Ajatuksia menneestä

Jännittävää alkaa kirjoittamaan sellaista mitä on usein pyöritellyt päässään, mutta yhtään ei ole hajua miten tämän kaiken saisi naputeltua ylös silleen suht fiksusti ja ehkäpä lyhkäsesti?

Joskus aiemmin kerroin tuosta ulkopuolisuuden tunteesta. Sehän nyt on miussa ollut aina.
Jos ajatellaan ihan vaikka peruskouluaikoja niin aina mie olin se (lähes) viimonen valinta ryhmätehtäviin ja muutenkin hyljeksitty.
Yritin kyllä olla sellanen kaikkien kaveri, mutten koskaan tuntenu kuuluvani mihinkään.
Suurin syyllinen näihin fiiliksiin oli ylipaino ja perheessä tapahtuvat asiat.
Ja mitä taas miehiin tulee, niin kelleppä mie oisin kelvannu?
Aina miusta muka puuttui jokin. Ihan v*tun sama, kyllä mie tiesin mistä se johtui.

Sitten kun luulin, että olisinki kelvannu nii miuta ja miun typeryyttä vaan loppupeleissä käytettiin hyväks. Uskoteltiin vaikka mitä, mutta pieleenhän se kaikki meni.
Sitten jouduin kohtaamaan ihmisen, joka ei kuitenkaan ollut sitä mitä luulin.
Miuta pahoinpideltiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Tästä vaan kukaan ei sillon tainnut tietää.
Enhän uskaltanut kertoa.
Se tunne, kun pelkää oman henkensä puolesta on jotain mitä ei osaa kuvailla eikä todellakaan toivo kenellekään.
Se, ettei voi mennä kotiin, joutuu soittamaan poliisit turvatakseen oman henkensä...
Luojan kiitos pääsin tuosta eroon, mutta en voi kieltää etteikö se olisi vaikuttanut miuhun.

Nykyisessä suhteessa merkitsee maailman eniten se, ettei miun tarvitse pelätä. Toinen tietää miun aiemmat kokemukset ja on tehny selväks ettei tekis pahaa. Ja mie voin luottaa siihen.

Kaikki se, mitä oon menneisyydessä kokenu, on tehny miusta tällaisen.
Tottakai mie tunnustan että oon hemmetin epävarma oikeastaan ihan kaikesta.
Kaikista eniten epäilen itteeni. Mikä ehkä on naurettavaa, sillä oikeastaan aika hemmetin moni juttu mistä oon itteeni epäilly tyyliin "ei miusta ole tähän" tai "mitähän tästäkin tulee" on loppupeleissä onnistunut tavalla tai toisella.
Eikä todellakaan heti, sormia napsauttamalla vaan ajan kanssa ja taisteluiden jälkeen.
En vaan oo antanu periks vaikka hemmetin usein on tuntunu, että annan.

Ja mitä muihin ihmissuhteisiin tulee niin yhä edelleen pidän vähän tuntosarvia pystyssä.
Mie en edelleenkään jaksa jatkuvasti olla se joka yrittää vaan kaipaan vastavuoroisuutta.
 Jos ei kuulu tai näy nii sille mie en voi mitään. Elämä on.
Oon myös kohdannu ihmisiä jotka on yrittäny ottaa miut vastaan ja "mukaan juttuihin", mutta huomasin että mie oon se joka vähän vetäytyy, en ehkä oo enää niin uskaltanukkaan heittäytyä vaikka haluaisin.
Tää ei todellakaan ole mitään henkilökohtaista mutta nää on näitä miun omia pieniäsuuria peikkoja.
Ristiriitaista.

Mie jossain vaiheessa kävin muutaman kerran psykofyysisellä terapeutilla saadakseni vähän selkoa omin juttuihin, mutta se kaatui siihen kun ei vaan yksinkertaisesti ole varaa maksaa niitä käyntejä.
Eikä siitä ole iloa jos kerran kuukaudessa tai kahdessa siellä kävis. Terapia vaatis pidemmän intensiivisemmän jakson, että käynneistä hyötyisi.
Nyt vaan pitää yrittää itse opiskella itteensä ja omaa käytöstä.
Tuumailla, huilailla, treenata ja jossain välissä yrittää jollekin näistä vaikka jutellakkii mut miks niitä sanoja on niin vaikee löytää?
Ja en mie oikeestaan haluu tuhlata muiden aikaa näihin miun ajatuksiin. Hah! Tästä se epävarmuus taas loistaa, järjellä tiedän mutta selitäppä tilanne tällaselle tunne-eläjälle.

Voisin mie tota toista osapuolta kyllä vähän nykästä hihasta? Ei se aina tajuu, mutta yrittää kuitenki <3

Tämä hetki ja ajatukset

Nonni. Mistäs sit alettais?
Siitä kun oon edellee uupunu? Teloin selkäni enkä oo päässy kunnolla treenaamaan?
Paino oli noussut? Ei päästä toivomalle reissulle?

No aletaan vaikka tuosta peruuntuneesta reissusta. Tai eihä meillä nyt ees ollu mitään varattu, mutta toisella on kesäloma ja mie olin vuosipäivän tietämille toivonu pidempää vapaata töistä ja erehdyin oikein haaveilemaan että jos sitä kerran vuoteen pääsis jossain yhdessä käymään?
Viettämään sitä niinsanottua laatuaikaa kun tähän mennessä on niitä "läpsystä vaihtoja" tehty turhan pitkään kun molemmat ollu töissä.
No jotta, eipä tarvi tosiaan lähtee koska raha. Tai oikeastaan rahattomuus.
Tai noh voitashan me toki lähteä seikkailuihin mut sit tarttis vähä pidempää olla syömättä ja varmaa jäis muutamat laskutki rästii...
Voin kertoo, että veti mielen aika hemmetin matalaks. Moni on sanonu "no lähette sitte ku on rahaa..säästätte vähän.." ..nii..varmaa menis sitte ens vuotee koska sitte ehkä ku rahaa ois nii ei sitten taas ole aikaa.
Tyhmä minä kun haaveilin.
Toki ainahan sitä voi yhdessä keksiä jotain seikkailuja esim. ihan lähimaastoonki ja tehdä jotain spesiaalia mutta itelle henk.koht ollu tärkeetä, että edes kerran kesässä pääsis johoki kauemmas. Hitoille tästä käpykylästä, pääsis nollaamaan pään...Noh, katsotaan.

Uupumisesta? Siitä ei oikeastaan mitään uutta sanottavaa. Samaa aikaa väsyttää, mutta mieli käy kierroksilla ja tuntuu, että jatkuvasti tarttis tehdä, mut ei vaan pysty.
Mistä päästäänki mukavasti toiseen aasinsiltaan tuohon miun selkään.
Vähän jos innostuin liikaa räkkivedossa ja sit sattu.
 Pari päivää olin töissä ja pomollekkii juttelin josko pari siivousta vois miun osalta siirtää kun nyt kyllä tuntuu, ettei miusta ole tekijäks.
Samoilla vauhdeilla sitten hainkin jo sairaslomaa. Kävin fysioterapeutin päivystyksessä ja hän ties kertoo, että miun välilevy oli pullahtanut.
Ei siis mikää perinteine venähdys, muttei välilevyn pullistumakaan vaan pullahdus.

Että sellasen tyrkkäs. Rupee tää nyt olee vähän parempi mutta alkavalla viikolla tuskin kannattaa lähteä kovin isoja rautoja nostelemaan.
Kävin eilen salilla tekemässä kevyen treenin yläkropalle. Teki kyllä hyvää vaikka aikamoista satujumppaahan se oli.
Vaikka tää tilanne turhauttaa, niin nyt ihan oikeesti ei kyllä auta ruveta leikkii.

Entäs se painonnousu? No oliha se lukema ihan naurettava, en ehkä ilkee ees sanoo mutta plussaa jokatapauksessa ja tässä kohtaa se ärsyttää. Tottakai se nyt on ymmärrettävää, eihä miun kulutuskaan ole tällä viikolla ollut oikeastaan yhtään mitään.
Valmentajan kanssa jo aiemmin puhuttiinkin, että inbody sen sitten aikanaan näyttää mikä on todellisuus, että loppupeleissä sitä vaakaa olis nyt tässä kohtaa ihan turha edes tuijottaa.
Ja olen itsekin sitä mieltä, etten edelleenkään tiedä mitä haluaisin edes painaa kun tää ns.projekti loppuu. Ristiriitaista.
Toki voitaisha me asettaa joku painotavote, mutta kuin satalasissa pystyisin lähtee sitä nyt tavottelee?
Selän oireilut ja tää väsymys ei oo kovin hyvä yhdistelmä hurjiin hikilenkkeihi ainakaan.

Eilen miun ystävä tulikii onneks noukkii miut mukaansa lenkille kun näin oltiin sovittu. Merkkas ihan tosi paljon, että joku tulee miuta ihan ovelta hakemaan <3
Oli vähän puhetta jos käytäs treenaamassakin yhdessä, mutta nähtäväksi jää. Ehkä vielä joku päivä :)