko miun?
No totta helvetissä tarvii ja on! Tää on se miun juttu ja miun on ne valinnat oman elämäni eteen tehtävä.
Ei se tarkota sitä, että vaikken kisalavoista haaveile, ettenkö vois olla kurinalainen ruokailuiden ja treenien suhteen. Tää on se mitä mie kuitenki tarviin.
Ei tää oo helppoo, etenkii ku todellakin tuntuu siltä, että ne ihmiset on niin harvassa, ketkä millää tapaa jaksais tätä seurata.

Tottakai mie nyt "tarvittaessa" osaan tehdä poikkeuksia, mutta en mie jatkuvasti jaksais olla niitä tekemässä ja mutustamassa ylimääräisiä suupaloja koska täytyy.

Mutta se siitä. Kävin eilen hierojalla ja siinä samalla hieroja nappas miusta rasvaprosentin pihdeillä :D Oli aika huimaa, mutta olin selvitelly juttuja ja tullu tulokseen, että se vois olla kaikista armottomin keino saada selville mitä tuolta nahkan alta löytyy niin päätin ottaa riskin.
Tulos oli "ihan kiva", eli 24%.
Juteltiin, että voidaan myöhemmin sitten mittailla uudestaan ja katsella mistä se miun suunnittelema pari kiloa on sitten hävinnyt.

Mutta tällästä tänään. Tähän hetkeen.
Itsekäs nirppanokka kuittaa.

Mitä tehdä?

Alkaa taas uupumus nostaa päätään. Välillä ajattelin, että tää on vaan ohimenevää, muttei se nyt tässä kohtaa vissiin sitten ole.
Salihommat...mie en vaan saa itestäni irti. En mitenkään.
Millon viimeks oli voittaja fiilis kun salilla kävin? No perjantaina kun kaverin kanssa vedettiin se olkapääsetti, mutta ominee käydessä..en muista. Surullista.

Enemmä niuta on alkanu houkuttaa ulkoiluhommat, no sinänsä ei ihme kun alkaa kelit olee aika kohillaan. Oon myös miettiny, että jos lompakon nyörit antas periks nii kävis muutaman kerran vaikka uimassa ja keskittyis lihashuoltoon enemmän.
En mie voi itteeni pakottaa salille jos ei nappaa.
Tai siis..äh. Nappaa kyllä, mutta mie en vaan jaksa.

Mietin, että jos ottas ens viikon huilii, tai miks en ottas sitä niinku heti? En tiedä sitäkään.
Ku tulee jotenkii luovuttaja olo jos päädynkii pitää taukoa ja teen ihan kaikkee muuta sitten hetken aikaa. Eihän sen tarvi olla kuin muutama päivä, tai vaikka viikko.

Kun tuntuu vaan, että enemmän itkettää tää oma saamattomuus. Tuntuu turhalta mennä salille kun ei saa annettua itsestään kaikkea.

Säälittävä ihmisperse kiittää ja kuittaa. Keskittyy kaikkeen muuhun nyt.

P.S dieetti ei silti lopu...ei huolta ;)

"Sanna on niin fitness..."

Nii. Mitä tuoho nyt sanois?
Äh. en mie ala eriksee erotteleen sitä, mikä on kenenkii mielestä fitnesstä.
Se, mitä mie omasta mielestäni teen, on itsestä huolta pitäminen. Kun kuitenkaan niin ei ole ollut aina, niin nyt miun tarvii sitä tehdä.

Tuon otsikon mukaisen lauseen vaan kuulin erään toverini suusta, kun hän taas intoutui puhumaan siitä, miten hän muistaa sen ison Sannan ja miten selkeesti hän näkee miussa sen muutoksen.
Itse en kuitenkaan koe olevani mikään fitness. Vaan uusi, energisempi, hyvinvoiva Sanna.
Aikoinani tajusin ottaa sen niskaotteen, laihduttaa ja monien mutkien jälkeen ollaan nyt tässä.

Mie menin tänkii homman kanssa siinä mielessä pohjalle, kun väsytin itteni ja sitten olikii mieli ja kroppa jumissa.
Nyt taas kaikki on toisin ja suhteellisen hyvillä fiiliksillä tässä on yritetty viedä dieettiä eteenpäin.
No tokihan mie kuulin myös siitä, ettei tässä kropassa kuulema ole paljoa mistä pudotella mutta niinhän se onkin. Toistan ehkä itseäni, mutta tosiaan se kiristely on "nyt se juttu". Ei vaakalukema.

Kyllä tästä kropasta täytyy muotoa löytyä, silleen hyvällä tavalla ;)

Vähän on kyllä huonokin juttu, kun tuntuu ettei ole "muuta elämää" nyt kuin tuo sali ja dieetti. Tokihan miulla on miesystävän kanssa puuhailut ja ystävät, mutta työ on se,mitä kaipaan.
Sais vähän enemmän järkeistettyä tätä arkea ja kalenterissa lukis muutakin kuin ne treenit. Haku on päällä, mutta vielä ei ole tulosta tullut.
Noh, ei auta muutakuin toivoa että vielä jonain päivänä asiat siltäkin osalta alkaa järjestyy.

Eilen pääsin erään toisen kaverin kanssa tekemään olkapäätreeniä. Otettiin vähän mallia pt Vatasesta ja lähetti tekemään. Kyllähän tuo perille meni, sitä ei voi kieltää. Monessa kohtaa olisin antanu jo periks jos yksin olisin vääntäny,mutta onneks oli toinen tsemppaamassa vielä niihin viimosiin rutistuksiin. Tollaset treenit kyllä kannustaa jatkamaan :)

Toinen hyvänmielen juttu oli myös se, kun eräs ihminen jonka "tunnen" vain facebookin kautta, lahjotti miulle liukuesteet kenkiin. Kovasti olin haaveillu jo lenkkeilyistä kun nuo kelitkii alkanu olla kohillaan, mutta sen verran ollu liukasta, ettei uskallus ole riittänyt ainakaan kovin vauhdikkaisiin tassutteluihin. Tosiaan tää kyseinen "tyyppi" (sori tyyppi jos luet tätä ;) ) sanokii miulle, että vois tyrkätä miulle postiin liukuesteet kun hänellä itsellä ei ollut tarvetta.
Ehkä vähän meinas leuka tipahtaa siinä kohtaa, että miten joku voi olla noin kiltti ja ihana? Sanattomaks veti kyllä.
Tänää pääsinkii sitten kyseisiä vempeleitä testaamaan kevyellä ulkoilureissulla eikä yhtään hirvittäny niin paljon noilla jäisillä kaduilla mennä. Kiitos vielä <3

Et ei kait miulla taas tältä erää muuta?.. Vielä tuo selkä, etenkii hartiaseutu kipuilee, että sen kanssa on saanu varoa ja ihan omalle hierojalle pääsen vasta reilu viikon päästä.
Eli kotihoidoilla mennään siihen asti.

Viikko vierähti

Sekava dieettiviikko takana.
En oikein osaa ees kiteyttää fiiliksiä silleen järkevästi, nii josko mie tyrkkisin tähän väliin jotain tuumailuja ihan ranskalaisilla viivoilla :)

-Salitreenejä kertyi sen 4zipaletta, kävin pari kertaa lenkillä ja pusersin lumitöitä ja saunapuiden kantamista hankien keskeltä. Jotenki sitä ei vaan saa tarpeeks puskettuu itestään irti. Ahistaa välillä.

-Jännä, kun vaikka muutenha mie syön melkolailla samaa settiä kuten ennenki, nii nyt on sitte olevinaa hirvee haaste pysyy herkuista irti. Miks miun tarvii ajatella sitä, että herkut ois nyt erikseen kiellettyjä? En tiedä. Varmaan ku alkuvuos meni silleen, että antoi itselleen sen luvan herkutella vähän kerran, jopa kaksi viikossa ja nyt kun on "totaalikielto" nii heti tekee mieli ahtaa naamansa melkeen mitä vaan.

-Heti aloituspäivänä menin miun vara-äidin luokse kahville ja siellä ois pitäny ruveta syömään vohveleita. En syöny. Nätisti kieltäydyin. Se, mitä ihmettelin, oli kun en edes hälle uskaltanu sanoa olevani dieetillä. En vaan olis varmaan jaksanu kuunnella sitä saarnaa...

-Hurjaa tunteiden vuoristorataahan tää on ollu. Välillä on ihan leppoisa fiilis, sit iskee ne herkkuhimot ja parinä päivänä ollu tippa linssis ku raastaa tehdä tätä yksin ja tuntuu vaan ettei "kukaan tajuu". siks oon varmaa pitäny aika matalaa profiilia sen suhteen. Se tietää, joka nyt on miun blogii lukenu tai jos oon ohimenne maininnu. Tokihan toinen puolisko tietää kun se joutuu miun kans ns.elämään   arkea aina sillontällön ;)

-Miulle merkkas maailman eniten kun just tää toinen puolisko kustanti miut faskia-käsittelyyn. Tai siis hierojallehan miun piti päästä, mutta fysioterapeutti jonka luokse menin, haluskii lähestyy miun ongelmaa toisesta vinkkelistä. Ja hyvinhä siinä kävi. Selkäkivut ei tosin hävinny mihinkää mut nesteet kyllä lähti liikkeelle ja jo muutaman viikon vaivannu ällötysturvotus oli seuraavana aamuna poissa. Ei kyllä ois uskonu.

- No se perkeleen vaakahan ei oo heilahtanu mihinkää suuntaa. Varmaan mie stressaan kuitenki liikaa. Niin ja ja ja..ne aerobiset pitäs ottaa napakammi kuvioihi.

-Mie nyt en jaksa tähän alkaa heitteleen mitää tsemppilauseita ja kuvia ku ei oikeestaa tunnu siltä, että "YOU CAN DO IT!!"

-Ei tosin kukaan ole sanonu sitäkään, että tää helppoo oliskaan. Mut salihanskoi en kuulema saa heittää nurkkaan. Sen miulle sano miun "idoli" joka tyrkkäs eilen yllättäen facessa viestiä. Siitähän se hymy vasta korviin nouskin. Kiitos hälle siitä.

-Itellenihän mie tätä teen, mut miks tunnen jotain pientä syyllisyyttä siitä kun tiedän toisten ajattelevan, ettei miun tarvii ja oon liian tarkka. Minkä mie sille voin, että kroppa nyt sattuu tietää mikä on vaikka "protskunälkä" ;)

-Tosin saatanha miekii mainita, että jos vetää pari hesen hampurilaista, että sattuuko toinen tietää paljon niissä on rasvaa, ja että vähintää verenpainetauti voi olla lähellä tota rataa. Höhö..

-Kyllä mie tiedän, että lihaaki löytyy mut sitä on nii saatanan juurtunu tuoho mahaan. Se ei varmaan kyllä koskaan ikinä edes siitä mihinkää lähde. Välillä kyllä mietin, että tarviiko sen edes..mutta mie haluun yrittää...