Hetken hengähdys kiitos

Viime aikoina ollut tosiaan vähän syvällisempiä ajatuksia oikeastaan aika monesta asiasta.

Miun elämä on aina ollut vähän sellasta oravanpyörää, että jos jotain oon saanu nii oon sit myöskii jotain menettäny. Ja taas kävi näin.

Koko sen ajan, mitä oon tässä näitä "terveellisempiä elämäntapoja" viettäny, oon toivonu, että saisin oman personal trainerin ja nyt se sitten on käyny toteen.
Miulle tarjoutui elämäni tilaisuus tällainen saada ja enhän mie nyt voi sitä jättää käyttämättä.
Siitä kertoilen varmaan tarkemmin vielä myöhemmin, mutta tosiaan maanantaina alottelin uutta ruokavaliota ja treeniohjelmaa ja miun tukena ja turvana tosiaan on "aika hyvältä tyypiltä" vaikuttava ihminen. Katsellaan miten käy.
Mutta tosiaan mie myöski sitte menetin.
En haluu sitä tässä sen enempää puida, mutta menetin itselle jotain todella tärkeetä....mut mie en voi sille enää mitään.

Jotenkin ollu tosi sekavia ajatuksia kun on niin onnellinen nyt tästä valmennushommasta, mutta on myös niin paljon juttuja mitkä vetää mieltä matalaks.
Yritän niitten antaa olla vaikuttamatta tähän proggikseen, sillä tää on just sitä mitä oon halunnu ja haluun nähdä ja kokeilla mihin miusta vielä on.

Mie nii haluisin ihmisille kaikesta tästä sekavuudesta kertoa, mutta joku miut ajaa pitämään suuni kiinni. "Turhaa stressiä vaan kun näihi ite ei voi vaikuttaa" No niinpä niin ja joo.
Kyllä, sellanen ku työ ja raha tai oikeastaan sen rahan puute on yhtenä isona osana tätä koko soppaa.

Ai että miten kiva olis jos pystyis edes yhden päivän elämään silleen huolettomana. Vähän niinku Leijonakuninkaassa hoettiin "hakuna matata"...
Mie oon jatkuvasti huolissani siitä, miten pystyn kaikki laskuni maksamaan, sillä työt nyt ei oo menny ihan sillee ku toivois. Ihana ja vaihteleva työ, mutta vajailla tunneilla niin ei siitä paljon iloa ole. Tää on tätä perinteistä "kädestä suuhun" meininkiä.
Ja nyt vielä kun työssäni tarvin autoa aika paljon niin ollu vähän säätämistä yhden auton kanssa kun molempien tarvii kulkea ja iso osa rahoista menee sitten myöskin bensaan. Arght.

Nyt sitten kun itellä ollu "kaikenmaailman lääkärikäyntejä", niin niistähän sitten tyrkkii jälkikäteen laskuja ja niitä on vielä tulossakin jonkin verran.
Aloin saamaan tuohon polveeni nyt jonkinlaista pistoshoitoa, sitä ois vielä kaksi kertaa jäljellä.
Voin kertoo, että niin kipeetäkin teki, että TODELLA TOIVON, että siitä on apua.

Alkaneen valmennuksen vuoksi jouduin päivittämään salikortin 24/7 malliin mikä sitten myös tietää lisäkustannuksia. Sitten tyhmä minä menin vielä innostumaan uimisesta ja toteamaan miten hienoa liikuntaa se polvelleni oliskaan, mutta KAPPAS! Eihän se tässä kohtaa käy miun kukkarolle lainkaan.
Että silleen.
Jotenki ehkä katkeran sävyistä tekstiä, kyllä...mutta mitähä tähän hätään keksis että tilanne olis parempi? Työtunteihini en oikein voi vaikuttaa, ellen sitten sais jotain muuta työtä kylkeen?
Toista autoa ei todella voi kuin haaveilla ja sen verran arvostan terveyttäni, että kidutan itteeni noilla piikeillä sitten ja maksan niistä, kun toivoa polven paremmin toimivuudesta on.

Mie uskon ja tiedän, että "vielä jonain päivänä" asiat on taas hitusen paremmin, mutta just nyt tämä hetki, tämä päivä ja ajatus tulevasta on aika mieltä painavaa. Eikä ne asiat myöskään huolehtimalla parane, senkin tiedän paremmin kuin hyvin, mutta miekin oon vaan ihminen jolla on tunteet enkä mie pysty olemaan happyjoyjoy jatkuvasti. Saan miekii kai romahtaa joskus?

"No matter what cards you got, you still gotta play your hand..."

Tunteiden sekasortoa

Todella ristiriitaiset fiilikset just nyt.
Miut oli pyydetty täällä järjestettyyn Sporttipäivä- tapahtumaan kertomaan miun elämäntapamuutoksesta.
Tottakai lähdin siihen mukaan. Miulle on tärkeetä, että saan jakaa omia kokemuksia, josko saisin jonkun muunkin innostumaan, tekemään päätöksiä oman elämänsä suhteen.
Olin tätä hieman "markkinoinut" facebookissa ja pyytänyt ihmisiä tueksi ja turvaksi miuta katsomaan, jakamaan tämä juttu miun kanssa.

He, jotka tulivat, olivat yks miun tuttu, vai onko hää kaveri? (sano sie, jos tätä luet) ja miun entinen työkaveri.
Kovasti mie heitä kiittelin kun tulivat paikalle ja he ottivat sitten muutaman kuvankin muistoksi.

En voi kieltää, etteikö tää sattuis miuhun ja lujaa. Pelkäsin etukäteen, ettei ketään tulisi ja itkin jälkikäteen kun kaikki läheisimmät loistivat poissaolollaan.
Toki ymmärrän, että ihmisillä nyt voi olla muutakin elämää ja sain joiltain kannustavia viestejä, että ollaan hengessä mukana, mutta silti.
Koen itteni ihan saatanan yksinäiseksi just nyt. Sanokaa säälittäväks ihmisperseeks, mutta en voi sille mitään.
Miesystäväni oli töissä, tiedän että muuten hän olis varmasti ollut paikalla ja kovasti hän viestien välityksellä sitten tsemppasikin kun ei voinut olla läsnä.
Ja on nyt kestänyt miun pettymyksen kyyneleet.

Mietin, olisinko itse voinut tehdä jotain toisin? Laittaa jokaiselle henkilökohtaisesti viestin? Ja pettyä sitten kun vastaus olisikin ollut kerta toisensa jälkeen, että ei pysty?
Kahdelle ihmiselle laitoin kun tiesin etteivät he niin tarkkaan facea seuraa, toinen vastasi ei ja toinen ei vastannut koskaan.

Tää on hemmetin arka aihe kirjoittaa, kuten oli kyllä edellinenkin postaus mutta johonkin nämä tunnelmat on pakko saada purkaa.

Kokemuksena eilinen oli kyllä hieno. Tapahtuman juontajana toiminut Johanna otti miut tosi hyvin vastaan ja juttelu hänen kanssaan tuntui luontevalta.
Entä nyt? En tiedä...tunteet on sekasin.

Miulla takaraivossa on ajatukset tulevasta ja siitä, mitä on tulossa, mutta pidänkö niistä vaan suuni kiinni? Jaan asiat vain miesystävälle ja sille toiselle joka "kuuluu tulevaan projektiin"? En tiedä...

Enimmäkseen ulkopuolinen

Nuo otsikon kaksi sanaa on toistuneet miun mielessä viime aikoina todella useasti.
En sen enempää ala tässä avamaan tapahtumia ja tilanteita jotka saa nää tuntemukset aikaan, mutta näin on ollut oikeastaan aina.
Ja on aikoja jolloin tuo ulkopuolisuuden tunne korostuu.

Löysin erään vanhan kirjeen jonka olen saanut kun olin vielä teini-ikäinen.
Siinä on paljon kolahtavia lauseita ja sanoja miusta. Siitä, miten tämä kyseinen ihminen miut silloin näki ja varmaan näkis yhä jos tietäisi mitä miulle kuuluu.
Siinä on sanat
" Sinua on isketty liian monesti ja liian lujaan. 
että olet kadottanut luottamuksen ihmiseen ja ihmisyyteen. 
Surullista. 
Sinut hyväksytään. 
Sinä kelpaat ja sinusta välitetään..."

Mie oon sellanen ihanan sekopäinen sosiaalinen Hippiäinen ja tykkään paljon ihmisistä ja olla ihmisten kanssa. Mutta on vaan harvoja jotka pääsee oikeasti lähelle. Ja joskus, toisinaan ehkä pakoilen heitäkin jos on tiukka paikka. Pelottaa avata mielensä maisemat vaikka kuinka haluaisi.
Miulla on ollut nyt ilo tutustua pariin uuteen ihmiseen ja se mikä heissä on ehkä parasta niin ne kutsuu miuta Hippiäiseks :D Aika moni ehkä "tunnistaa" miut siitä nimestä noin niinku muuten, mutta se, että kuulen itseäni oikeasti noin kutsuttavan, lämmittää kyllä mieltä.

Se, mikä ehkä on itsestä sekavaa niin miks en aina tajuu sitä, että kuten tuossa yllä on mainittu niin miut hyväksytään ja on ihmisiä jotka miusta välittää. Se on vaan joskus minä ihan itse, joka otan sitten ehkä pari askelta taakse etten tulis taas satutetuks, tai ettei miun ainakaan tarvis näyttää,että miussa on vähän synkempikin puoli.
Yhtenä aamuna sanoin miesystävälleni, miten surullista ja pahalta tuntuu, ettei kukaan kaipaa. Hän otti miuta kädestä, katto silmiin ja sano "mie kaipaan siuta..." <3

Se, että miun elämä on pohjimmiltaan hyvin, on ihan tosi iso juttu.
Se, etten pyöri missään pohjamudissa ja vaikeuksienkin keskellä osaan vielä hymyillä ja taistella, niin se ei kuitenkaan poista miusta sitä epävarmuutta jota tunnen.
Hämmentävää kun tiedän tiedollisella tasolla, että on ne tietyt jotka tykkää ja keiden seuraan oikeasti "kuulun", mutta tunnetasolla on aina olemassa se pelko, että oon kuitenkin  vaan enimmäkseen ulkopuolinen...

"Lähelläsi on olkapäitä sinun päätäsi varten, 
käsiä kietomassa sinut syliisi hajoamistilasi ympärille. 
Se ei kuitenkaan riitä poistamaan sinun sisäisä pelkoa, tietämättömyyttä..."