Taas niin moni asia pyörii mielessä, etten oikein tiedä miten tätä lähtisi kiteyttämään. Mistä olisi fiksuinta kirjoittaa. Mikä olisi parasta jättää sanomatta?
Onhan se nyt ollut selvää, ettei miun elämä ole ollut kovin hyvin viime kuukausina.
Tai elämä ehkä on, mutta mieli ei. Sitä kun mieli menee sykkyrään, on helvetin vaikeeta nähdä ja tuntea sitä kaikkea hyvää mitä elämässä kuitenkin on.
Oon tätä kovasti harjotellu. Ajatellu niitä positiivisia juttuja, se mikä on hyvin.
Oon ollu tosi stressaantunu ja uupunu. On tullu isoja pettymyksiä jotka on jättäny jäljen.
Olen ajatellu, että mie olen vaan se paskin ja mie olen se, jonka pitää nyt vaan luovuttaa ja jatkaa matkaa.
Mutta olisko se sittenkään luovuttamista?
Ehkä tunnen itseni hieman paremmin nyt ja voisin ajatella, että on aika asettaa itseni etusijalle ja todeta, että oman hyvinvointini takia on parempi mennä eteenpäin?
Mikä miut on sitten pitäny järjissäni? Tuo mies, kenen kanssa saan jakaa elämäni.
Joskus mekin jostain nahistellaan, mutta kait me molemmat tiedetään, että ollaan tässä toisiamme varten.
Taistellaan yhdessä kaikista kivikoista huolimatta.
Pari muuta tyyppiä, jotka tietää nää kuviot ja antaa miun avautua.
Näiden kuukausien aikana on myös yhä enemmän noussut esille se, kuka oikeasti välittää ja haluaa tietää. Heille haluan myös antaa osan itsestäni ja vastavuoroisesti näyttää sen välittämisen.
Ne pienetsuuret teot.
Ei kovinkaan moni ajattele asioita ehkä näin, kuten mie, mutta jo jokin ehkä pieneltä tuntuva asia voi merkitä maailman eniten.
Miuta on ymmärretty kun oon perunu tapaamisen ihan vaan siksi, kun yksinkertaisesti en pystynyt mihinkään. Mutta miuta on myös "tultu hakemaan" lenkille. Viety ulos.
On halattu, kysytty "mitä kuuluu?"
En aina heille ole pystyny antamaan itsestäni tarpeeksi, mutta omalla pienellä tavallani olen yrittänyt näyttää, että välitän.
Miun terapeutti. Hänellä käyn ehkä liiankin harvoin, mutta olen huomannu siellä käynnin merkityksen.
Mie oon käyny ratsastamassa. Onnistunut hevosen kanssa.
Ja se miun valmennus...jestas! Siis kyllä, miulla on tullu siinäkin onnistumisia.
Treenit sujui hyvin ja painoakin lähti, mutta sitten ajattelin venäyttää hartiani huonon lämmittelyn seurauksena ja menikin liki pari viikkoa etten ole kunnollista treeniä pystynyt tekemään. Nyt alan päästä taas tekemiseen kiinni.
Valmentajan tuki on myös ollu korvaamatonta. Se on miun järjen ääni. Ohjaa oikeaan suuntaan kun menen hukkaan.
Ja just sen takia me jatketaan yhteistyötä seuraavat 3kk. Nyt joulun tullessa elän kyllä kinkulla ja suklaalla ja siihen valmentajakin antoi siunauksensa, mutta sitten aletaan taas tekemään.
Kohti tavotteita!
Toki niin valmennuksen, kuten muidenkin elämän juttujen kanssa mie oon pohjimmiltani tosi arka ja pelokas. Miulla on toiveita ja ajatuksia, mutta pelkään ehkä hieman tuoda niitä isommin julki.
Oon pettyny niin monesti ja liikaa.
Ihme, etten kokonaan ole menettäny toivoani.
Kait se on sitten miun pieni voimavara kuitenkin, Joku pieni hölmöläinen tuolla taustalla huutelee,että mie vielä onnistun. Miusta on johonkin.
Aiemmin oon sanonu, etten mie usko enää siihen, että "kaikella on joku tarkoitus".
Uskon kuitenkin siihen, että asiat aina jotenkin, jossain kohtaa järjestyy.
Niin on käynyt aina.
Mie jatkan tätä taistelua. Tää on oikeasti välillä tosi paskaa, mutta onneksi on ihmisiä jotka kuitenkin on pitämässä miusta kiinni. Ohjaamassa, etten mene täysin hukkaan.