Miten meni vuosi 2016?

Mie heräilin taas aamuyöstä ja aloin miettimään, mitä kaikkea tähän vuoteen mahtuu?
Tämän päivän fiiliksistä johtuen mietin, mitä jäi käteen muutakuin isompi perse, sekaisin oleva kroppa ja ahdistunut mieli?
NO MUTTA PALJON JA KAIKKEA HYVÄÄKIN!
Tämä kirjoitus sisältää paljon myös kuvia, enhän voi olla niitä jakamatta. Ne on osa tätä sekavaa tarinaa.
Kyllä, vuosihan miulla alkoi uupumisesta toipumisella, oon ollu pitkään työtön ja nyt kun olen ollut töissä, olen itkuinen ja ahdistunut siitä päädyttyäni täysin väärälle alalle..
Aion jokatapauksessa nousta täältä vielä jaloilleni,eihän miulla ole vaihtoehtoja!

Oon nähny ja kokenu paljon raskaita juttuja, ja toivun pikkuhiljaa, mutta loppujenlopuksi tätähän se elämä on. Ruusuilla tanssia, mutta niissä ruusuissakin on piikkejä.
Tulee takapakkeja, mutta myöskin paljon onnistumisia.
Mie oon tavannu paljon uusia ihmisiä, seikkaillut, nähnyt ja kokenut uusia, hienoja juttuja joista osan en voinut edes kuvitella tapahtuvan.
Vaikka työttömän aikoina tuntui, että kaikki menettää merkityksen ja elämä on niin tylsää, mutta nyt kun katson taaksepäin, niin olenhan mie myös elänyt.
Niin paljon eri juttuja. Ihmisiä. Kokemuksia. Elämyksiä.
Jälleen yksi uskomattomimmista vuosista.
Ja jälleen miun elämässä olevien ihmisten merkitys on vahvistunut, joihinkin olen saanut pettyä, jotkut taas ovat yllättäneet. Tärkeintä, että tietyt pysyvät ja osaavat todistaa sen.

Kerrataanpa vähän kuvina.

Heti alkuvuodesta kävin miun ystävän kanssa SaiPan pelissä muistelemassa "villejä nuoruusvuosia". Ilta oli hieno <3

Yksi niistä suurista asioista, mitä en koskaan uskonut tapahtuvaksi. Sain ajokortin. Tuhannet kiitokset sponssaajille ja etekii kärsivälliselle autokoulun opettajalle <3

Kesällä lähdin ekaan suureen seikkailuun ystävän luo autolla. Iha ite. Tosin hänen piti tulla ensin miun luokse ja hypätä kyytiin, että uskalsin ajaa pidempää matkaa. Takasinhan mie köröttelin ihan ite, monia kokemuksia rikkaampana. Rohkeampana.

Miulla oli jälleen kunnia hoitaa rakuunahevosia ja viettää niiden kanssa ihania hetkiä, serkkujen ja parin muun hemmon kanssa järjestettiin "kesäolympialaiset" ja tuon ihanuuden kanssa käytiin suurissa kesäseikkailuissa <3 ja muuten, meille tuli sillon myöskii tasan vuosi yhteistä eloa ;)

Mitään treeni/salikuvia enää harvemmi jakelen omalla facebook sivulla, eli sori tyypit ketkä nyt erehdytte tän näkee jos ette kestä ;) mutta onneks oon löytäny itseni instagramiin ja parille facebook-foorumille mihin saan jaella näitä mite paljo tykkään ;) Ai miksi otan kuvia? Koska loppujen lopuksi kehittyminen on miulle kaikki kaikessa ja kuvista sen näkee parhaiten. Ja toki ihan vaan se, että miten pöllöltä sitä treenatessa näyttää/onko tekniikat yhtään hallussa, nii siks.

Treeneistä tulikin mieleen. Tämä hetki oli yksi niistä suurimmista tänä vuonna. Sydän läpätti ku lampaan saparo. Olin vaan saanut kuulla, miten siisti paikka "meijeri" on ja nyt itse seisoin sen ovella, suuren suunnittelun, rahan säästämisen.sekä juna ja metroseikkailun jälkeen. Ja ennenkaikkea sen oven takana miuta odotti miun body-idoli Bettina Gräsbeck, joka opetti miut räkkivedon saloihin. Miun unelmissa on vielä päästä uudestaankin treenaamaan Bettinan kanssa, pieni toivon kipinä on, että se onnistuu sillä onnistuihan tämäkin. Se vaan ei tapahdu hetkessä ja "koska mä vaan haluun". Tarvii suunnitella ja säästää, sitte otetaan Bettinaan taas yhteys <3


No, mutta mitähän vielä...tästä meinaa tosiaa tulla kunnon kuvapostaus, mutta haitanneeko tuo?
Mie tykkään ottaa kuvia, muistoja... :)

Ai miksi nämä kaksi kuvaa vierekkäin? No kun ne kertoo molemmat miun unelmista ja haaveista jotka myös toteutui. Olin saanu idean tuosta "kaivon" rakentamisesta ja näin vaivaa sen eteen. Hain renkaat, ostin maalia, pengoin rakkaan varastoa löytääkseni sopivia puutarvikkeita. Ja toki tarvitsin toisen apua vähän kun esim.noiden puukepukkojen maahan iskeminen vaati voimaa :) Että se oli sellanen yhteinenkin projekti. 
Tuo pillin imeskely kuva taas viittaa siihen kun olin haaveillut pääseväni Helsingissä sijaitsevaan Roasbergin kahvilaan. Syksyllä sitten oltiin serkun ja kummitytön kanssa helsingin suunnalla reissussa ja juuri kotiinlähtöpäivänä päätin tehdä oman suuren seikkailuni helsingin keskustaan ja lähteä käymään siellä. Tuntui niin luksukselta <3

Miun on tiedättekö aika hankala yrittää kiteyttää kaikkia näitä juttuja, kun on ollut surua,iloa,ahdistusta, onnistumisia, treenejä,seikkailuja, mahtavia ihmisiä ja kohtaamisia, askarteluja...kaikkea...vetää ihan sanattomaksi.

Yksi tämän vuoden kummallisuuksista ja ehkä voisin sanoa "kehityksenkohteista" oli se, kun ensimmäisen kerran about 20vuoteen joulu ei ahdistanut miuta. Ehkä jopa päinvastoin. Oli jotenkin hyvä ja rauhallinen mieli ja joulu menikin tonttuillessa ja joululauluja kuunnellessa. Ehkä se oli jokin merkki myös jonkinlaisesta parantumisesta? Se, että elämä on hyvin?

Odotanko jotain tulevalta vuodelta tai teenkö lupauksia?
Toki toivon kaikkea hyvää ja terveyttä ja seikkailuja, mutta elämä on niin arvoituksellinen, että siitä ei koskaan tiedä. Aijon kuitenkin tehdä kaikkeni, että miulla ja miulle tärkeillä olisi kaikki hyvin. Miun on hoidettava itseni kuntoon, tää kroppa kun on kuitenkin ihan tosi sekasin, sitä faktaa ei mikään poista. Mutta edetään pienin, varovaisin askelin. Otetaan hetkistä kiinni, ollaan rohkeita ja tehdään juttuja.
Sitä mie haluan.

Mielestäni tämän aamun "treenikuviin" on hyvä päättää tämä tiivistelmä. 
Heti tammikuulle muuten onkin jänniä juttuja, mitä odottaa! (tuli mieleen tuosta,että toivonko mitään... ;) ) varmasti saatte nähdä ja kuulla siitä vielä.
Vaikka perse on kasvanu ja painoa tullu, nii silti mie oon terve, näytän treenanneelta ehkä jopa omaan silmään, oon saanu positiivista palautetta ja miulla on vahva halu kehittää itseäni lisää. Riipastaan pehmeitä pois, mutta varovasti. Nyt ei hötkytä.

Miksi odottaa?

Nyt on joulu porsasteltu ja ihan hirveesti oon nyt saanu kuulla ja lukea siitä, miten se "uusi elämä" alkaa heti uuden vuoden jälkeen.
Öhm. Miksi? Miksi ei heti?
Onko se niin, että "uusi vuosi ja uusi elämä/uusi alku?"- en tiedä.
Pitääkö siihen "hurjaan dieettiin ja itsensä rääkkäämiseen" valmistautua? Syödä kaikki joulun jäljiltä jääneet herkut kun heti uuden vuoden alkaessa kaikki on niin kiellettyä ja se vanha elämä on niin ohi?

Mie en rehellisesti sanottuna ymmärrä.
Toki itsekin aiemmin vähän tuumailin, että jos sitä nyt sitten vuoden vaihteen jälkeen aloittelisi jälleen treenaamaan kovempaa ja vähän tarkkailis ruokia.
MUTTA sen verran tuli porsasteltua kaksi päivää putkeen ja levottomuus liikkumattomuudesta valtasi mielen, etten näe mitään järkeä jättää sitä mättöä päälle ja ihmetellä sitten viikon päästä vasta uudestaan. Ei.

Voi kyllä, se valkuaispuuro eilisaamuna oli jotain niin luksusta ja iltasella kun "foodpreppasin" niin tuli jotenki tosi hyvä olo. Hiljalleen taas eteenpäin kohti tavotteita.
Miulla ei ole luotu mitään 100% suunnitelmaa, että mitä missä millon ja missä ajassa vaan teen juuri kuten parhaalta tuntuu.
Toki suunnitelmallisuus kantaa näissä jutuissa pitkälle, mutta kokemuksesta voin sanoa, että liika on kuitenkin liikaa. Haluan syödä ja liikkua juuri sen mukaan, mikä miusta itestä tuntuu hyvältä, kuitenkaan unohtamatta tavotteita.
Ei miulla ole kiire mihinkään, mutten halua siirtämällä siirtää "aloittamista" vaan haluan mennä eteenpäin. Hiljakseen, mutta silti jatkuvasti eteenpäin.
Ilman morkkiksia jostain sortumisista tai stressiä siitä jos kroppa sanoo että "tänään ei treenata".

Taito kuunnella itseään ja omaa kroppaa vaatii myös aikaa ja opettelua. Siihen ei opita yhdessä yössä.
Oikealla väsymyksellä ja viitsimättömyydelläkin kun on eronsa.


Mie niin toivon, että jokainen tekee parhaansa oman itsensä eteen. Välittämättä muitten mielipiteistä.
Heivatkaa ne negatiivisuudet roskiin ja uskokaa siihen, että osaatte ja pystytte.
Itsekin näiden asioiden kanssa taistelen, mutta joku hemmetin tahdonvoima miussa kuitenkin taitaa elää, sillä loppujen lopuksi tiedän, että selviän.
Tehkää töitä oman hyvinvoinnin eteen, mutta jos ette ole valmiita siihen, niin älkää myöskään valittako miten elämä on kurjaa ja mitään en osaa, jos ette viitsi edes yrittää.
Mie niin tiedän, mistä puhun ja siksi koen oikeudekseni tällaisista asioista saarnata.
Ei ole oikotietä onneen, koittakaa sisäistää se.

Isosti vaan tsemppiä, mitä ne tavoitteet sitten ovatkaan! Pitäkää huolta itestänne.

Kun ahdistaa liikaa...

Ollu taas vähän hiljasta täällä. Ei vaan ole ollut juurikaan sanottavaa, ja edelleen tuntuu, että ketäpä nää jorinat muutenkaan liikuttais.
Aini. Itellehän tätä piti kirjottaa? Right?

Mutta tosiaan. Töissä on tullut nyt pyörittyä ja se on ollu miulle henkisesti ihan tosi raskasta.
En tee sellaista työtä, mitä oikeasti haluaisin tai mistä saisin itselleni yhtään mitään irti.
Kaikki on vieläkin uutta ja sekavaa. Se uuvuttaa.
Eniten uuvuttaa kiire. Ja se, etten tosiaan halua tätä tehdä, mutta kun on pakko.
Hoitoalallakin on kiire ja hoppu ja uuvuttaa, mutta siinä oli aina jotain sellaista, minkä voimalla jaksoin ja koin sen tärkeäksi niin ihmisille, joita hoisin kuin itselleni.
Koin olevani tärkeä. Sain auttaa.

Viime viikolla itkin joka aamu ennen töihin menoa. Autossa sitten kasailin itseäni ja hengittelin syvään kestääkseni työpäivän halki.
Öisin näin painajaisia ja heräsin jo valmiiksi uupuneena.
Tänään oli ensimmäinen aamu yli viikkoon kun en itkenyt. Tai noh, olihan tuossa viikonloppu välissä kun tuntui, että sai hengittää vapaasti, mutta sunnuntai-iltana alkoi taas tuttu ahdistus.

Miusta tää tilanne on helvetin surullinen ja pidemmän päälle vie voimia myös muulta elämältä.
Kaikki muu kun elämässä olisi hyvin juuri nyt, mutta mitäs olen niin herkkä paskiainen ja annan töiden vaikuttaa psyykkeeseen.

Olen päässyt välillä treenaamaankin ja salilla on alkanut olemaan painotkin noususuunnassa.
Eli kehitystä havaittavissa. En ole turhaan ollut ruoka-aikaan paikalla.
Vielä kovin tavoitteellisia miun treenit ei ole. Pitää saada tää elämä jotenkin balanssiin, että jaksaa "tosissaan vääntää".
Sain pienen toivon kipinänkin, kun eräs tuttu ilmoitti, että kun hän tulee tänne miun kotikulmille käymään niin voidaan mennä yhdessä treenaamaan. Vaikuttaa meinaan sellaselta sälliltä, joka varmaan ottaa miulta luulot pois ja se on just sitä mitä treeneihin kaipaan just nyt.

Tuosta stressihommasta vielä... Ehkä vähän hassua, kun tosiaan salilla tuntuu voimaa riittävän ainakin omasta näkövinkkelistä, mutta tuntuu, että kroppa on muuten sekasin. Tai eihän se kunnossa ole ollut aikoihin, mutta nyt entistä vähemmän.
Aika hurjaa kaaosta kyllä. Millonhan sitä vois sanoo olevansa kunnossa?
Tää ei ole yhtään miuta.

Näin toissayönä painajaista hukkumisesta. Vaikken oikein uniin usko, niin uteliaisuudesta tutkin googlen ihmemaailmasta, mitä hukkuminen merkitsee unessa.
Jotain ahdistukseen ja stressiin viittaavaa siinä oli, mutta myöskin merkki siitä, että ahdistava tilanne olisi helpottamassa. No tänään sitten sainkin tietää, että huomenna vielä hommia ja sitten saan pari päivää vapaata ennen ensi viikon uutta urakkaa.
Eli voisin sanoa unen pitäneen aikalailla paikkansa. Nyt yritän sinnitellä tuon huomisen ja toivoa, että luvatut vapaat pitää paikkansa.
Niin ja yritän olla miettimättä, mitä sontaa ensi viikolla on luvassa...

Se, mistä kuitenkin saan nyt olla kiitollinen, on tuo miun miesystävä joka jaksaa olla tukena ja sylinä kun sitä olen tarvinnut. Ottanut kädestä ja lohduttanut. Myös jokunen ystävä ja jopa "kaukaisempikin ihminen" on pitänyt miusta huolta. Laittanut viestiä, kysynyt miten voin. Nämä pienetsuuret eleet on merkanneet miulle todella paljon ja toivon, että he ymmärtävät miten kiitollinen olen. Ei se yksi pieni viesti ole hankalaa jos huomaa, että toisella on hätä. Ja vaikkei olisikaan niin aina voi kysyä "mitä kuuluu?"

Ajatuksia "dieetistä" ja kuulumisia

On muuten hemmetin ärsyttävä sana. Dieetti. Mutta miten muuten sen sitten muotoilis? Äh.
Siis kun tänää taas heräs ajatukset siitä, että jos ja KUN miulla taas riittää virtaa vuodenvaihteen jälkeen, niin aloitan sitten ns. kiristelemään, dieettaamaan tai mitä se sitten ikinä onkaan.
Tässä on "löysäilty" ja "oltu tasapainossa" jo melko pitkää ja alkaa hiljaksee tuntua siltä, että haluan selvittää mihin miun kroppa pystyy. Ja kyllä, valehtelisin jos väittäisin ettei ulkonäöllisillä seikoilla olis merkitystä.

Se, mitä mie nyt myöskii ajattelen, on SURULLISTA KYLLÄ toisten mielipiteet.
Siis pääosinhan mie tiiän kuulevani sitä, että saan tehdä mitä haluan ja se on miun oma asia, mitä kropalleni teen, mutta jotenkin ne muistikuvat painonpudotusajoilta nostaa päätään.
Se, miten sain kuulla olevani nirso, miulle ei mikään kelpaa, miksi en nauti elämästä.
Eihän nyt yksi leipäpala/keksi/pulla mitään pilaa...
Kestänkö mie sitten kuulla sitä?
Joo, voin sulkea korvani niiltä kommenteilta ja vaan antaa kommentoijien olla, mutta ei miun nahka ole niin paksu kaikesta sonnasta huolimatta, ettenkö niistä ehkä jollain tapaa ottaisi itteeni.

Ehkä miun tarvii paksuntaa sitä nahkaani vielä tässä nii kestän sitte ja voin viitata typerät kommentit kintaalla.
Enhä miekää hitto soikoon kenellekkään ole marmattanut "joo hei ei siun nyt pitäs tota pullaa syödä.."- tyylillä.
Mie oon ennenki sanonu sitä, ettei se ole miun päänsärky mitä ihminen syö ja paljonko painaa, kunhan tuntis olonsa hyväks.
Jos näin ei ole, on syytä muuttaa tekemisissään jotain.

Mie oon ehkä osittain tyytyväinen itseeni. Toki aina nyt jotain parantamisen varaa löytyy.
Kuten varmasti meillä kaikilla.
Ei miuta ole enää aikoihin kiinnostanut, mitä vaaka näyttää. Vaan se, mitä peilistä näkyy, miten keho toimii, miltä tuntuu?
Nyt tuntuu, että haluan ns.haastaa itseni. Ei ei ei ikinä mitää body-bikinifitnessjuttuu vaan ihan sellasta.... mitä se nyt olis?
Normaalia kiristelyä? Se, että voisin paremmin ja alkais nuo löysät vetäytyy hitoille.

Aloitin työt ja se on meinannu sitä, että nyt koko viikko jouduttu kärvistelemään ilman salia.
Miulla on aikarajattu kortti, joten aamuvuorosta en ole ehtinyt enää treenaamaan.
Kyllä huomaa, miten tärkeä henkireikä sali on miulle. Tuntuu, että on melkein jo vieroitusoireita ja odotan huomista kuin kuuta nousevaa että pääsen puntille :)
Saas nähdä kuin treeni sujuu, mutta uskon kyllä että intoa ja virtaa riittää.
Voimatasot voi tosin olla vähän laskussa, mutta kyllä se siitä taas lähtee etenee.
Seuraavalla viikolla miun aamuvuorot onkin sitten lyhyempiä, mikä taas tarkoittaa, että KYLLÄ treenit onnistuu! Jip! :)

Onneks sentää työ on sen verran fyysistä, ettei iha rupsahtamaan pääse.
Entistä enemmä ottais ohimoon jos toimenkuvaa kuuluis vaa hengailua/toimistossa istumista. Huh!
Pään räjähdys olis taattu, varsinkii kun nyttekin ollaan jo siinä rajalla.
Vaikka välillä on hetkiä kun on tuntunu, ettei treeni suju, nii on se silti sellanen henkireikä ja pään puhdistaja ettei ilman sitä voi näköjään kovin pitkään olla.

Mutta tosiaan, tällaisia tunnelmia.
Tuosta "dieetistä" vielä sen verran, etten ole edes 100% miten sitä käytännössä lähtis toteuttamaan.
Se nyt on tiedossa, ettei ruokia voi kovin alas laskea kun aineenvaihdunta on muutenkin hidas.
Tai toki niitä tarvii laskea, mutta kuinka paljon? Miten jaottelen treenit fiksuiten?
Jos joku miuta viisaampi tätä lukee niin saa auttaa.

Ajatuksia työelämästä

Mie sain töitä.
Vakituisen sopimuksen.
Mitä?

Oon ollu koko tän vuoden työttömänä ellei oteta huomioon kuukauden työkokeilujaksoa.
On ollu ihan tosi raskasta, uuvuttavaa ja turhauttavaa.
Olen koulutukseltani lähihoitaja, mutta oman alan töitä ei vaan yksinkertaisesti tästä pikkukylästä ole löytynyt.
Vanhustyötä toki, mutta siihen lääkäri antoi tuomion, että ei enää...

Nyt sitten eilen päädyin tekemään tämän vakituisen työsopimuksen eräässä siivousalan firmassa.
Eli vastaisuudessa tulen olemaan kauniimmin sanottuna "palveluvastaava".

Tää on siitä hämmentävää, kun alkuun olin ihan tosi onnellinen, että HEI JES! Vihdoin jotain tekemistä! Vakituinen sopimus!
Mutta... miulla meni viime yö vähän pyöriessä, kun mietin myös tilanteen kurjempaa puolta.
Siihen sorrun aina ja kaikessa. Aina joka asiasta pitää kääntää se toinenkin puoli ja saada itsensä vaan stressaantuneeks. Typerää, tiedän.

Mutta tosiaan, se mitä jäin yöaikaan pähkäilemään on se, että miten kovin aikoinaan haaveilin lähihoitajan urasta. Hankin työkokemusta eri harjoitteluiden kautta ja hain ihan tosi monta kertaa kouluun ennenkuin ne sitten luovutti ja päästi miut opiskelemaan.
Toivoin kokoajan pääseväni tulevaisuudessa työskentelemään vanhusten parissa. Auttamaan ja hoitamaan heitä. Olivathan he minun sydäntä lähellä.

Valmistumisen jälkeen eksyin kuitenkin vammaistyön pariin. Olin ennen koulun loppumista saanut kipinän, että mitäpä jos lähtisin kokeilemaankin tätä puolta?
Tykästyin työhön toden teolla, mutta silti mielessä myös kävi paluu vanhusten pariin.

Jossain kohtaa sitten miulle tarjoutui tilaisuus mennä erääseen palvelukotiin sijaiseksi, mutta sainkin karvaasti kokea, etten enää pystykään siihen polveni takia.
Työterveydessä lääkäri sitten antoi tuomionsa, että alan vaihto tai suuntautumisalan vaihto.
Ei enää vanhustyötä. Kyllähän siinä itku pääsi.

Palasin sitten myöhemmin vielä hetkeksi kehitysvammaisten pariin, mutta sopimuksen loputtua ei uusia töitä enää löytynyt.

Oon käyny päässäni niin paljon taistelua ja ihmetellyt mitä elämältä haluan ja aina vaan mieli palaa takaisin hoitotyöhön. Tänä päivänä se on myös henkisesti todella raskasta, mutta miun sydän on niin vahvasti ollut työssä mukana, että kaikesta huolimatta haluan sitä tehdä.

Ja nyt, kun miulla on sopimus täysin oman alani ulkopuolelta, menin jotenkin hukkaan.
Se, että olen kyllä innostunut ja haluan kyllä todella ottaakin uudet haasteet vastaan, ei poista tätä miun epävarmuutta, että entä jos en pystykään?
Kyllä, tottakai lähden kohti uusia haasteita ja haluan ns.katsoa tämän kortin minkä elämä nyt antoi, mutta... kuten sanottua, miun päässä asioilla on aina se toinen puoli jota pelkään.
Miusta on myös tosi surullista, etten saa tehdä sitä työtä, mitä sydämessäni haluan, mutta miun on ehkä vaan jollain tapaa uskottava vielä siihen, että senkin aika voi koittaa vielä.

Se, että mie tein helvetisti töitä sen eteen, että sain hoitajan paperit, hain tekemällä työlläni kokemusta vähän vieraammasta hoitopuolen työstä. Ei tää kaikki voi vaan "olla tässä". Eihän?

Saa nähä mitä tuleva tuo. Nyt yritän ottaa kuitenkin ilon irti siitä, että saan vihdoin tehdä jotain enkä vaan miettiä päivästä toiseen, että mitä elämällään tekis.