Miten elämä on mennyt?

Taas niin moni asia pyörii mielessä, etten oikein tiedä miten tätä lähtisi kiteyttämään. Mistä olisi fiksuinta kirjoittaa. Mikä olisi parasta jättää sanomatta?

Onhan se nyt ollut selvää, ettei miun elämä ole ollut kovin hyvin viime kuukausina.
Tai elämä ehkä on, mutta mieli ei. Sitä kun mieli menee sykkyrään, on helvetin vaikeeta nähdä ja tuntea sitä kaikkea hyvää mitä elämässä kuitenkin on.
Oon tätä kovasti harjotellu. Ajatellu niitä positiivisia juttuja, se mikä on hyvin.

Oon ollu tosi stressaantunu ja uupunu. On tullu isoja pettymyksiä jotka on jättäny jäljen.
Olen ajatellu, että mie olen vaan se paskin ja mie olen se, jonka pitää nyt vaan luovuttaa ja jatkaa matkaa.
Mutta olisko se sittenkään luovuttamista?
Ehkä tunnen itseni hieman paremmin nyt ja voisin ajatella, että on aika asettaa itseni etusijalle ja todeta, että oman hyvinvointini takia on parempi mennä eteenpäin?

Mikä miut on sitten pitäny järjissäni? Tuo mies, kenen kanssa saan jakaa elämäni.
Joskus mekin jostain nahistellaan, mutta kait me molemmat tiedetään, että ollaan tässä toisiamme varten.
Taistellaan yhdessä kaikista kivikoista huolimatta.
Pari muuta tyyppiä, jotka tietää nää kuviot ja antaa miun avautua.
Näiden kuukausien aikana on myös yhä enemmän noussut esille se, kuka oikeasti välittää ja haluaa tietää. Heille haluan myös antaa osan itsestäni ja vastavuoroisesti näyttää sen välittämisen.
Ne pienetsuuret teot.
Ei kovinkaan moni ajattele asioita ehkä näin, kuten mie, mutta jo jokin ehkä pieneltä tuntuva asia voi merkitä maailman eniten.
Miuta on ymmärretty kun oon perunu tapaamisen ihan vaan siksi, kun yksinkertaisesti en pystynyt mihinkään.  Mutta miuta on myös "tultu hakemaan" lenkille. Viety ulos.
On halattu, kysytty "mitä kuuluu?"

En aina heille ole pystyny antamaan itsestäni tarpeeksi, mutta omalla pienellä tavallani olen yrittänyt näyttää, että välitän.
Miun terapeutti. Hänellä käyn ehkä liiankin harvoin, mutta olen huomannu siellä käynnin merkityksen.
Mie oon käyny ratsastamassa. Onnistunut hevosen kanssa.

Ja se miun valmennus...jestas! Siis kyllä, miulla on tullu siinäkin onnistumisia.
Treenit sujui hyvin ja painoakin lähti, mutta sitten ajattelin venäyttää hartiani huonon lämmittelyn seurauksena ja menikin liki pari viikkoa etten ole kunnollista treeniä pystynyt tekemään. Nyt alan päästä taas tekemiseen kiinni.
Valmentajan tuki on myös ollu korvaamatonta. Se on miun järjen ääni. Ohjaa oikeaan suuntaan kun menen hukkaan.
Ja just sen takia me jatketaan yhteistyötä seuraavat 3kk. Nyt joulun tullessa elän kyllä kinkulla ja suklaalla ja siihen valmentajakin antoi siunauksensa, mutta sitten aletaan taas tekemään.
Kohti tavotteita!

Toki niin valmennuksen, kuten muidenkin elämän juttujen kanssa mie oon pohjimmiltani tosi arka ja pelokas. Miulla on toiveita ja ajatuksia, mutta pelkään ehkä hieman tuoda niitä isommin julki.
Oon pettyny niin monesti ja liikaa.
Ihme, etten kokonaan ole menettäny toivoani.
 Kait se on sitten miun pieni voimavara kuitenkin, Joku pieni hölmöläinen tuolla taustalla huutelee,että mie vielä onnistun. Miusta on johonkin.
Aiemmin oon sanonu, etten mie usko enää siihen, että "kaikella on joku tarkoitus".
Uskon kuitenkin siihen, että asiat aina jotenkin, jossain kohtaa järjestyy.
Niin on käynyt aina.
Mie jatkan tätä taistelua. Tää on oikeasti välillä tosi paskaa, mutta onneksi on ihmisiä jotka kuitenkin on pitämässä miusta kiinni. Ohjaamassa, etten mene täysin hukkaan.

Ratsastuksen merkitys

Pienenä ihmisenä kävin aikoinaan kolmisen vuotta säännöllisesti hoitamassa hevosia ja ratsastin, sitten tuli 15 vuoden tauko.
Kunnes eksyin jälleen hevosten pariin. Pääsin hoitamaan rakuunahevosia, jotka aina kesäisin tulee kuukaudeks tänne lappeenrannan rakuunamäelle.
Siitä on nyt viitisen vuotta aikaa. Sen kesän aikana kiipesin kerran hevosen selkään. Ja olihan se aika villiä.
Niin pitkän tauon jälkeen ratsastamaan vieraalla hevosella ja vielä kaupunkiolosuhteissa.

Mutta mie selvisin. Nautin. Ja tais olla kyllä kintut aika kipeenä sen jälkeen :)
Sen jälkeen en kuitenkaan hevosen selkään menny. Tottakai mie kaipasin sitä. Halusin kyllä.
Mutten uskaltanu.
Meillä hoitajilla oli lupa ratsastaa rakuunahevosilla ja vaikka käydä uittamassa niitä.
Mutta mie jätin aina sen niille, jotka hallitsi homman. Miuta paremmille.
Yritin perustella jopa itelleni, ettei se ole miulle niin välttämätöntä.

Mutta olis se ollu. Vitutti. Miks en osaa?
Tyydyin siis tosiaan aina kesän ajan vain hoitelemaan niitä hevosia ja salaa toivoin, että ehkä vielä jonain päivänä miekii pääsen selkään.
Viime kesä sitten muutti kaiken.
Kesän lopuksi toisen hevosen omistaja oli jättänyt viestiä meille hoitajille, että syksyllä hän voisi alkaa järjestämään yksityistunteja halukkaille.
Yksi hoitajista, jonka kanssa olin tullut vähän enemmän tutuiksi, ehdotti josko mentäisiin yhdessä kokeilemaan. Hän ties, että haluan ratsastaa, mutta samalla pelkäsin.

Eihän siinä sitten muutakuin tuumasta toimeen. Otettiin yhteyttä hevosen omistajaan, sovittiin aika ja sitte mentii.
Vähän kyllä mietin, että mitähän hittoa mie olen tekemässä. Ja kun perille päästiin nii tää miun kaveri sitten ratsasti ensin ja mie kattelin vierestä.
Kun tuli miun vuoro kiivetä selkään, en vieläkään tajunnu mitä tapahtuu.
Pelotti.
Ai jumalauta miuta pelotti ja tää mein "opettaja" huomas sen miusta heti. Ihan ihme tyyppi, lukee ihmisiä ja hevosia kuin avointa kirjaa.
Eka tunti sitten keskityttiinkin siihen, että mie rauhotun, opin hengittelemään siellä selässä ihan kaikessa rauhassa. Mihinkään ei ollu kiire. Miun piti vaan tajuta, ettei ole mitään hätää.
Lopputunnista jo vähän hymyilyttikin ja miulle sanottiin "ihanaa kun sie naurat!" :)

Oon nyt käyny neljä kertaa ratsastamassa tuolla tallilla ja joka kerta oon niin hyvillä fiiliksillä lähteny pois. Oon oppinu jo nyt tosi paljon ja me mennään pienin askelin eteenpäin.
Mie opettelen ihan oikeasti nyt kunnolla ratsastamaan, opettelen miten se hevonen toimii ja miten pystyn hallitsemaan niin omaa kroppaa, kuin mieltäkin.
Ja huikeinta on ollu huomata, että mie ihan oikeasti keskityn just ja vain nimenomaan siihen tekemiseen. Ja hevoseen. En mieti YHTÄÄN MITÄÄN muuta.
Miten vapauttavaa se voikaan olla.
Pari ekaa kertaa oli vähän sellasta, että keskityin enemmä omiin virheisiin. Vaikka sain kehujakin, niin aina löysin sen jonkin jutun mikä oli miun mielestä siinä kohtaa pielessä. Oli vaikeeta ottaa niitä kehuja vastaan. Löysin vaan omat vikani.

Nyt pari kertaa on menny ihan kivasti. En ole heti sättimässä itteeni ja otan vastaan sen, jos miulle sanotaan että joku meni oikeesti HIENOSTI.

Ihan tosiaan piti hetkeksi pysähtyä ajattelemaan näitä tunnelmia mitä ratsastus on miulle tuonu.
Sillä on niin paljon merkitystä, että miulle annetaan aikaa. Saan turvallisessa ympäristössä opetella ja miuta tajutaan.
Ohjeistetaan, mitä tehdään ja miten, korjataan asentoja, kannustetaan.
Ei miusta ikinä olis ollu lähtijäks millekään yleiselle tunnille isompaan porukkaan tai muuten vieraaseen paikkaan. Mutta asiaa helpotti, kun oli vähän tutumpi hevonen, tiesin ainakin miten se maasta käsin toimii ja opettajana sellanen ihminen joka selkeesti osaa hommansa.
Tajus heti alusta asti, mitä mie tarvin ja siitä lähettiin. Kuten sanoin, pienin askelin.
Tuolla tallilla on myös se toinenkin viime kesänä rakuunahevosena toiminut polle, ja silläkin mie oon nyt ratsastanut. Eli pienessä ajassa kokemusta kahdesta hevosesta, niin miun mittapuulla tää on aika hyvä!

Ollaan jo sovittu seuraava ratsastus kerta, saas nähdä mitä sitten tulee.
Mie en nyt uskalla vieläkään ihan liikaa tästä jotenkii intoilla, mutta haluan kyllä mennä eteenpäin ja oppia. Mennään yksi ratsastuskerta kerrallaan ja ehkä mie myöhemmi tajuan, että oon jo aika kaukana siitä ensimmäisen tunnin paniikista :)

Lääkärin määräyksestä

Kävin viime tiistaina lääkärin vastaanotolla. Kertoilin hänelle viime aikojen juttuja.
Kerroin ahdistuksesta ja huonoista unista. Kaikesta.
Alustavasti hän kirjotti miulle kaksi viikkoa sairaslomaa.
Käski pitää itsestäni huolta. Levätä, muttei jäädä sohvalle vaan tehdä niitä kivoja, mieluisia juttuja joista saan vielä voimaa.

Tää on ollu hämmentävää. Hetkittäin pää on ihan sykkyrässä, sitten taas tuntuu, että ihan kuin olis helpompi hengittää kun ei tarvi suorittaa. Mitään ei ole just nyt pakko, jos tuntuu ettei pysty.

En mie nyt mitään elämäniloa ole menettänyt. Ei. Väsyin vaan ja miun on nyt ajateltava itteeni.
Ja tottakai niitä jotka miusta vielä välittää. Haluavat olla läsnä vaikken itse jaksaisikaan.

Oon paljon miettinyt omaa arvoani. Hämmentää kyllä, ettenkö oikeasti ole sen arvoinen, että miulle kerrottaisiin asioita. Eikä vaan silleen pääpiirteittäin.
Tai sitten olen täysin tietämätön mistään.
En mie aina ymmärrä edes kysyä, sen myönnän, mutta jos kysyn niin olis kiva jos oltaisiin rehellisiä.
Ehkä senkin puoleen itsekin vetäydyn. Ja vetäydynkin. Ei miunkaan sitten tarvitse.
Voin kertoa syömästäni herkkupuurosta tai alelaarista löytämistäni kengistä.
Siitä, että joo mie oon nyt sairaslomalla, mutten siitä, mikä on todella tärkeää.

Se on vissiin tuo some-maailma. Kaikki tietää, ettei se ole koko totuus, mutta silti siihen uskotaan.
Jos kerron hyvän jutun ja hymyilen, se on kyllä totta juuri siinä hetkessä, mutta se, mitä todella sisimmissään ajattelee  ja tuntee, ne ajatukset mitä on eniten mielessä.
Ne mitkä voivat hetkellisesti pulpahtaa mieleen, mutta odottavat ulospääsyä.
Niitä on hankalakin pukea sanoiksi. Vaikea enää kertoa, eders yrittää kun niin vahvasti tuntuu, ettei kukaan kuule.

Kyllä ,mie elän "tavallista arkea" ja reippaasti treenailen ja lenkkipolulla ihmettelen maailmaa. 
Ne on isoja juttuja ja vie miuta eteenpäin. Ne on miun omia juttuja joissa haluan kehittyä.
Vietän aikaa joidenkin kanssa.
Niin ja mie olen käyny ratsastamassa. Se jos mikä on terapiaa jossa unohtaa kaiken muun.
Keskittyy vaan siihen, mitä just sillä hetkellä tekee. Kuuntelee hevosta, sen liikkeitä ja yrittää parhaansa mukaan toimia silleen, että hevonenkin ymmärtää mitä haluat.

Syvempiä juttuja, sellasia mitkä on ehkä tuonu miut tähän, en voi enempää avata näin eikä tarvitsekaan. Tää on nyt tämä hetki. En suunnittele, mutta toivon. Teen töitä asioiden eteen, mutta muistaen omat voimavarani ja sen, kuka ei näilläkään hetkillä ole miulle kääntänyt selkäänsä.

Olisi jo aika...

Se,että vaikka oon tuntenu itteni tosi yksinäiseks ja surulliseks, ei vie pois kuitenkaan sitä faktaa, että moni asia miun elämässä on nyt hyvin verrattuna vuosien takaiseen.
Se, kuinka vahvasti muistan sen tunteen, kun halusin vaan kuolla, en halua sitä enää takaisin.
Se tekee niin kipeetä edes ajatella.
Kuitenkin tänä päivänä miussa elää yhä se epävarma ja niin monen ihmisen halveksima läski joka pelkää, ettei riitä.
Yritäppä sitten näitä tuntemuksia selvittää siten, että edes itse ymmärtäisi.
Tänä päivänä vahvemmin kuitenkin elää ja nostaa päätään se uhmakkaampi minä joka ei hyväksy kaikkea.
Vaikka se on tuonut mukanaan yksinäisyyden tunteet, niin ehkä joku vois väittää että parempi näin.

Arvatkaa, mie jaksoin ja ehdin tällä viikolla treenata neljästi. Ja yhden kerran kävin kävelemässä pienen lenkin, lopputuloksena läpimärkä Hippiäinen, kiitos vesisateen. Saatoin hieman hymähtää että oliks se nyt joku karma kun puras miun pulleeta takapuolta kun töiden jälkeen sohvan sijasta valitsinkin lenkkipolun?

Ja se,että tosiaan treenasin sen neljä kertaa ja yhdellä kerralla oli jopa hyvä ystäväni mukana,antoi ehkä jopa hieman lisäbuustia tähän arkeen. Se, että mie menin ja tein.
Tein ehkä jotain iisimpää ja mukavempaa hommaa,paitsi sillon kaverin kanssa kun piti päräyttää ittensä sinne mukavuuaslueen ulkpuolelle.
Mutta just nyt ihan jo oman jaksamisen takia tärkeintä on, että menee ja tekee. Edes jotain.

Mie yhä pelkään suurta ihmismäärää salilla, pelkään epäonnistumista ja sitä, etten kuulu sinne.
Nää kaikki möröt on miun pään sisällä ja tiedän, että ne pitää voittaa ja ne on voitettavissa mutta mistä lähtisin sitä vyyhtiä purkamaan?
Sitä en tiedä.

Näissä jutuissa huomaan selkeesti sen avun ja tuen tarpeen. Kun treenaan ystävän kanssa, ei miulla ole hätäpäivää vaikka sali olis täyteen ahdettu.
Huomaan, etten uskalla edes lähteä tekemään kovempaa treeniä ja menen niin monen asian kanssa hukkaan, kun ei ole nyt sellaista selkeää ohjetta eikä ns.järkeä mihin mennä ja mitä tehdä.

Toiveissa on niin paljon, mutten osaa järkeistää niitä asioita.
Nyt eletään taas sitä vaihetta vuodesta kun netti on pullollaan erilaisia valmennustarjouksia.
Voi ostaa henkilökohtasta pakettia ja nettivalmennusta.
Huomaan kaipaavani jotain tuollaista. Apua. Tsemppiä.
Mutta se mihin tarttuisin, en tiedä. Ehkä nettivalmennukset on niin nähty miun kohdalta ja jalkojen rajotteiden takia en jaksa enää lähteä soveltamaan niitä.
Eli miun kohdalla joku yksilöity juttu toimis parhaiten, mutta keneltä?
Monia valmentajia olen seurannut, mutten jotenkin saa heistäkään tarpeeksi selvää kuka voisi olla se joka tajuu ja osaa auttaa?
Selvittää jollekin vieraalle nyt omaa tämän hetkistä elämää ja saada toinen ymmärtämään?
Mie haluan olla valmis uskaltamaan.

Hippiäisen hajatelmat

Onpa taas tovi kun viimeksi kirjoitin. Ei kait liene ole ollut mitään sanottavaa?
Nyt ehkä on muutama.
Eli mitä elämään nyt kuuluu?

Mie tuossa keväällä kokeilin dieettiä, heittämällä lähti pari kiloa fitfarmin Go Fat Go:lla ja ajattelinkin jatkaa samoilla vauhdeilla saman firman viimeiset 5-kiloa valmennukseen.
Siitähän se riemu ratkes kun kroppa ei alkuun reagoinu siihen millään tavalla ja loppuvaiheessa meni ne viimosetkin mehut ja energiat täysin nollissa.
Siitä sitten tässä palaudutaan. Sovittiin kaverin kanssa, etten nyt enää lähde sellaselle dieetille missä hiilarit vedetään vähille. Miun stressi/masennuskausi yhdistettynä kropalle sopimattomaan diettiin sai tän paketin aikalailla valmiiksi. Eikä niin hyvällä tavalla.

Miesystävän kanssa päätettiin laittaa hynttyyt yhteen ja vaikka periaatteessa meidän elo ei tästä mihinkään muuttunut, niin onhan se kiva kun miullakin on kirjaimellisesti koti ja kirjat samassa osoitteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan elämäni jakaa.

Mutta mitäs muuten?

Kyllä, oon ollu hemmetin surullinen välillä. Ja uupunut.
Oon iloinnu, mutta myöskin ollu niin saatanan pettynyt ihmisiin. Tuntenut itseni turhaksi.
Jäänyt ulkopuolelle.
Puhelin tuossa sekoili välillä ja miesystävälle sanoinkin että mitähän hittoa mie sillä puhelimella teen kun ei siihen kukaan edes soita.
Töissä välillä ollut hässäkkää, jos unohdan asiakkaan avaimet toimistolle ja joudun kääntymään niitä hakemaan, suutun itselleni, jos tullut tilanne jota en koe pystyväni selvittämään ilman apua, pomo joutuu miuta käskemään hengittämään syvään ja kertomaan miulle, että asia järjestyy.

Oon menny salille innosta puhkuen, mutta tehnytkin vain -semipaskan- treenin sillä en ole kokenut pystyväni parempaan. Sitten onkin tehnyt mieli paiskoa itseensä seinään laiskuudesta ja saamattomuudesta.

On hetkiä, kun on ihan suht tyytyväinen itteensä ja lähinnä naurattaa kun postimyynnistä tilattu takki kiristikin selästä eikä vaikka mahasta.
Mutta sitten tulee se vanha läski olo, joka ei ole ansainnut syödä edes yhtä karkkia.
Mistä tää ittensä soimaaminen tulee? En tiedä.
Ehkä vaan siitä kun on jotenki saatanan pettyny siihen, ettei löydä nyt tietään ulos näistä tuntemuksista. Ja kyllä, mie oon käyny näistä terapiassa puhumassa, että sinne miuta ei tarvitse ohjata.
Säästyypä ihmisten korvat kun en itke kaikille.
Miesystävä kyllä on nyt joutunu kuuntelee ja kattelee, ja hito hyvä, että se jaksaa auttaa.
Aina se ei löydä sanoja eikä tarvitsekaan. Kun sit se silittää ja ottaa kädestä vaikka <3

Käytiin muuten kesälomalla meidän vuosipäivääkin viettämässä, tampereella ja helsingissä hengailemassa. Oli kyllä ihanat neljä päivää. Teki hyvää meille molemmille. Ja onpahan taas mitä muistella sitten.

Mutta tosiaan, joku vois kutsuu tätä miun meininkiä säälittäväks ihmisperseilyks tai liialliseks ajatteluks,mutta kyllä tässä joku masennuksen poikanen on. Sitä en todellakaan häpeile tunnustaa, mutten täysin koko tarinaakaan voi enkä halua tänne avata.

Tiedän järjellä ja ihan kokemuksesta, että elämässä niin moni asia on ihan itsestä kiinni, mutta hitoksee joutuu nyt tekemään töitä tässä sen eteen, että vois sanoa kaiken olevan hyvin.
Kyllä tää tästä.

Missä olen?

Miusta on jo pitkään tuntunu siltä, että olen jotenki kadottanu itteni.
Missä on se ihanan reipas Hippiäinen joka jaksaa treenata 5-10 kertaa viikossa ja olla iloinen, hymyilevä?
En tiedä.
Pitkään on ollut alakuloisempi, yksinäisempi hahmo joka kyllä tekee työnsä ja muut arjen puuhat. Käy jopa salilla, mutta "säälittävät" kolmisen kertaa viikossa.
Tosin viime viikkoina niistäkin kerroista on kadonnut se hohto. Tuntuu, ettei miussa ole voimaa ja salilla oleminen on vaan vähän sellaista haahuilua.

Toki kaikesta tästä tulisi etsiä hyvääkin. Että mie en ole jääny sinne sängynpohjalle vaan joka päivä yhä uudestaan nousen ja teen työni. Kotiaskareeni ja satujumppailen.
Onneksi työ on luonteeltaan sen verran liikkuvaa että ns.arkiaktiivisuus tulee pidettyä yllä.
Kävelen paljon ja portaatkin on tuttu juttu.

En ymmärrä, miksi soimaan itseäni tällä hetkellä treenaamattomuudesta sillä kunnon salitreenihän on tavallaan stressiä keholle ja siitä sen on sitten seuraavina päivinä palauduttava kun miun kroppa ja mieli on jo valmiiksi jatkuvassa stressitilassa.
Käyn kierroksilla.
Olen samaan aikaan tosi uupunut, mutta silti levoton.
Päässä on tuhat ja miljoona asiaa ja samaan aikaan siellä ei ole yhtään mitään.
Unohtelen asioita.
Viimeksi tänään töissä lukitsin itseni ulos kirjausjärjestelmästä kun olin unohtanut salasanani.
Joo voi käydä kelle vaan millon vaan mutta miulle tää oli iso juttu..

Sillon kun miulta kysytään kuulumisia niin vähän joutuu miettimään mitä sanoo.
Jollekin lähemmälle voin sanoa sen mitä viime päivinä on ollut päässä mutta joku ehkä etäisempi, sille tulee sanottua tyylillä "same old same old..töitä.."
Sillä miksi avautuisin suoraan? Todellisista tunteista ja ajatuksista? Peloista mitä olen tuntenut ja päässäni pyörittänyt?
Enhän todellakaan haluaisi tulla enää miljoonannen kerran pettyneeksi ja noin niinkuin kuvainnollisesti turpaan lyödyksi sillä olenhan jo ehkä saattanut tajuta sen ketä oikeasti kiinnostaa.

Ja kyllä, olen myös todella tuntenut itseni säälittäväksi ihmisperseeksi lähimpiä kohtaan kun ihan oikeesti Hippiäinen (tai haamu siitä) on ollut nyt ihan tosi väsynyt eikä ole pystynyt antamaan kaikkeensa. Yritän kovasti silti, kyllähän te sen tiedätte.
Mie olen täällä, älkää päästäkö menemään.

Saatiin miesystävän kanssa pienen pieni happihyppely ja irti arjesta kun käytiin Hämeenlinnassa tuossa yhtenä viikonloppuna. Ihan vaan pieni suuri seikkailu ja yksi yö hotellin lakanoissa.
Se hieman puhdisti. Teki hyvää.
Enkä mie nyt muutenkaa jatkuvasti ole surullinen (WOOP! WOOP!) Osaan vielä hymyillä ja nauraa. Nauttia pienestä sillon kun on aihetta. Että ihan syrämmetön paskiainen en ole. Eikä miusta selaista saa.

Mutta tosiaan. On miulla pieni toivon kipinä nousta vielä täältä. Hengaillaan nyt ja hengitellään, kerään voimia siihen kunnon treeniin ja vaikka dieetinpoikaseen. Ei miun pidä hötkytä kun on nyt ollu isompiakin asioita mielessä mutta kyllä mie ihan oikeesti kaipaan vanhaa itseäni takas.
Ai miten sen sais sitte takas? No otanpa itteeni niskasta ja teen sen. Ei.
Toki niin moni asia elämässä on juuri ja vain miusta itsestä kiinni, mutta just nyt tällä hetkellä voimavarojen ollessa rajalliset mennään näillä. Tehdään se mihin pystytään. Laitetaan ihmisille viestissä lämpimiä ajatuksia ja vaikka sydämmiä ja kokkaillaan tärkeimmälle miehelle herkkuruokaa. Näin.

Ajatus motivaatiosta

Edellisestä kirjoituksesta onkin jo jokunen tovi. Elämässä ei mullistavia muutoksia ole ollut, joten ehkä siksi ei oikein ole ollut asiaakaan? Tai sitten päässä on jo niin paljon, ettei osaa sitä kiteyttää. Mene ja tiedä.
Mutta jospa nyt näin vuoden alun kunniaksi jokunen sana siitä -ah niin ihanasta motivaatiosta-?
Sehän nyt on pinnalla. Moni on luvannut tehdä elämäntapamuutoksen, laihduttaa.
Jokaisella on omat syynsä siihen, miksi alunperinkään rupeaa koko hommaan ja monella se myöskin tyssää ennenkuin on kunnolla edes alkanut.
Yritän kovasti miettiä omaa menneisyyttäni painonpudotuksen saralta. Miksi ryhdyin muutokseen? Millaisia muutoksia tein?
Olen näistä tainnut aiemminkin kirjoitella, mutta välillä näitä on hyvä itsekin kertailla ja käydä läpi, että mitähän hittoa miun päässä liikkui silloin 2014 kun tein ihan oikeasti sen päätöksen?

Apua. Enhän mie muista.
Olin mie ennen tuota ratkaisevaa hetkeä alkanut pikkuhiljaa harrastelemaan liikuntaa, mutta eihän se peilikuva mihinkään muuttunut kun söin mitä ja miten sattui. ( Tupakoinnin olin muuten hei lopettanut 4vuotta aiemmin.)
Ruoka. Siitä oli hyvä lähteä rakentelemaan uutta tapaa elää ihan tätä perusarkea, kokeilla mikä itselle toimii ja kuinka se paino lähtee putoamaan kun kroppa saa mitä tarvitsee.

Miun on kyllä tunnustettava, etten paljon muista noista ajoista. Pidin kyllä ruokapäiväkirjaa ja niitä en ole (onneksi) hävittänyt mihinkään. Olihan se alkuun hitonmoista opettelua ja jokaisen suupalan laskemista, mutta jotain silti alkoi tapahtumaan. Kilot alkoivat jäämään matkalle.

Jos nyt miettii miun  syömisiä nii elämäntapamuutoksen alkuaikoina söin kyllä ihan järkyttävän vähän. Tokihan miun kroppa nyt muutenkin on muuttunut. Jossain kohtaa sain painon alle 60kg ja joku vois väittää jopa rimpulaks.
Nyt kun kattoo peilii nii painoa on kyllä tullu,,mutta niin on kyllä lihastakin vaikka itse sanonkin.
Enkä mie edes halua olla rimpula. Salitreenit on tullu miun elämään jäädäkseen ja tavotteet matkan varrella muuttuneet paljon. Ihan aluksihan miulla oli tavoitteena se painon putoaminen, pois liikalihavasta "normaalipainoiseksi" (jota en muuten koskaan ikäni aikana ole ollut..)
Ja mitä enemmän salilla kävin, niin alkoihan se lihaskin vähän paistamaan esille.

Ai niin se motivaatio? No miten olis vaikka ihan oma terveys?
Jos siulla on riski sairastua ylipainon aiheuttamiin tauteihin, kulutat niveliä, tai et vaikka ihan vaan viihdy ittes kanssa etkä voi sietää peilikuvaa niin olisiko aika tehdä asialle jotain?
Kyllä.
Muutos ja projekti on hemmetin raskasta ja tee kaikkes, että saat neuvoja, apua ja tukea.
Miulla ei ollut mitään omia personal trainereita eikä treenikavereita, siinä mielessä olin melkosen yksin. Mutta onneksi oli netin ihmeellinen maailma jonka kautta juttuja opiskelin ja opettelin, pari läheistä joille sai avautua ja pari kertaa ostetut pt:n laatimat ohjelmat/fitfarmin nettisetit.

Ja niin joo, se muutos on myös hemmetin hidas juttu. Mutta jokainen fiksu valinta ruokalautaselle ja ylimääräinen askel kauemmas kotisohvasta (tai vaikka edes sen ympäri) on kohti jotain paljon parempaa, mie lupaan.

Miun tän hetkinen tilanne? Oon tullu pitkän ja kivisen tien, oon menny perse edeltä puuhun. Onnistunu ja epäonnistunu. Melkei luovuttanu ja sitten taas voittanu. Oppinut.
Kuntosali on niiiiin miun juttu, kuten terveelliset ruokavalinnat. Ja voi kyllä, karkit on nii hyviä ja suklaa ja hampurilaiset. ai että mie nii niistä tykkään ja syönkii mutta ne ei ole jokapäiväinen juttu.
Mie nautin niistä, mutta vedän itselleni ne rajat. Mättäminen ei jää päälle.
Enkä todellakaan koe jääväni mistään paitsi.

Tää kaikki vaatii töitä ja just ja nimeonomaan sitä MOTIVAATIOTA. Jos siulla on pienikin syy siihen, miksi lähtisit tekemään töitä ITSESI ETEEN niin ai hyvä luoja, TEE SE NYT.
Mie lupaan, sie et kadu mitään. Jos annat periks, sitä kadut.

Miullakin on vielä ne huonot hetkeni kun peilistä katsoo se typerä pullukka joka ei mitään osaa, mutta mie pääsen niistä oloista yli. Joku miut on aina herättäny siihen, että katoppa nyt mitä oot saanu aikaan. Ja just siks mie matkani aikana ja edelleenkin tykkään ottaa niitä selfiebelfieitä.
Kyllästymiseen asti. Mutta vain ja ainoastaan niistä sie ite pystyt sen muutoksen näkemään.
Mie oon ehkä saavuttanu paljon, mutta silti koen olevani vasta alussa.
On vielä niin paljon, mitä haluan pystyä näkemään ja tekemään nimenomaan koskien miun kropan muutosta.
Mutta vielä ei ole sen aika. Nyt elän näin. Hetken ja päivän kerrallaan.
Treenaan omalla pienellä tavallani ja syön hyvin ja herkuttelen.
Mutta miulla on haaveet. Miulla on tavotteet ja tiedän, että vielä tulen tekemään töitä sen eteen.
Nyt miulla vaan ei ole oikeasti mitään terveydellistä syytä lähteä laihduttelemaan. Tein sen jo.
Mie olen nyt terve.
Miun äiti on kuollu nuorena aivoverenvuotoon ja miun isällä on ms-tauti. Jos on pienikin mahdollisuus välttyä näiltä tai muulta vastaavalta, kun teen niitä "fiksumpia valintoja" nii tottakai mie sen teen. Itseni vuoksi.
Tässä ja nyt.