Miten meni vuosi 2016?

Mie heräilin taas aamuyöstä ja aloin miettimään, mitä kaikkea tähän vuoteen mahtuu?
Tämän päivän fiiliksistä johtuen mietin, mitä jäi käteen muutakuin isompi perse, sekaisin oleva kroppa ja ahdistunut mieli?
NO MUTTA PALJON JA KAIKKEA HYVÄÄKIN!
Tämä kirjoitus sisältää paljon myös kuvia, enhän voi olla niitä jakamatta. Ne on osa tätä sekavaa tarinaa.
Kyllä, vuosihan miulla alkoi uupumisesta toipumisella, oon ollu pitkään työtön ja nyt kun olen ollut töissä, olen itkuinen ja ahdistunut siitä päädyttyäni täysin väärälle alalle..
Aion jokatapauksessa nousta täältä vielä jaloilleni,eihän miulla ole vaihtoehtoja!

Oon nähny ja kokenu paljon raskaita juttuja, ja toivun pikkuhiljaa, mutta loppujenlopuksi tätähän se elämä on. Ruusuilla tanssia, mutta niissä ruusuissakin on piikkejä.
Tulee takapakkeja, mutta myöskin paljon onnistumisia.
Mie oon tavannu paljon uusia ihmisiä, seikkaillut, nähnyt ja kokenut uusia, hienoja juttuja joista osan en voinut edes kuvitella tapahtuvan.
Vaikka työttömän aikoina tuntui, että kaikki menettää merkityksen ja elämä on niin tylsää, mutta nyt kun katson taaksepäin, niin olenhan mie myös elänyt.
Niin paljon eri juttuja. Ihmisiä. Kokemuksia. Elämyksiä.
Jälleen yksi uskomattomimmista vuosista.
Ja jälleen miun elämässä olevien ihmisten merkitys on vahvistunut, joihinkin olen saanut pettyä, jotkut taas ovat yllättäneet. Tärkeintä, että tietyt pysyvät ja osaavat todistaa sen.

Kerrataanpa vähän kuvina.

Heti alkuvuodesta kävin miun ystävän kanssa SaiPan pelissä muistelemassa "villejä nuoruusvuosia". Ilta oli hieno <3

Yksi niistä suurista asioista, mitä en koskaan uskonut tapahtuvaksi. Sain ajokortin. Tuhannet kiitokset sponssaajille ja etekii kärsivälliselle autokoulun opettajalle <3

Kesällä lähdin ekaan suureen seikkailuun ystävän luo autolla. Iha ite. Tosin hänen piti tulla ensin miun luokse ja hypätä kyytiin, että uskalsin ajaa pidempää matkaa. Takasinhan mie köröttelin ihan ite, monia kokemuksia rikkaampana. Rohkeampana.

Miulla oli jälleen kunnia hoitaa rakuunahevosia ja viettää niiden kanssa ihania hetkiä, serkkujen ja parin muun hemmon kanssa järjestettiin "kesäolympialaiset" ja tuon ihanuuden kanssa käytiin suurissa kesäseikkailuissa <3 ja muuten, meille tuli sillon myöskii tasan vuosi yhteistä eloa ;)

Mitään treeni/salikuvia enää harvemmi jakelen omalla facebook sivulla, eli sori tyypit ketkä nyt erehdytte tän näkee jos ette kestä ;) mutta onneks oon löytäny itseni instagramiin ja parille facebook-foorumille mihin saan jaella näitä mite paljo tykkään ;) Ai miksi otan kuvia? Koska loppujen lopuksi kehittyminen on miulle kaikki kaikessa ja kuvista sen näkee parhaiten. Ja toki ihan vaan se, että miten pöllöltä sitä treenatessa näyttää/onko tekniikat yhtään hallussa, nii siks.

Treeneistä tulikin mieleen. Tämä hetki oli yksi niistä suurimmista tänä vuonna. Sydän läpätti ku lampaan saparo. Olin vaan saanut kuulla, miten siisti paikka "meijeri" on ja nyt itse seisoin sen ovella, suuren suunnittelun, rahan säästämisen.sekä juna ja metroseikkailun jälkeen. Ja ennenkaikkea sen oven takana miuta odotti miun body-idoli Bettina Gräsbeck, joka opetti miut räkkivedon saloihin. Miun unelmissa on vielä päästä uudestaankin treenaamaan Bettinan kanssa, pieni toivon kipinä on, että se onnistuu sillä onnistuihan tämäkin. Se vaan ei tapahdu hetkessä ja "koska mä vaan haluun". Tarvii suunnitella ja säästää, sitte otetaan Bettinaan taas yhteys <3


No, mutta mitähän vielä...tästä meinaa tosiaa tulla kunnon kuvapostaus, mutta haitanneeko tuo?
Mie tykkään ottaa kuvia, muistoja... :)

Ai miksi nämä kaksi kuvaa vierekkäin? No kun ne kertoo molemmat miun unelmista ja haaveista jotka myös toteutui. Olin saanu idean tuosta "kaivon" rakentamisesta ja näin vaivaa sen eteen. Hain renkaat, ostin maalia, pengoin rakkaan varastoa löytääkseni sopivia puutarvikkeita. Ja toki tarvitsin toisen apua vähän kun esim.noiden puukepukkojen maahan iskeminen vaati voimaa :) Että se oli sellanen yhteinenkin projekti. 
Tuo pillin imeskely kuva taas viittaa siihen kun olin haaveillut pääseväni Helsingissä sijaitsevaan Roasbergin kahvilaan. Syksyllä sitten oltiin serkun ja kummitytön kanssa helsingin suunnalla reissussa ja juuri kotiinlähtöpäivänä päätin tehdä oman suuren seikkailuni helsingin keskustaan ja lähteä käymään siellä. Tuntui niin luksukselta <3

Miun on tiedättekö aika hankala yrittää kiteyttää kaikkia näitä juttuja, kun on ollut surua,iloa,ahdistusta, onnistumisia, treenejä,seikkailuja, mahtavia ihmisiä ja kohtaamisia, askarteluja...kaikkea...vetää ihan sanattomaksi.

Yksi tämän vuoden kummallisuuksista ja ehkä voisin sanoa "kehityksenkohteista" oli se, kun ensimmäisen kerran about 20vuoteen joulu ei ahdistanut miuta. Ehkä jopa päinvastoin. Oli jotenkin hyvä ja rauhallinen mieli ja joulu menikin tonttuillessa ja joululauluja kuunnellessa. Ehkä se oli jokin merkki myös jonkinlaisesta parantumisesta? Se, että elämä on hyvin?

Odotanko jotain tulevalta vuodelta tai teenkö lupauksia?
Toki toivon kaikkea hyvää ja terveyttä ja seikkailuja, mutta elämä on niin arvoituksellinen, että siitä ei koskaan tiedä. Aijon kuitenkin tehdä kaikkeni, että miulla ja miulle tärkeillä olisi kaikki hyvin. Miun on hoidettava itseni kuntoon, tää kroppa kun on kuitenkin ihan tosi sekasin, sitä faktaa ei mikään poista. Mutta edetään pienin, varovaisin askelin. Otetaan hetkistä kiinni, ollaan rohkeita ja tehdään juttuja.
Sitä mie haluan.

Mielestäni tämän aamun "treenikuviin" on hyvä päättää tämä tiivistelmä. 
Heti tammikuulle muuten onkin jänniä juttuja, mitä odottaa! (tuli mieleen tuosta,että toivonko mitään... ;) ) varmasti saatte nähdä ja kuulla siitä vielä.
Vaikka perse on kasvanu ja painoa tullu, nii silti mie oon terve, näytän treenanneelta ehkä jopa omaan silmään, oon saanu positiivista palautetta ja miulla on vahva halu kehittää itseäni lisää. Riipastaan pehmeitä pois, mutta varovasti. Nyt ei hötkytä.

Miksi odottaa?

Nyt on joulu porsasteltu ja ihan hirveesti oon nyt saanu kuulla ja lukea siitä, miten se "uusi elämä" alkaa heti uuden vuoden jälkeen.
Öhm. Miksi? Miksi ei heti?
Onko se niin, että "uusi vuosi ja uusi elämä/uusi alku?"- en tiedä.
Pitääkö siihen "hurjaan dieettiin ja itsensä rääkkäämiseen" valmistautua? Syödä kaikki joulun jäljiltä jääneet herkut kun heti uuden vuoden alkaessa kaikki on niin kiellettyä ja se vanha elämä on niin ohi?

Mie en rehellisesti sanottuna ymmärrä.
Toki itsekin aiemmin vähän tuumailin, että jos sitä nyt sitten vuoden vaihteen jälkeen aloittelisi jälleen treenaamaan kovempaa ja vähän tarkkailis ruokia.
MUTTA sen verran tuli porsasteltua kaksi päivää putkeen ja levottomuus liikkumattomuudesta valtasi mielen, etten näe mitään järkeä jättää sitä mättöä päälle ja ihmetellä sitten viikon päästä vasta uudestaan. Ei.

Voi kyllä, se valkuaispuuro eilisaamuna oli jotain niin luksusta ja iltasella kun "foodpreppasin" niin tuli jotenki tosi hyvä olo. Hiljalleen taas eteenpäin kohti tavotteita.
Miulla ei ole luotu mitään 100% suunnitelmaa, että mitä missä millon ja missä ajassa vaan teen juuri kuten parhaalta tuntuu.
Toki suunnitelmallisuus kantaa näissä jutuissa pitkälle, mutta kokemuksesta voin sanoa, että liika on kuitenkin liikaa. Haluan syödä ja liikkua juuri sen mukaan, mikä miusta itestä tuntuu hyvältä, kuitenkaan unohtamatta tavotteita.
Ei miulla ole kiire mihinkään, mutten halua siirtämällä siirtää "aloittamista" vaan haluan mennä eteenpäin. Hiljakseen, mutta silti jatkuvasti eteenpäin.
Ilman morkkiksia jostain sortumisista tai stressiä siitä jos kroppa sanoo että "tänään ei treenata".

Taito kuunnella itseään ja omaa kroppaa vaatii myös aikaa ja opettelua. Siihen ei opita yhdessä yössä.
Oikealla väsymyksellä ja viitsimättömyydelläkin kun on eronsa.


Mie niin toivon, että jokainen tekee parhaansa oman itsensä eteen. Välittämättä muitten mielipiteistä.
Heivatkaa ne negatiivisuudet roskiin ja uskokaa siihen, että osaatte ja pystytte.
Itsekin näiden asioiden kanssa taistelen, mutta joku hemmetin tahdonvoima miussa kuitenkin taitaa elää, sillä loppujen lopuksi tiedän, että selviän.
Tehkää töitä oman hyvinvoinnin eteen, mutta jos ette ole valmiita siihen, niin älkää myöskään valittako miten elämä on kurjaa ja mitään en osaa, jos ette viitsi edes yrittää.
Mie niin tiedän, mistä puhun ja siksi koen oikeudekseni tällaisista asioista saarnata.
Ei ole oikotietä onneen, koittakaa sisäistää se.

Isosti vaan tsemppiä, mitä ne tavoitteet sitten ovatkaan! Pitäkää huolta itestänne.

Kun ahdistaa liikaa...

Ollu taas vähän hiljasta täällä. Ei vaan ole ollut juurikaan sanottavaa, ja edelleen tuntuu, että ketäpä nää jorinat muutenkaan liikuttais.
Aini. Itellehän tätä piti kirjottaa? Right?

Mutta tosiaan. Töissä on tullut nyt pyörittyä ja se on ollu miulle henkisesti ihan tosi raskasta.
En tee sellaista työtä, mitä oikeasti haluaisin tai mistä saisin itselleni yhtään mitään irti.
Kaikki on vieläkin uutta ja sekavaa. Se uuvuttaa.
Eniten uuvuttaa kiire. Ja se, etten tosiaan halua tätä tehdä, mutta kun on pakko.
Hoitoalallakin on kiire ja hoppu ja uuvuttaa, mutta siinä oli aina jotain sellaista, minkä voimalla jaksoin ja koin sen tärkeäksi niin ihmisille, joita hoisin kuin itselleni.
Koin olevani tärkeä. Sain auttaa.

Viime viikolla itkin joka aamu ennen töihin menoa. Autossa sitten kasailin itseäni ja hengittelin syvään kestääkseni työpäivän halki.
Öisin näin painajaisia ja heräsin jo valmiiksi uupuneena.
Tänään oli ensimmäinen aamu yli viikkoon kun en itkenyt. Tai noh, olihan tuossa viikonloppu välissä kun tuntui, että sai hengittää vapaasti, mutta sunnuntai-iltana alkoi taas tuttu ahdistus.

Miusta tää tilanne on helvetin surullinen ja pidemmän päälle vie voimia myös muulta elämältä.
Kaikki muu kun elämässä olisi hyvin juuri nyt, mutta mitäs olen niin herkkä paskiainen ja annan töiden vaikuttaa psyykkeeseen.

Olen päässyt välillä treenaamaankin ja salilla on alkanut olemaan painotkin noususuunnassa.
Eli kehitystä havaittavissa. En ole turhaan ollut ruoka-aikaan paikalla.
Vielä kovin tavoitteellisia miun treenit ei ole. Pitää saada tää elämä jotenkin balanssiin, että jaksaa "tosissaan vääntää".
Sain pienen toivon kipinänkin, kun eräs tuttu ilmoitti, että kun hän tulee tänne miun kotikulmille käymään niin voidaan mennä yhdessä treenaamaan. Vaikuttaa meinaan sellaselta sälliltä, joka varmaan ottaa miulta luulot pois ja se on just sitä mitä treeneihin kaipaan just nyt.

Tuosta stressihommasta vielä... Ehkä vähän hassua, kun tosiaan salilla tuntuu voimaa riittävän ainakin omasta näkövinkkelistä, mutta tuntuu, että kroppa on muuten sekasin. Tai eihän se kunnossa ole ollut aikoihin, mutta nyt entistä vähemmän.
Aika hurjaa kaaosta kyllä. Millonhan sitä vois sanoo olevansa kunnossa?
Tää ei ole yhtään miuta.

Näin toissayönä painajaista hukkumisesta. Vaikken oikein uniin usko, niin uteliaisuudesta tutkin googlen ihmemaailmasta, mitä hukkuminen merkitsee unessa.
Jotain ahdistukseen ja stressiin viittaavaa siinä oli, mutta myöskin merkki siitä, että ahdistava tilanne olisi helpottamassa. No tänään sitten sainkin tietää, että huomenna vielä hommia ja sitten saan pari päivää vapaata ennen ensi viikon uutta urakkaa.
Eli voisin sanoa unen pitäneen aikalailla paikkansa. Nyt yritän sinnitellä tuon huomisen ja toivoa, että luvatut vapaat pitää paikkansa.
Niin ja yritän olla miettimättä, mitä sontaa ensi viikolla on luvassa...

Se, mistä kuitenkin saan nyt olla kiitollinen, on tuo miun miesystävä joka jaksaa olla tukena ja sylinä kun sitä olen tarvinnut. Ottanut kädestä ja lohduttanut. Myös jokunen ystävä ja jopa "kaukaisempikin ihminen" on pitänyt miusta huolta. Laittanut viestiä, kysynyt miten voin. Nämä pienetsuuret eleet on merkanneet miulle todella paljon ja toivon, että he ymmärtävät miten kiitollinen olen. Ei se yksi pieni viesti ole hankalaa jos huomaa, että toisella on hätä. Ja vaikkei olisikaan niin aina voi kysyä "mitä kuuluu?"

Ajatuksia "dieetistä" ja kuulumisia

On muuten hemmetin ärsyttävä sana. Dieetti. Mutta miten muuten sen sitten muotoilis? Äh.
Siis kun tänää taas heräs ajatukset siitä, että jos ja KUN miulla taas riittää virtaa vuodenvaihteen jälkeen, niin aloitan sitten ns. kiristelemään, dieettaamaan tai mitä se sitten ikinä onkaan.
Tässä on "löysäilty" ja "oltu tasapainossa" jo melko pitkää ja alkaa hiljaksee tuntua siltä, että haluan selvittää mihin miun kroppa pystyy. Ja kyllä, valehtelisin jos väittäisin ettei ulkonäöllisillä seikoilla olis merkitystä.

Se, mitä mie nyt myöskii ajattelen, on SURULLISTA KYLLÄ toisten mielipiteet.
Siis pääosinhan mie tiiän kuulevani sitä, että saan tehdä mitä haluan ja se on miun oma asia, mitä kropalleni teen, mutta jotenkin ne muistikuvat painonpudotusajoilta nostaa päätään.
Se, miten sain kuulla olevani nirso, miulle ei mikään kelpaa, miksi en nauti elämästä.
Eihän nyt yksi leipäpala/keksi/pulla mitään pilaa...
Kestänkö mie sitten kuulla sitä?
Joo, voin sulkea korvani niiltä kommenteilta ja vaan antaa kommentoijien olla, mutta ei miun nahka ole niin paksu kaikesta sonnasta huolimatta, ettenkö niistä ehkä jollain tapaa ottaisi itteeni.

Ehkä miun tarvii paksuntaa sitä nahkaani vielä tässä nii kestän sitte ja voin viitata typerät kommentit kintaalla.
Enhä miekää hitto soikoon kenellekkään ole marmattanut "joo hei ei siun nyt pitäs tota pullaa syödä.."- tyylillä.
Mie oon ennenki sanonu sitä, ettei se ole miun päänsärky mitä ihminen syö ja paljonko painaa, kunhan tuntis olonsa hyväks.
Jos näin ei ole, on syytä muuttaa tekemisissään jotain.

Mie oon ehkä osittain tyytyväinen itseeni. Toki aina nyt jotain parantamisen varaa löytyy.
Kuten varmasti meillä kaikilla.
Ei miuta ole enää aikoihin kiinnostanut, mitä vaaka näyttää. Vaan se, mitä peilistä näkyy, miten keho toimii, miltä tuntuu?
Nyt tuntuu, että haluan ns.haastaa itseni. Ei ei ei ikinä mitää body-bikinifitnessjuttuu vaan ihan sellasta.... mitä se nyt olis?
Normaalia kiristelyä? Se, että voisin paremmin ja alkais nuo löysät vetäytyy hitoille.

Aloitin työt ja se on meinannu sitä, että nyt koko viikko jouduttu kärvistelemään ilman salia.
Miulla on aikarajattu kortti, joten aamuvuorosta en ole ehtinyt enää treenaamaan.
Kyllä huomaa, miten tärkeä henkireikä sali on miulle. Tuntuu, että on melkein jo vieroitusoireita ja odotan huomista kuin kuuta nousevaa että pääsen puntille :)
Saas nähdä kuin treeni sujuu, mutta uskon kyllä että intoa ja virtaa riittää.
Voimatasot voi tosin olla vähän laskussa, mutta kyllä se siitä taas lähtee etenee.
Seuraavalla viikolla miun aamuvuorot onkin sitten lyhyempiä, mikä taas tarkoittaa, että KYLLÄ treenit onnistuu! Jip! :)

Onneks sentää työ on sen verran fyysistä, ettei iha rupsahtamaan pääse.
Entistä enemmä ottais ohimoon jos toimenkuvaa kuuluis vaa hengailua/toimistossa istumista. Huh!
Pään räjähdys olis taattu, varsinkii kun nyttekin ollaan jo siinä rajalla.
Vaikka välillä on hetkiä kun on tuntunu, ettei treeni suju, nii on se silti sellanen henkireikä ja pään puhdistaja ettei ilman sitä voi näköjään kovin pitkään olla.

Mutta tosiaan, tällaisia tunnelmia.
Tuosta "dieetistä" vielä sen verran, etten ole edes 100% miten sitä käytännössä lähtis toteuttamaan.
Se nyt on tiedossa, ettei ruokia voi kovin alas laskea kun aineenvaihdunta on muutenkin hidas.
Tai toki niitä tarvii laskea, mutta kuinka paljon? Miten jaottelen treenit fiksuiten?
Jos joku miuta viisaampi tätä lukee niin saa auttaa.

Ajatuksia työelämästä

Mie sain töitä.
Vakituisen sopimuksen.
Mitä?

Oon ollu koko tän vuoden työttömänä ellei oteta huomioon kuukauden työkokeilujaksoa.
On ollu ihan tosi raskasta, uuvuttavaa ja turhauttavaa.
Olen koulutukseltani lähihoitaja, mutta oman alan töitä ei vaan yksinkertaisesti tästä pikkukylästä ole löytynyt.
Vanhustyötä toki, mutta siihen lääkäri antoi tuomion, että ei enää...

Nyt sitten eilen päädyin tekemään tämän vakituisen työsopimuksen eräässä siivousalan firmassa.
Eli vastaisuudessa tulen olemaan kauniimmin sanottuna "palveluvastaava".

Tää on siitä hämmentävää, kun alkuun olin ihan tosi onnellinen, että HEI JES! Vihdoin jotain tekemistä! Vakituinen sopimus!
Mutta... miulla meni viime yö vähän pyöriessä, kun mietin myös tilanteen kurjempaa puolta.
Siihen sorrun aina ja kaikessa. Aina joka asiasta pitää kääntää se toinenkin puoli ja saada itsensä vaan stressaantuneeks. Typerää, tiedän.

Mutta tosiaan, se mitä jäin yöaikaan pähkäilemään on se, että miten kovin aikoinaan haaveilin lähihoitajan urasta. Hankin työkokemusta eri harjoitteluiden kautta ja hain ihan tosi monta kertaa kouluun ennenkuin ne sitten luovutti ja päästi miut opiskelemaan.
Toivoin kokoajan pääseväni tulevaisuudessa työskentelemään vanhusten parissa. Auttamaan ja hoitamaan heitä. Olivathan he minun sydäntä lähellä.

Valmistumisen jälkeen eksyin kuitenkin vammaistyön pariin. Olin ennen koulun loppumista saanut kipinän, että mitäpä jos lähtisin kokeilemaankin tätä puolta?
Tykästyin työhön toden teolla, mutta silti mielessä myös kävi paluu vanhusten pariin.

Jossain kohtaa sitten miulle tarjoutui tilaisuus mennä erääseen palvelukotiin sijaiseksi, mutta sainkin karvaasti kokea, etten enää pystykään siihen polveni takia.
Työterveydessä lääkäri sitten antoi tuomionsa, että alan vaihto tai suuntautumisalan vaihto.
Ei enää vanhustyötä. Kyllähän siinä itku pääsi.

Palasin sitten myöhemmin vielä hetkeksi kehitysvammaisten pariin, mutta sopimuksen loputtua ei uusia töitä enää löytynyt.

Oon käyny päässäni niin paljon taistelua ja ihmetellyt mitä elämältä haluan ja aina vaan mieli palaa takaisin hoitotyöhön. Tänä päivänä se on myös henkisesti todella raskasta, mutta miun sydän on niin vahvasti ollut työssä mukana, että kaikesta huolimatta haluan sitä tehdä.

Ja nyt, kun miulla on sopimus täysin oman alani ulkopuolelta, menin jotenkin hukkaan.
Se, että olen kyllä innostunut ja haluan kyllä todella ottaakin uudet haasteet vastaan, ei poista tätä miun epävarmuutta, että entä jos en pystykään?
Kyllä, tottakai lähden kohti uusia haasteita ja haluan ns.katsoa tämän kortin minkä elämä nyt antoi, mutta... kuten sanottua, miun päässä asioilla on aina se toinen puoli jota pelkään.
Miusta on myös tosi surullista, etten saa tehdä sitä työtä, mitä sydämessäni haluan, mutta miun on ehkä vaan jollain tapaa uskottava vielä siihen, että senkin aika voi koittaa vielä.

Se, että mie tein helvetisti töitä sen eteen, että sain hoitajan paperit, hain tekemällä työlläni kokemusta vähän vieraammasta hoitopuolen työstä. Ei tää kaikki voi vaan "olla tässä". Eihän?

Saa nähä mitä tuleva tuo. Nyt yritän ottaa kuitenkin ilon irti siitä, että saan vihdoin tehdä jotain enkä vaan miettiä päivästä toiseen, että mitä elämällään tekis.

Epävarmuutta ja iloa

Mistäs nyt alottaisin?

Hmmh...mie oon viime aikoina "pitäny itseäni järjissäni" yrittämällä askarrella kaikenlaisia juttuja ja rahavarojen rajoissa ostellut pieniä askartelutarvikkeita.
Olin kasaillut niitä miesystävän luona vierashuoneen sängyn päälle ja oli tullut puheeksi, että miten kiva olis kun jostain keksis pöydän niille tavaroille.
Toissapäivänä kun olin asioilla, olikin isäntä sillä aikaa omin pikku kätösin tehny miulle pöydän :)
 Voin kertoa, että olin ihan tosi onnellinen siitä.
Tosi huomaavaista. Ihan just miuta varten. Illan aikana kävin sitä monesti ihailemassa.
Tuli hyvä mieli.


Mitä noihin epävarmuuksiin tulee, niin... miuta rassaa ihan älyttömästi edelleen miun väsymys ja turvotukset. Pidän ajoittain vieläkin itseäni ihan vaan läskinä siks kun farkut kiristää, vaikka moni muu olis ihan toista mieltä.
Just noiden olojen takia verkkarit on oikein kiva keksintö, mutta taustalla silti riipii se ajatus, että perhanan farkut kun ei natsaa.
Välillä sitä tulee ehkä liikaakin ajateltua sitä, mitä muut ajattelee.
Huomasin taas oman epävarmuuteni myös auton ratissa. Kortinhan mie ajelin viime keväänä ja nyt on ollu ekat talvikelit sitten autokoulun kun joutuu ihan ite ajamaan.
Sujuvasti oon vältelly ajamista ja jättäny sen pääosin isännälle, mutta onhan se nyt hemmetin totta, etten mie opi kuin tekemällä.
Pari kertaa nyt tuolla liukkailla ajellu ja jo ekalla kerralla meinas usko ja hermot mennä kun joku ajeli citymaasturilla ohi.
Tunsin itteni typeräks luuseriks joka ei osaa edes ajaa. Toinen siitä jo vähän hermostui "mitä hittoo sie mietit mitä muut ajattelee, sie ajat just silleen niinku ite parhaaks koet..."
Pointti.

Ja mites se peilikuva muuten?
Pidän siitä turhan harvoin. En mie vieläkään (uskokaa tai älkää) näe täysin tätä miun muutosta.
Sillon kun näen, nii tuijotan jotain vanhaa valokuvaa, että JOO! Onhan tuosta nyt pikkase muututtu.
Mutta seuraavassa hetkessä kun menen peilin eteen, näen vain sen +20kg epävarman Sannan, joka ei tajua, että miten paljon hyvää on itselleen tehnyt.
Miulta muuten kysyttiin yks päivä, mitä sieltä peilistä katsoo? Automaattisesti tuli vastaus "ruma ja läski". Miulle naurettiin. "Ei se pidä paikkansa.."

Mutta entä, kun se on todellisuutta miulle? Mie todella tiedän, miten typerältä saatan vaikuttaa ja kuulostaa toisen mielestä, mutta sitä kun on elämästään ollut sen 28 vuotta läski ja todella kärsinyt siitä, vaatii ihan varmasti tosi pitkän ja raskaan työn myös siihen, että tajuaa miten ne asiat nyt on.
Silleen oikeesti. Se, että kun oon ollu tosi rikki ja hajalla lähes koko elämäni niin ei siinä pari laastaria ja puhallukset pipiin auta.

Mutta vielä yksi tosi iso asia, mikä tapahtui myös. Mie oon jo ihan tosi pitkään haaveillu saavani Six Deucen hupparin. Mutta miun budjetille se on ollu ihan liian kallis joten tosiaan siitä olen vain saanut haaveilla.
Eilen aamulla koitti se hetki kun se ei enää ollut vain haave, vaan sain pitää tätä ihanuutta päälläni.
Olin sanaton. Kiitollinen. Riemuissani. Häkeltynyt.
Ja tämä miun kallis haave oli haluttu toteuttaa ihan vaan siks, kun miusta oltiin ylpeitä.
Haluttiin palkita miun rankka laihdutusprojekti. Kannustaa. Ilahduttaa.
Pelkkä kiitos tuntuu niin laimealta, mutta se kuulema riittää.
Vaikka mie eilen hengailin koko päivän tuo huppari päällä, nii en oikein vieläkään usko tätä.
Miulle on tehty elämässä paljon hyvää ja autettu, mutta tää tuli niin odottamattomalta taholta, että on vaikea ymmärtää. Kiitos vielä <3

Mie elelen tätä elämää hetken kerrallaan. Eihän toki meistä kukaan muuta ehkä voikkaan.
Itselleni tää on ehkä sellasta hidasta tassuttelua. Otan hetkistä kiinni. Yritän tehdä fiiliksen mukaan.
En hötkyile. Yritän....

Ei ole oikotietä onneen.

Ihan oikeasti nyt.
Ei ole ns.oikotietä onneen. On paastoja, kaalisoppadieettejä, jotain mehusettejä, ananaskapseleita, hoikistavia vöitä ja niin paljon kaikkea muuta, etten edes pysty luettelemaan.
Okei, jollain pikadieetillä, paastolla voit saadakin hemmetin hyvän sysäyksen laihdutukseen, mutta opitko välttämättä siitä mitään?
Alat taas "syömään normaalisti" ja masennut kun kilot tulevat pahimmassa tapauksessa tuplana takasin.

Mikään ei tapahdu hetkessä. Tarvitaan aikaa ja itsekuria. Tahtoa tehdä itselleen jotain hyvää.

Ruokavalioiden suhteen on olemassa se ns.perusrunko mikä auttaa kyllä buustaamaan aineenvaihduntaa, totuttaa säännölliseen ja ennenkaikkea fiksuun syömiseen.
Jokaisen vaan on kokeiltava itse, mikä on se paras.
Ei tarvitse ruveta litkimään viherjuomia ja noudattaa maidotonta viljatonta ja kaikkea muutakin, kun "muka muutkin".
Mie uskon siihen, että jokaiselle on se oma, parhaiten sopiva juttu. Kaikki ei sovi kaikille ja me kaikki ollaan yksilöitä myös ruokailujen suhteen.

Mie todellakin tiedän mistä puhun. Tälläkin hetkellä mietin, että mikä muutos ruokavalioon voisi olla se paras, vaikka jossain kohtaa luulin, että kaikki olisi ok. Ehkä ei välttämättä ole.
Ja mie oon tarvittaessa valmis ottamaan selvää, kokeilemaan.
Mie muistan sen ajan liiankin hyvin, kun söin ns.pelkkää sontaa. Eineksiä, mäkkiruokaa. Ja ihan mitä nyt vaan sattui tekemään mieli. En yhtään tajunnut, että kehoaan olisi hyvä kuunnella ja tein vaan vahinkoa typerillä valinnoillani.
Muistan, miten kovin toivoinkaan sitä, että olisi kiva mennä sen matalimman aidan kautta ja syömällä jotain vihreä tee- kapseleita laihtuisin kymmeniä kiloja hetkessä.

Mutta. Se ei vaan mene niin. Olen pahoillani.
Niin paljon kuin sitä itsekin toivoi ja huonoina hetkinä ehkä toivon vieläkin, että -kaikkihetimullenyt-,mutta onko siinäkään järkeä? Pikaisella aikataululla ei välttämättä saa kovin pysyviä muutoksia.

Ja mites se liikunta sitten?
Siinäkin vaan on löydettävä se oma juttu. Ei kaikkien tarvitse rynnätä salille ja hampaat irvessä nostaa punttia jos se ei yhtään tunnu hyvältä.
Tottakai suosittelen kokeilemaan, mutta ei itseään vaan voi eikä kannata pakottaa.
Kyse on kuitenkin loppuelämän projektista ja sillon on tosi tärkeetä, että siulla on joku mieleinen liikuntamuoto virkistyttämässä arkea.
Eikä myöskään ole mitään kiveen kirjoitettuja, tiettyjä liikkeitä, mitä veivaamalla saat sen timmin käsivarren tai sikspäkin. Tai joku vois sanoa, että on, mutta niitä tarvii myös sitten tehdä.
Tai entäs se kohdennettu rasvanpoltto? Nöyp.
Tää homma on kokonaisuus. Tarvii tehdä..sanoisinko, että vähän kaikkea.
onkohan tää oikein muotoiltu?

Jos vaikka miettii sitä salitreeniä, nii miun mielipide on se, että tottakai on liikkeitä "mitkä ottaa paremmi ku joku toinen" ja jotkut sanoo, että kyykky,mave ja penkki on ne kunkkuliikkeet.
Mites miun kohdalla sitten? Penkannu en oo I-K-I-N-Ä, mavea ainoastaan harjoitellut ja kyykky?
Ai tällä polvella vai? Ei pysty.
Siis kyllä, vaikken oo kokenu mut varmaan voin allekirjottaa sen, että kyykky on aika kunkku unelmien perän saamiseen, mutten mie usko, että omanikaan kovin huono on, vaikkei se ole kyykkyenkkoja koskaan päässy edes testaamaan.
Mie oon vaa käyny vähän pidemmän ja kivisemmän tien ja tuun rämpimään jatkossakin.
Ihan koska haluan. Mie haluan tehdä, oppia kokoajan lisää.

Oon oppinu, että ns.pidemmän matkan kulkeminen kannattaa ja ennenkaikkea opettaa.
Niin paljon itsestä kuin muista ja tästä kaikesta.
Oon menny perse edeltä puuhun ja varmaan tulen menemäänkin, mutta just nyt tällä hetkellä on oikeestaan ihan jees. Hiljalleen eteenpäin, uutta oppien. Tajuten, että se oon vaan ja ainoastaan mie ite jonka ne päätökset ja  työ on tehtävä. Voin myös jättää tekemättä, mutta tulisko miusta sitten hemmetin onnellinen?
Vähän epäilen.

Rutiineista ja muuta löpinää

Mie oon niin aamuihminen kuin vaan voi olla. Siis rauhallisten aamujen.
Yhtään en tykkää jos olis kiirettä ja hässäkkää.
Mutta tosiaan, mie heräilen aikaisin ja toki riippuen siitä, heräänkö kotoa vai miesystävän luota niin puuhailen sitten sen mukaan.
Miulla on vähän omat rutiinit molemmissa osotteissa :)
Pääosin kotona vietetyistä aamuista aloitan päiväni jo ennen kukon rääkäisyä ja ihan ensiksi painelen salille.
Vähän banaania ja jotain laturia kitusiin ja menoks.
Vasta salin jälkeen rauhoitun väsäilemään aamupalaa.
95%:sti  miun aamupala on yleensä puuro. Nyt tuossa viikonloppuna oli poikkeus,kun olin edellisenä iltana paistanut kaurasämpylöitä niin eihän niitä nyt voinut vastustaa vaan nautin niitä kahvin kaverina.

Mutta tosiaan, miun aamurutiinit on jotenkin varmaan jo iskostuneet selkärankaan, ettei niitä sen kummemmin edes ajattele.  Pari isoa lasillista vettä joko raakana tai sitruunalla höystettynä, kahvinkeitin päälle, puuro valmistuu mikrossa, puuron höysteet ja sitten koneen ääreen ja murua nassuun.
Syömisen jälkeen vitamiinit.
Täällä miesystävän luona (saatan nukkua aavistuksen pidempään) ja sitä kahvia odotellessa laitan vitamiinit valmiiksi pöydälle. Pelkäänköhän, että unohtaisin ne?
En tiedä. Miulla on kyllä melkosen hatara pää, ettei olisi ihme. Se niistä selkärankaan juurtuneista rutiineista ;)
Nyt ihan uutena juttuna mie oon alkanu pikkuhiljaa opettelemaan venyttelyä ja kunnollista hengitystä. Miullahan on kaikki paikat jumissa ja etenkin miun pallea on tuolla jossain puristuksissa niin oon nyt yrittänyt keskittyä oikeanlaiseen hengitykseen edes kerran päivässä. Josko se happi kulkis sitten ihan päähän asti?

Täällä on myöskin hyvä, kun puuroa nassuttaessa voi samalla ihastella pikkulintujen temmellystä tuossa pihalla. Onko sitä kotona jotenkin levottomampi, ettei malta olla syömättä ilman konetta?
Tosin ei siitä kerrostalon likaisten parvekelasien läpi näkiskään kovin pitkälle?

Onkohan kaikilla omat rutiininsa? Vai onko rutiinit jonkun mielestä tylsiä?
Mie tykkään näistä aamun jutuista eniten, muutenha miun elämässä ei tällä hetkellä ole mitään järjestystä.
Joku saattais tykätäkkii, kun "saa mennä ja tehä mit tykkää". No ihan niin se ei mene.
Tälleen työttömänä meinaa rahat loppuu...

Mutta joo, ei siitä sen enempää.
Mie tuossa muuten yhden toimittajan kanssa löpisin miun laihdutuksesta. Tai tässä kohtaa vois sanoa elämäntapamuutoksesta. Vaikka oonhan mie muutenki tätä elämää miettiny, mutta siinä jutellessa tuli ehkä vähän paha olo siitä kun tajusi miten tuuliajolla sitä on ollut ennen tätä kaikkea. Ennen muutosta.
Se, ettei ole oikein ollut elämässä kiinni millään tapaa.
Omilla typerillä valinnoilla tein virheitä jotka kostautu ja jos nyt vaikka puhutaan elämäntavoista ja ylipainosta niin onhan nuo miun jalat ihan loistava esimerkki.
Onhan miulla ollu aina tosi surkeet nivelet, mutta aattelin sitten ylipainolla rasittaa niitä enemmän ja tänä päivänähän miulla on tekonivel lonkassa ja toinen polvi on kulunut niin pahasti että aikanaan siihenkin on varmaan tulossa uusi nivel ja tällä hetkellä se estää aikalailla miun työllistymistäkin.
Että.... miettikää ihmiset niitä valintoja. Miun on typerää muistella menneitä, eihän niille minkään voi mutta kannan seurauksia pitkään.
Vältyin sentään ns.isommilta vaaroilta kuten sydän ja verenpainetaudeilta. Tokihan jossain kohtaa kun olin isoimmillani, verenpaineet huiteli pilvissä mutta enhän mie sillon vielä mitään tajunnut alkaa elämälleni tekemään. No kun se on niin vaikeeta...

En voi kuin olla kiitollinen ihan itse itselleni siitä, kun kohta kolme vuotta sitten miun korvien välissä tapahtui se naksahdus ja päätin ,että saa riittää. Näin mie toivon tapahtuvan myös niille muille, joilla on paha olla.
Vaikkei elämä painonpudotuksen jälkeen muutu pilvilinnoiksi, mutta voipihan tuo olla, että pienempi vaatekoko ja portaiden nouseminen puuskuttamatta on aika palkitsevia... 

Tämän hetken oloja.

En voi sanoa, että elämässä mikään olis tullu miulle valmiina.
En ole syntyny kultalusikka hanurissa ja saanu aina kaiken ku vähän olen inahtanut.
Onhan se ottanu päähän, mutta sellasta se elämä välillä on.
Kaikki ei mene kuten strömsössä ja eikä se tavarakaan nyt ihmistä onnelliseksi kuitenkaan tee.

Oon menettäny paljon, ehkä enemmän kuin moni koko elämänsä aikana.
Mutta saanut myöskin.
Kokenut paljon pahaa, mutta myöskin hyvää.

Ne kaikki on miuta jollain tapaa opettanut ja kasvattanut. Tehnyt miusta sellasen ihmisen kuin nyt olen.
Herkän paskiaisen joka ei hyväksy ihan mitä vaan eikä päästä kovin monia lähelle,

Olen selviytyjä. Näin olen kuullut.
Taistelija. Sellanen, joka joutuu "odottelemaan" ja tekemään töitä saadakseen haluamansa.

Miuta on myös eräs tosi läheinen ihminen auttanut enemmän kuin voisin toivoa. Jokin aika sitten pelkäsin, että olin hänet menettänyt oman typeryyteni takia, mutta näin ei kuitenkaan ollut.
Elämässä on ollut niin paljon tilanteita, etten tiedä mitä olisin tehnyt ilman häntä ja mitä nyt yhtään tätä omaa elämääni oon oppinu tietämään niin varmaan jatkossakin tulee.

Viime aikoina miun on ollu melko paha olla. Sitä on vähän hankala myöntää, mutta on pakko.
Tottakai on hetkiä, että elämä on ihan hemmetin siistii ja kivaa, mutta tuolla jossain taustalla on hieman tummempia vesiä kuin pitkään aikaan.
Oon sanonu suoraan, että jos miuta ei kestetä niin voin mennä kyllä vaikka roskiin.
Mutta on luvattu kestää ja tukea. Se on kuulostanu hauskalta kun olen sanonut noin, mutta se tunne on jotain ihan muuta kuin hauska.

Se, mitä oon käyny läpi pelkästään tässä parin vuoden aikana. On myöskin aikalailla ilmeisesti käsittelemättä. Saatan ehkä vaikuttaa siltä, että jestas miten kiva kun on uudet elämäntavat ja kaikkee ja vanhaan ei enää palata! Mutta.
Tai siis onhan se näin, mutta mitä sieltä peilistä katsoo? Edelleen se +20kg. Epävarma pullukka.
Se joka pelkää ettei kelpaa. Se joka ahdistuu siitä, kun housut kiristää,vaikka ne tekee sen reisistä ja se on kuulema hyvä?

Tiedän, että miun pitäs rauhottua. Antaa itelleni aikaa.
Ja näin oon päättäny tehdä.
Mie tajusin, etten voi enää saavuttaa miun tavotteita, ennenku oon saanu päässä asiat järjestykseen.
Ulkopuoliselle tätä on hemmetin vaikeeta selittää, mutta miun pitäs oppii hyväksyy itteni ennenku lähen tavottelee suurempaa.

Mie tarvin siihen myös apua ja tukea. Mahdollisimman monelta. Who is with me?
Kertokaa.

Tänää kävin opettelee räkkivetoja. Pelotti ehkä vähän ja painot oli säälittävät, mutta se on sellane setti, että tekniikka täytyy saada haltuun. Yhtää en tiedä menikö edes sinnepäin, mutta tuntu ainakin.
Whoop whoop!

Kaikki ei ole ihan niin yksinkertasta ja helppoa. Se on huomattu.

Täytyy varoa etten tipahda

Oon ennenki käyny läpi sitä, miten laihdutus ja elämäntapojen muutos on miuhun vaikuttanu.

Ylipainoisena mie todella kärsin. Olin hyväksikäytetty, petetty. En pitänyt itsestäni, mutten osannut tehdä mitään asialle.
Muutokseni jälkeen muutama ihminen on kuitenkin jäänyt miun kelkkaan ja he hyväksyvät miut ihan omana itsenäni.
He ovat hyväksyneet miut ennen ja hyväksyvät nyt.

Mutkien kautta miun elämään on tullut uusiakin ihmisiä. He, jotka hyväksyvät miut nyt.
Nykyisenä minuna. He eivät tiedä mitään siitä, mitä olen käynt läpi.
Tai kyllä tietävät. Pintaraapaisun siitä, mitä ehkä ovat lukeneet. Nähneet kuvia.

Tätä on niin hankala selittää. Kukaan kun ei ole ottanut askeltakaan miun kengissä.

Mie oon löytäny sen terveellisen elämäntavan ja miulla on toiveita ja tavotteita.
Viime kuukausina vaan ollut niin hitokseen rankkaa, että tuntuu kuin tavotteet vaan lentäisivät kokoajan kauemmas ihan vaan siksi kun koen, etten ole täysin kunnossa vaikka miten haluaisin.

Yep. Miulla on nähtävästi tullu painoakin. Tosin joku miulle väitti, että kyllä siellä on lihastakin seassa. Vaakaan en ole uskaltanut hypätä mutta viime talviset toppahousut ahdistaa.

Se, mikä miusta on kuitenkin surullisinta, on ehkä se kun tämän "havainnon" tehtyäni ajattelin ensimmäisenä EI SAATANA MIKÄ LÄSKI...DIEETILLE PITÄS.. 
Mutta peilistä ei katso se (ainakaan niin iso)läski. Vaan treenanneen näköne, muhkeet reidet, joskin löysää ylipainon jäljiltä omaava tyyppi.

Mistä nuo ajatukset johtuu? Menneisyydestä.
Siitä epävarmuudesta, joka miussa on kuitenki päälimmäisenä.
En ehkä vieläkään ole täysin sinut itseni kanssa. Opinko siihen koskaan?
-Saatan vaikuttaa siltä,että itsevarmuus on osa minua. Mutta olen tyyni kuin myrskyä edeltävä vedenpinta. Haavoittuva...

Miksi mie kerron tästä? Koska on pakko.
Epävarmuus ja pelko siitä, etten riitä on todellista.
Ne jotka on kestäny miuta, ovat tärkeimpiä ikinä. Ne jotka on vasta liittyny miun matkaan, ovat myöskii tärkeitä, mutta ehkä pidän teihin kuitenkin pienen etäisyyden?
Sen käden mitan ainakin.
Ehkä ymmärrätte?
Se ei vähennä miun arvostusta teitä kohtaan, mutta aavistatteko miun pelon kuitenkin?

Mie en yhtään tiedä, mitä pitäis tehdä ja mihin mennä. Sen tiedän, ettei tätä taistelua jaksa yksin.
Jos elämästään liki 30 vuotta "sai selkäänsä" nii ehkä kestää tovi nousta täysin jaloilleen?

Näyttääkö tämä takapose siltä, että tartteis dieetin?

Kuulumisia...

Miten onkin taas näin hankalaa? En kohta pidä itsestäni sitä vähääkään kun pää on liiankin pyörällä.
Miuta raastaa ihan helvetisti tää työttömyys. Se, ettei ole "mitään tekemistä", ei sitä fiksua rytmiä elämässä.
En saa kokea itteeni hyödylliseksi. En olla avuksi.

Toinen osapuoli nyt sentään on antanut miun ruveta "remppailee" sen taloa. Maalia mie oon nyt tässä heitelly vähän sinne suntänne. Toistaiseksi sekin projekti alkaa olla lopuillaan ja ahdistun jo valmiiksi siitä, kun en tiedä mitä tekisin.

Miuta ahistaa myös rahattomuus. Se nyt on aika selvää ettei elämä ole kovin luksusta työttömänä.
"Onhan siulla se mies, kun käy töissä.." Jep. niin on, mutten todellakaan laske hänen varaansa kaikkea.
Oon niin tottunu siihen, että itse pidän itsestäni huolen ja vasta oikeassa tarpeessa pyydän apua.

Tunnen itteni myös samalla jotenkin ihan tosi ulkopuoliseks niin monesta asiasta.
Nythän miulla olis aikaa laittaa itteeni "elämäni kuntoon", mut tiedättekö kun en pysty.
Aikaa ja haluakin on kyllä, mutta tuntuu etten osaa.
Bongasin yyberhyvän tarjouksen eräästä nettivalmennuksesta, mutta sitäkin aloin epäilla, pystynkö sittenkään sitä kustantamaan. Miulla oli jälleen haaveissä päästä "body-idolini" luokse treenaamaan, mutta tarkemmin kun aloin laskemaan taas noita senttejä nii joo, ei tartte. Ei tosiaan..

Tiedän, että murehdin ehkä liikaakin, mutta miun on lapsesta saakka tarvinnu pitää huolta itestäni. Se on niin juurtunu selkärankaan.
No okei, tokihan mie sorruin ja ostin hitoksee hienot punaset kengät. Makso 20€, mut onpaha nyt sit tossukat mitä välillä vaihtaa ja toivon, että ne pitää kans vettä sit.

Itteeniki ärsyttää tää kiukuttelu köyhyydestä, mutta onhan tää hemmetin masentavaa kun haluis mennä ja tehä, kokea ja nähdä. Saada tukea treenille, mutta ei....
Kyllä, mie tiedän monia treenipiireissä pyöriviä jotka vaikka saattaiski tsempata jos avaisin suuni, mut mie en uskalla sitäkään enää tehdä. Tai en ainakaan silleen suoraan ja rehellisesti. Koen itseni taakaksi.

Se, että saatan vaikuttaa siltä että joo! Kyllä mie tiijän ruhoni suhteen, mitä teen ja mitä tarvii tehä mut se taistelu mitä kuitenki käyn, ei oo ihan helppoa.
Kyllä, mie oon hakenu töitä mahdollisista ja mahdottomistakin paikoista, mutta ei vaan tärppää.
Niin moni paikka vaatii mahdollisuuden oman auton käyttöön, mutta sitä nyt ei ole.
Vietti veis vanhustyöhön, josta varmaan hommiakin sais, mutta polveni estää taas sen.

Ai hei? Mikä miun elämässä on hyvin? No tuo mies tuolla mikä tällä hetkellä nukkuu. Se kovasti miuta ainakii yrittää sietää...Kiitos hormonieni, joista löytyi myös selitystä käytökselleni, on hälläkin ollu kestämistä kyllä välillä. Ja toki on muitakin tärkeitä läheisiä, joista on miulle iloa. Tuntuu vaan, että se oon mie itte joka on ottanu vähän askelta taaksepäin etten rasittais liikaa.

Olo on aika neuvoton. Itkettää.
Lähen nyt vaikka haravoimaan lehtiä.

Elämän tuumailuja

Niin siinä kävi, että flunssa sai miusta otteen.
Siks ehkä maltankii hetkeks pysähtyä silleen, että viittin jotain kirjottaa.
Kirjottaa niitä sekavuuksia, mitä päässä on viime viikkoina pyöriny.

Elämä on ollut seikkailuja, uuden oppimista, hyvää mieltä. Mutta myös pettymyksiä.
Nähnyt ja kokenut paljon.

Mie pääsin viettämään uskomattomat viisi päivää sellaisessa seurassa, mitä en ehkä enää koskaan tule kokemaan. Ne päivät, ihmiset ja tapahtumat varmaan tulee jäämään aina mieleen.
Mie oon treenannu salilla, ulkoillu ja olin iloinen kun välillä siellä ulkoilureissulla oli seuraakin.
Oon miettiny miun tavotteita kropan suhteen ja päättäny mennä niitä kohti, mutta siinä on myös oma ristiriitansa.

Käytiin miun isän luona ja hänen tilannehan on se,ettei hän pysty edes kylkeä kääntämään itse, saati sitten syömään. Ja mie stressaan jostain roikkuvasta vatsanahasta ylipainon jäljiltä?
Ihan saatanasta, tiedän. Ja siks aloinkii miettimään, onko tässä omassa jutussa järkeä.
MUTTA, sitten kun kuitenkin karu totuus on myöskin se,että tää on miun elämä ja miun kroppa.
Mie päätän,  mitä haluan tehdä tai jättää tekemättä.
Totta hitossa vaan on korostunut se,miten hienoa on kun pystyn kuitenkin liikkumaan.
Miulla on kyky siihen.
Ja siitä miun on otettava kaikki irti, vaikka miten jalat oireilis niin eteenpäin tarvii mennä.
Tiedän, että sitä miun isäkin toivoo ja tiedän sen olevan ylpee miusta,

Ai että..hyvä etten unohtanu mainita että olihan miulla tuossa kuun alussa myös yksi suuri seikkailu kun pääsin treffaamaan erään fb foorumin porukkaa!
Siinä mielessä jäin sujuvasti ulkopuolelle kun oli sovittu, että porukka vetää ulkotreenin ja miun polvivamma nyt estää "kaiken kivan" nii hiippailin siellä taustalla sitten ja napsin kuvia.
Muuten tuohonkii viikonloppuu mahtu tosi kivoja seikkailuja,  hyvää seuraa ja herkkuruokaa.
Just sellasta settiä, mistä itse saan voimaa <3

Mutta....en tiiä..tässä kipeenä ollessa taas huomaa oman haavoittuvuutensa, sen miten yksinäiseks voi itsensä tuntea kun "menee huonosti".
Pääosin omasta seurasta saanu nauttia kun toinen puolisko on illat/yöt töissä ja päivät nukkuu kotonaa nii ei siinä paljon toisesta seuraa ole.
Eilen hän kävi kuitenkin hetken moikkailemassa ennen töihin menoa.
Parilta tyypiltä sain toipumistoivottelut ja kyllä se sentään lämmitti mieltä. Kiitos heille <3

Muutenkii miun pää meinaa tehdä tepposia kaiken mahdollisen suhteen, että melkonen kaaos tuo miun korvien väli on ajoittain eikä se ainakaan helpota toipumista, saati sitten niitä miun tavotteiden saavuttamista kun taas sinne salille pääsen.
Hämmentävää.

Oli tuossa myös yks tilanne kun tunsin itteni niiiiin säälittäväks ihmisperseeks, ettei mitään järkeä.
Se itseasiassa painaa vieläkin miun mieltä ja en tiiä miten tän selvittelis.
Tai tiiän, ottasin puhelimen kauniiseen käteen ja selvittäisin. Tai ainaki yrittäsin, mutta pelottaa....
Toinen puolisko on kyllä kehottanu, että varmaan se olis miun tehtävä ottaa ko,ihmiseen yhteyttä, mutta nähtäväksi jää...
Ahdistaa vaan kun tuntuu, että vaikka kuinka yrittää kaikkensa nii silti asiat menee pieleen ja sitten tulee niitä oloja kun tuntuu että on turhaa edes yrittää kun "turpaan" tulee kuitenkin.

Että..kaiken tän epä-fitnessperseilyn allakin on vain haavoittuvainen Sanna, joka haluu vaan kaikille hyvää, mutta kaipaa myös itselleen apua. Ei tätä elämää ole kenellekkään luotu pärjättäväksi yksin.
Mutta se avun pyytäminenkin on ehkä jo turhaa? Kun pelko torpatuksi tulemisesta on niin suuri.
-Kyllä mä pärjään! Saatan sanoa, etten tarvi mut olis ees yks ihminen, joka tajuu, että tarvin sittenkin.

Tuntuu, että miun on aina oltava se adhd-sekopää Sanna josta tykätään vaan sillon kun se kikattaa ja nauttii elämästä ja iloitsee vaaleanpunaisista sukista.
Sitähän mie pohjimmiltani olenkin. Saan niin hitosti voimaa ja energiaa niin pienistäsuurista asioista, ettei sitä kaikki aina edes tajua. Mutta kuten sanottu, miussa on myös se toinen ääripää.
Ja on vaikee tajuta,että on ihan okei myöntää se.
Se,että tykkään fitnessperseillä tai saatan romahtaa siitä kun en saa ruohonleikkuria käyntiin, se kaikki on miuta. Ymmärrättekö?

Mie oon tullu pitkän matkan tähän. Ne jotka on vasta oppinu vähän tuntemaan miuta, eivät voi edes kuvitella mistä kaukaa olen tullut. Mitä olen ollut ja mihin en koskaan halua enää palata.
Kysykää. Kyllä mie kerron. Se oli aika pelottavaakin kun jälkikäteen ajattelen.

Viime päivien sekavuuksia

Joidenkin asioiden kohdalla tuntuu, että vaikka miten yritän, en onnistu.
Välillä tuntuu,että onkin parempi luovuttaa heti.

On kuitenkin paljon asioita, mistä tulen hyvälle tuulelle ja miksi olen onnellinen.
Miulla on joku, joka on kiinnostunut kiireenkin keskellä siitä, mitä miulle kuuluu.
Ottaa kädestä. Pitää huolta.
Ja samoin, itsekin yritän antaa itsestäni mahdollisimman paljon hänelle.

Tykkään niin monista ihmisistä ja olen kiinnostunut heidän ajatuksistaan ja tunteistaan, mutta rehellisesti voin sanoa tulevani ajoittain surulliseksi siitä, että miuta kohtaan ei tunneta näin.
En usko selittelyihin kiireistä tai "en vain saa aikaiseksi". Jos oikeasti kiinnostaa niin miksi ei näyttäisi? Kertoisi ennenkuin on liian myöhäistä?
En usko turhanpäiväiseen liibalaabaan.

Miulla oli jokin aika sitten aika pelottava pyörrytys/oksetuskohtaus. Se säväytti. Äitini on kuitenkin kuollut aivoverenvuotoon, eikä miun suvussa nyt muutenkaan nuo terveysasiat ole ihan mairittelevat, niin tottakai sitä alkoi maalaamaan piruja seinille jo valmiiksi.
Tulin myös ajatelleeksi sitä, että jos jotain tapahtuisi, niin kuka siitä saisi edes tietää?

Kysyinkin tuolta toiselta, että saisinko laittaakin hänen nimensä "ICE"-tietoihin. Sillä maailmastahan kun ei koskaan tiedä, niin ainakin ilmoitus menis hänelle ja hänellä olis sitten kontakteja muihin miun tärkeimpiin.
Kuulostaako typerältä? Ei miusta. Kuten sanottua, elämästä ei tiedä. Koskaan.

Sain hymyjä, kun yhtenä aamuna vein toiselle aamupalan sänkyyn. "Äää..eikö se kahvi vois kävellä tähän"- kuului sängyn pohjalta. No kyllähän se voi. Edelllisenä iltana paistamieni sämpylöiden kera...


Tunsin haikeutta, kun oon nyt salilla nähny pariin kertaan pt:n ohjaamassa asiakkaitaan.
Miekin haluan. "No mutta voihan sitä rahansa laittaa turhempaankin" tai "se on hyvä sijoitus itseään varten.."
No mutta mitä jos sitä rahaa EI VAIN OLE SIJOITTAA SIIHEN? Kun rahat menee laskuihin ja monipuoliseen ruokavalioon sekä salikorttiin niin ei siitä juuri käteen jää. Että...

Oon kuitenkin onnellinen siitä, että miulla on puhelimen/facebookin välityksellä mahdollisuus saada tukea ja tsemppiä. En ole siis täysin yksin.

Lenkkipolut on tuntunu tosi tylsiltä. En jaksa enää edes itkeä seuraa. Onneksi oon reipas ja osaan kävellä iteksenikin.

Ainiin ja eilen suoritin autokoulun toisen osion. Kunnialla läpi :) Se,mikä hämmens oli kyllä se kun autokoulun opettaja alkoi miulle avautua omista ongelmistaan. No ei siinä. Toivottavasti auttoi. Ehkä hänkin on hieman väsynyt...

Niin ja miulle sitä tykkäämistä taidettiin näyttää eilen, kun täti oli ostanut miulle paketillisen herrrrkullista mysliä. Se on nii hitoksee kallista etten ite ole raaskinu ostaa.
Jokin aika sitten sain häneltä paketin jämät maistiaisiks ja kun tykästyin siihe nii hää oli sitten ostanu sitä miulle lisää.
Olin kiitollinen.

Sitten miuta vähän on kiukuttanut tuo polvi. Se on nyt entistä enemmän kipeä. Välillä portaissa kävely ja jopa autosta kytkimen painaminen sattuu. Ai mene lääkäriin?
Siellä ne varmaan sanois ihan samat jutut kuin ennenkin ja eivät tee mitään. Minkäs tolle tekee...
Onneksi kuitenkin pääsen kävelemään!

Että tämmöstä. Sekavaa settiä. Tunteita. Elämäähän se tämäkin.

Laihdutus/Elämäntavat/Ulkonäkö

Mie oon tainnu joskus aiemminkin kirjoitella niistä tunnelmista, mitä laihtuminen ja sen vaikutus ulkonäköön on miun mielestä.

Se,joka väittää, ettei muka ulkonäöllä ole MITÄÄN merkitystä. Valehtelee.
Tottakai se on toissijanen juttu, mutta kyllä me ihmiset nyt vaan ollaan sellasia, että luodaan omat mielikuvat sen perusteella, miltä toinen ihminen näyttää.
Useimmiten ne mielikuvat osottautuvat vääriksi, mutta on myöskin niitä, jotka eivät vaivaudu ottamaan selvää, mitä pinnan alla piilee.

Itsehän tosiaan oon ollu koko ikäni tasapaksu pullero, kunnes otin sen niskaotteen ja päätin muuttaa elämäntapani.

Jos et ole ollu ylipainonen, et voi miun mielestä myöskään tietää, minkälaista helvettiä se voi olla.
Varmasti on myös muitakin ulkonäöllisiä seikkoja, joista joku toinen kärsii mutta itse nyt puhun nimenomaan ylipainosta, sillä siitä nyt sattuu olemaan kokemusta. Ei kuulu tapoihin huudella asioista, mistä en tiedä.

Olin lihava. En voinu millään tavalla hyvin. Oon paljon kuullu siitä, että miten miusta on tykätty lihavanakin ja onha se nyt hemmetin hienoa nähdä, että (ainakin jotkut) ihmiset on kestäny miun matkassa vaikka päätin laittaa elämäni uusiksi.

Mutta kukaan tuskin tajuaa sitä, miten mie oikeesti kärsin.
Enkai mie nyt sitä näyttäny mut kyllähän se nyt riipas. Monesti.
Tuntui, etten kelpaa. Ja näkihän sen. Monesti miut syrjäytettiin, halveksuvat katseet. Inho?
Fyysinen pahoinvointi. Mitään en jaksanut, ei huvittanut. Vaatteet ei mahtunu...

En voinu kattoo itteeni peilistä. Nyt otan selfieitä ärsyttävyyteen asti.
Oli miulla ehkä välillä hetkiä, jolloin jollain tapaa ehkä hyväksyinkin itteni, mutta ei sitä kauan kestäny.
Aina tuli jotain, mikä sai miut tajuamaan, ettei niin ollut hyvä.

Tänä päivänä, sen parikyt kiloa hoikempana. Lihaksia löytäneenä jopa välillä tykkään katsoa itteeni peilistä. HUOM! Välillä. Sitä kun pienen ikänsä elää pullukkana, ei kovin helposti näe sitä muutosta.
Mie en haaveile vatsapaloista ja timmistä kropasta. Haluan vaan näyttää terveeltä ja siltä, että siellä salilla on joskus ehkä käyty.
Sanokaa vaan ulkonäkökeskeiseks, mutta kyllä, mie todella tiedostan myös ne muutkin hyödyt mitä pudotetut kilot toi tullessaan. Jos vaikka miettii verenpainetta.
Ei tartte hoitajatädin enää marmattaa riskirajoista ja punasella huutavia mittarin lukemia.

Ja mitä niihin vatsapaloihin tulee..mie tiedän etten niitä edes voi saada.
Oon meinaan ollu sen verran iso, että se on tuo nahka mikä on ja pysyy.
Vaatii vielä vuosien työn ja pahimmassa tapauksessa kirurgin veitsen (MIHIN EN KOSKAANIKINÄ SUOSTU) että olisin jossai fitnessmuodoissa.
Mutta miun on hyvä näin. Mie oon terve.
Mie "pystyn elämää itteni kanssa". Vaatteet mahtuu (vaikka tässä on kerätty nestehöttöä aika reippaasti, mutta liikkumallahan nekii lähtee)...

Se,että saa välillä kuulla näyttävänsä hyvältä, on oikein imartelevaa. Sellaset kolme vuotta sitten en KOSKAAN kuullu sitä. Varsinkaan toisen sukupuolen edustajilta.

Tokihan miulla on tavotteita. Halua kehittyä, mutta välillä on hyvä hetkeksi pysähtyä ja katsella mistä on tultu. Nykyisin sitä niin moni on miulle sanonu.
Onneks oon löytäny elämääni myös ihmisiä, jotka on "samanhenkisiä" ja saattaa jopa välillä tajuta miun sali-fittnesperseily-ruoka-väsymysongelmia <3 :)

Elämäni suurin menetys

Se oli perjantai 13.päivä kun miun elämä meni sekaisin.

Menetin kaikista tärkeimmän ihmisen maailmassa.

Äidin.

Olin isäni luona kyläilemässa. Yritin äidille pari kertaa soitella kysyäkseni kuulumisia, muttei hän vastannut.

Tehdessäni lähtöä, juttelin isälle, että menen varmaan makuunista ostamaan vähän karkkia ja jos vaikka leffan vuokraisi. Lähdin kävelemään bussipysäkille, kun veljeni soitti.

-"Oletko kuullut äidistä mitään?"

-"En..oon mie yrittäny sille soitella, mutta se on varmaan sen miesystävän kanssa nii siks ei vastaa.."

-"Ei...Sanna..äiti on sairaalassa...sillä on aivoverenvuoto..."

Muuta en puhelusta muista. Käännyin kannoillani takaisin isän luo. Seisoin eteisessä lamaantuneena ja odotin, että isä lopettaisi puhelun kaverinsa kanssa.

Hän huomasi jo ilmeestäni, että nyt on joku hätä. Lopetti puhelun.

Istuin sohvalle. Selitin, että äidillä on aivoverenvuoto..veli soitti..täytyy päästä sairaalaan.

Isä hoksasi kyllä heti, mistä on kyse, mutta itse oli ihan pihalla.

Aloin selvittämään sairaalan numeroa, jonne soittaa ja kysyä miten äiti voi.

Silmissäni näin äidin sairaalan sängyssä istumassa. Silleen puoliksi istuvassa asennossa. Se typerä vaaleanpunainen sairaalan asu päällä. Äiti hymyili.

Löysin numeron. Soitin ja selitin asiani. Sain äitiä hoitavan sairaanhoitajan puhelimen päähän. 

Hän kertoi rauhallisella äänensävyllä, mitä oli tapahtunut.

En oikein ymmärtänyt. Aivoverenvuoto...tilanne on vakava...

-"Mutta..onks äiti hereillä?" -oli ainut mitä osasin kysyä..

-"Ei..hän on syvästi tajuton..."  hoitaja vastasi.

Aloin itkeä ja huutaa puhelimeen. Isä käveli viereeni. Hän tajusi.

Sain soperrettua, että tulen sairaalaan heti kun saan kyydin.

Isä järjesti kaverinsa viemään miut. Matkalla soitin äidin siskolle. Hänkin oli jo saanut tiedon.

Sairaalassa olosta en paljon muista. Sen vaaleanpunaisen asun sijaan äidillä olikin vihreä paita..vai oliko se sittenkin sininen? En mie muista.

Äidin hoitaja oli siinä vierellä. Hänen ilme kertoi paljon. Hän oli surullinen...Miksi?

"-Lääkäri kertoo sitten enemmän..."

Lääkäri tuli luoksemme ja kertoi, että  pään tt-kuvien perusteella äidillä oli aivojen keskellä laaja aivoverenvuoto. Hän oli ollut miehensä kanssa kävelyllä, valittanut huonoa oloa ja tuupertunut.

Ei voitu leikata.

Myöhemmin..en enää muista milloin..näin äidin miestä. Hän sanoi, että äiti oli aamulla aivan normaali. Oma iloinen itsensä. He olivat lähteneet kävelylle, mutta äiti oli alkanut voimaan pahoin. Mies oli istuttanut hänet hankeen hengähtämään. Äiti oksensi. 

"Soita apua.." olivat hänen viimeiset sanansa.

Äidille ei koskaan pitäny käydä näin. Äidin piti elää ikuisesti. Tai ainakin satavuotiaaksi, kuten hän itse uhosi.

En voi edes kuvitella sitä pelon määrää, mitä hän on tuntenut ennen kuin meni tajuttomaksi.

Ei hän halunnut kuolla.

Vaikka lääkäri kuinka selitti, mikä tilanne on..en ihan käsittänyt.

-"Mutta...voinko mie puhua äidille?"

-"Kyllä sie voit, mutta äiti ei vastaa.."

Sitten tajusin.

Hoitaja ehdotti meille, että sairaalassa on erillinen omaisten huone jossa voi olla. 

En ymmärrä, miksi en jäänyt. Halusin vain pois.

Perjantaina taisin mennä isän luokse. En voinut olla yksin.

Lauantaina pääsin jonkun kyydillä sairaalaan. Miten mie en tätäkään muista...?

Mutta sitten taas halusin vain pois ja menin serkkuni luo yöksi.

Sairaalassa pidin äitiä kädestä. Ihailin hänen kaulassaan ollutta korua, jonka olin hänelle ostanut.

Nyt se koru on miun kaulassa. Koru, joka oli äidilla hänen kuollessaan. Muisto.

Sunnuntai aamuna heräsin kun veli soitti. Äiti oli kuollut. Hänet oli siirretty teho-osastolta tavalliselle osastolle, sillä oli selvää, ettei hän tulisi enää heräämään. Luin lääkärin lausunnoista, että vielä lauantaina äiti oli kyllä reagoinut kivulle, MIKSI ETTE SITTE SAATANA TEHNY MITÄÄ ETTÄ SE HERÄIS? MIKSI OTITTE SEN KONEISTA IRTI? Hän oli sentään miun äiti...

Aamulla. Kello 7:05 hänet oli todettu kuolleeksi. Miks mie en ollu paikalla..miks en jääny pitämään äitiä kädestä. Hän oli sillon yksin. 

Olikohan se sitten samana päivänä vielä kun käytiin hakemassa äidin tavarat sairaalasta. 

Hänen riekaleiset vaatteensa. Paita ja rintaliivit hajalla. Ai niin..ensihoitajilla oli kiire. Oliko ne elvyttäny? No roskiin ne meni kuitenki.

Siihen aikaan kävin säännöllisesti psykologin vastaanotolla. En muista, milloin miulla olis ollu seuraava aika, mutta oli sanomattakin selvää, että miun piti päästä puhumaan hänelle. Pian.

Maanantaina aamusta soitin ja sainkin ajan samalle päivälle.

Menin psykologin huoneeseen. Istuin tuolille. Aloin itkeä. Se oli eka kerta kun itkin hänen vastaanotollaan. 

-"Mie pelkään, että teen itelleni jotain...sekoan ja joudun osastolle tai tapan itteni tai..."

-"Onko jotain tapahtunut..?"

-"Miun äiti on kuollu.."

-"Sanna..mie oon tosi pahoillani. Millon tää on tapahtunu?"

-"Eilen.."

Aloin itkeä entistä enemmän. Psykologi rauhoitteli ja sanoi, ettei ole vaarallista että itken.

Kerroin tapahtumista parhaani mukaan.
Varattiin uusi aika heti keskiviikolle. Varovasti psykologi kysyi, saisiko hän halata miuta. Annoin luvan.

Seuraavat kaksi viikkoa on melkolailla sumun peitossa. Aloin järjestellä hautajaisia. Veljestäni ei siihen ollut erinäisten syiden vuoksi, joten asioiden hoitaminen jäi miun harteille. Myöskään äidin sisko ei juuri halunnut osallistua. Eniten taisin apua saada serkultani. Hän oli mukanani pankissa, hautaustoimistossa yms yms ja auttoi selvittämään mitä lippulappuja piti minnekin toimittaa.
Kauhea paperisota. Sen muistan. Ei kakskymppisenä kuuluis omistaa oman äidin hautapaikkaa...

Vielä muutama muisto lisää ja olisit saanut mennä. Vielä muutama kuva albumiini. Edes yksi... (Anna-Leena Härkönen)

Sitäkään en muista, kun ensi kerran menin äidin asunnolle. Ketkä oli mukana? Mitä me tehtiin siellä?
Alettiin pakata tavaroita? Muistan miettineeni, mitä nyt muka voisin heittää pois kun äitihän tarvitsee niitä. Vaikkapa paistinlastaa taikka kahvimukia.
Mitä haluan ottaa itselleni?
Äidin yöasu. Siinä on  äidin tuoksu. Jokin pusero?
Jossain kohtaa tavaroiden pakkausta uuvuin. Menin äidin sänkyyn, peiton alle.
Tätini ihmetteli, mitä tein siinä? Sain vain sanottua "äiti.."
Äiti asui pienessä yksiössä. Sängyltä näki suoraan eteiseen. Eteisen naulakossa roikkui puseroita.
yksi niistä tipahti lattialle ihan ominensa. Tiesin, että äiti oli läsnä.

Yhtä usein kuin kuolinpäivääsi, palaan siihen kun näin sinut viimeisen kerran hengissä...

Ennen kun tämä kaikki tapahtui. Muistan, kun äiti pyyti miuta avukseen siivoamaan ja puistelemaan painavat matot. Onneksi ehdin auttaa häntä. Mitä syyllisyyttä tuntisinkaan jos olisin kieltäytynyt?
Viimeisinä yhteisinä hetkinä oltiin linja-autossa. Äiti jäi aiemmalla pysäkillä pois, vilkutti ja nauroi "ole kiltisti.." Silleen hän aina tykkäsi sanoa.
Onneksi viimeinen muisto on niin söpö. Onneksi emme jääneet riitoihin.

Ai niin...soitto vuokraisännälle..äidin koti oli yksityisen vuokraama. Hänen tililtään oli ehtinyt mennä jo ylimääräistä vuokraa suoraveloituksena. Tarvitsin ne rahat. Sanoin, että kämppä tyhjenee kyllä pian. Vuokraisäntä esitti pahoittelunsa ja sanoi, ettei ole kiire.
Kauan meillä meni että asunto oli tyhjä? Milloin ja mihin palautin avaimet?
Mihin kaikki tavarat menivät, mitä en itse ottanut? En muista. En pysty muistamaan.


Pahinta on se,että vaikka olisin kuinka reipas,sinä et tule takaisin...

Missä järjestyksessä kerroin tapahtuneesta ja kenelle? Ainakin ystäväni luokse menin jonain päivänä tädin kyydillä. Milloin se oli?
Ainakin häntä pyysin kanssani siunaustilaisuuteen.
Jonain päivänä tapasin äidin miesystävän. Hän oli surun murtama ja kertoi tapahtumista.
Miten hän on selvinnyt? En tiedä...Ne mielikuvat tapahtumista on kamalat. Entä jos itse olisin ollut paikalla? Onneksi silloin äiti ei ollut yksin vaan rakastamansa ihmisen kanssa.

Tästä on yli kymmenen vuotta nyt. En mie tätä unohda ikinä. Surun kanssa on oppinu elämään. välillä se on ihan ok, välillä se iskee kuin puukko. Kuin joku repis sydäntä rinnasta.
On niin iso ikävä.

Sinä olet särkenyt minut.Minut tappaa se,etten koskaan enää saa kuulla kun naurat...

Äidin piti nähdä niin paljon. Miun kanssa. Meidän kanssa. Elää ja olla onnellinen kaikkien kokemuksiensa jälkeen. Jopa miulle tämä oli liikaa.
Psykologikin sanoi silloin vain ajatelleensa, ettei Sannan olisi enää tätä tarvinnut kokea.

Hautajaiset? Ne saatiin järjestettyä. Siskopuoleni häpäisi ne olemassaolollaan, muttei miulla ollut voimia estää. Kuten ei sillonkaan kun hän miehensä kanssa tuli väkisin äidin asuntoon.
Täti järjesti kahvitukset kodissaan. Pakenin serkkuni huoneeseen.
Nauroin hysteerisesti kun totesin "ja pappikin sai kahvia juodakseen.."
En muista, pakoilinko vieraita koko sen ajan. En tiedä.

Hautajaisten jälkeen olen kauhuissani. Sinut otettiin minulta pois. 
Minä menetin sinut.
Se on minun elämäni suurin menetys. Kuulitko?

Olin jossain kohtaa päättänyt ottaa tatuoinnin äidin muistoksi. Tämän sain toteuttaa 8 vuoden odotuksen jälkeen.

Alkuun näin äidistä paljon unia. Osa oli hyviä. Osa jopa pelottavia.
Muistan yhden unen, jossa tunsin, että äiti oli tullut hakemaan miuta. En lähtenyt mukaan.
Jossain unessa taas äiti itki ikäväänsä ja kaipasi takaisin meidän luo....

Meillä oli äidin kanssa lämpimät välit. Hän kävi luonani jonkin verran kylässä ja juuri sen takia en enää kestänyt asua samassa asunnossa, missä olin äidin kanssa viettänyt aikaa. Kun sain kerättyä hieman voimia, niin hain uuden asunnon ja muutin pois. Se tuntui ehkä vähän kuin uudelta alultakin.
Kun äiti lähti, oli Tammikuun 15. Kun muutin, oli Kesäkuun alku. Helpotti hieman.

Muistan äidin nyt ja aina. tatuointi kertoo tiivistetysti ikävästäni. Kuvat seinällä ja albumeissa.
Muistot mielessä. Kirjeet, kortit....
Äiti rakasti miuta maailmassa eniten ja halusi, että miusta tulee vahva. Sitä olen pyrkinyt olemaan.
Ei äiti haluais, että rämmin masennuksen suossa ja surkuttelen elämää. Miun tarvii mennä ja elää.
Ja niin olen tehnyt. Mennyt kokoajan eteenpäin. Vahvistunut.
Ja voin olla varma, että hänkin olis ylpeä.
Vilkuttaakohan äiti nyt tuolla jos katson ylös? Ehkä...


Kun minä kuolen, toivon että sinä olet ensimmäisenä minua vastassa...

"I think you hear me
I think you`re right there
that`s why I have no fear
I wish you could see that I`m okay
your words they took me far
I wish you could see that I`m okay
that I am moving on"

-Krista Siegfrids-

Ihan hiljalleen vaan...

Mie oon yrittänyt opetella  tässä sitä pysähtymisen jaloa taitoa.
Oon ottanu iisimmin, mutta ehkä samaan aikaan kuitenkin aavistuksen verran kriiseillyt.
Jotkut päivät on parempia kuin toiset, niinkuin varmaan meillä jokaisella, mutta itsellä se on tässä kuukauden aikana korostunut. Nostanut päätään.

Välillä on hetkiä kun on ihan jopa normaali olo ja sitten taas hetkiä kun uuvun pienestä.
Treenit on vähän sellasta tasapaksua hissuttelua, mutta tässä kohtaa se on tyhjää parempi.
Mie näen ja tunnen olossani sen, että hiilarit on maistunu. Mutta jopa itsekin ihmettelen, miten vähän jaksan asiasta juuri nyt välittää.

Miun lihakset huutaa hierojaa, mutta siihen ei  juuri nyt ole mahdollisuuksia.
Positiivista kuitenkin on se,että se sänky jossa enemmän vietän aikaani, sai uuden petarin ja enää miun ei ole tarvinnut joka aamu herätä kiukkuisena ja tuskaisena selkäkivuista.

Päässä on ollut ajatuksia niin paljon, etten edes itsekään aina kestä perässä.
Elämä on hyvin, mutta silti en pääse tästä uupumuksesta.
Ollaan tehty paljon kivoja juttuja, mistä saa sitä mielenvoimaa, muistoja ja hyvää mieltä.
Ne kaikki elämän pienetsuuret asiat kantaa miuta just nyt..

Luotto itseensä on jotenkin kortilla.
Ainahan mie oon epäilly omia kykyjä ja jälkikäteen yllättynyt vain positiivisesti. Mutta kait tää on sitten vaan osa miuta?
Se, mikä on parasta just nyt, on se,että miun on kuitenkin silleen oikeesti hyvä olla ja mie haluan ja miulla on kyky suunnitella ja haaveilla.
Mie tiedän, että tässä elämässä on  järkeä eikä miun tarvii olla yksin.
Vaikka kieltämättä tuntuu, että välillä huudan apua turhaan, mutta tarpeeksi kun "polkee jalkaa", että HEI NYT VITTU OIKEESTI nii kyllä miuta kuitenkii loppupeleisä yritetään edes ymmärtää.
Mie teen kaikkeni, etten mene siihen suohon, että pitäisin vaan pääni kiinni.
Mie oon ollu siellä ja se ei kannata.
Viime aikoina on vaan tullut aika selväksi se, kenelle voi kertoa ja mitä.

Elämässä on paljon hyvää ja onneks pystyn sen näkemään ja kokemaan, vaikkakin ihan hiljakseen.

Saan voimaa siitä, kun toinen ottaa lähelle ja nuuskuttaa. Kysyy, mitä kuuluu?
On hyvä olla, kun suhtaudun jopa kaupassa käyntiin seikkailuna. Elämä on seikkailu.
Osaan hengittää raitista ilmaa keuhkoihin ihan ajatuksella. Rauhallisesti.
On niin hyvä, kun saan lähes milloin vain mennä tervehtimään hevosia ja rapsuttaa niitä.
Se,että vaikka miten väsyttää, mie tiedän että tässä on kuitenkin jotain järkeä. Tässä kaikessa.
Miun vaan tarvii opetella vielä juttuja. Paljon. Meistä ketään ei ole luotu kokemaan elämää yksin.

Uupunut Hippiäinen

Mie aiemminkin olen höpötellyt väsymisasioista. Niiden äärellä jälleen.

Tässä muutaman viikon ajan olen ns.hölläillyt. Eli alkanut löytämään tasapainon syömisten ja treenien suhteen.
En pupella orjallisesti riisiä ja kanaa vaan syön..ööhm..vapaasti? ;)
No siis miun keho on oppinu kyllä kertomaan, mitä se on vailla. Säännöllisyys ja puhtaasti syöminen on arkea, mutta ns.mättöherkut on ihan niiden sallittujen listalla kans. Vaikkakin rajallisesti. Tää on se tasapaino.

Kun olin tuossa viikon verran flunssassa, tajusin sen johtuneen siitä, kun en ollut antanut itseni levätä.
Sairastelin flunssan alta pois ja nyt on treenejä aloiteltu taas tekemään kevyesti.
Liikuntahommatkin teen ihan fiilispohjalta nyt. Viime viikolla oltiin muutama päivä reissussa, nii en jaksanu ottaa paineita siitä kun jää treenit välistä vaan otin ihan lunkisti. Tosin heti seuraavana reissupäivänä päästiin askartelemaan puuhommien parissa, se jos mikä meni liikunnasta :)

Mutta tosiaan. Se miun hätä tänä päivänä on, kun en ole päässyt tästä fyysisestä väsymyksestä eroon.
Tai en enää kyllä tiedä onko tämä fyysistä vai henkistä, mutta jotain sontaa jokatapauksessa.
Mie luulin jo päässeeni tästä eroon, kun aloin löytää sitä ns.kultasta keskitietä näihin kuvioihin, mutta ei.
Väittäisin, että yhä kalvava työttömyys on se osasyy. Sitä tuntee itsensä niin turhaksi ajoittain.
Mie oon yrittäny välillä tästä mainita, mutta tuntuu ettei tätä tajuta.
Tajuanko itsekään? En tiedä.

Miulla saattas olla tiedossa yksi pieni työkuvio tuossa, mutta sekin on vaan alkanut lähinnä ahdistaa.
Se kun kaikki olis uutta ja ihmeellistä, niin pelkään taas onko miusta sittenkään siihen?
Herättää ristiriitaisia tunteita, kun halu yrittää on luja, mutta pelko epäonnistumisesta ja siitä, että olenko sittenkään valmis, on aika iso. Pitäisikö miun saada itteni täysin kuntoon ja sitten ryhtyä työelämään?
Vai olisiko se työ sittenkin miun pelastus? Sais jotain järkeä tähän arkeen?

Nää on hankalia ja tavallaan kipeitäkin asioita myöntää, mutta pakkohan nämä on jotenkin purkaa.
Mie tykkään mennä ja tehdä asioita. Seikkailla, hullutella, treenata ja askarrella uusia juttuja.
Se "mutta" tässä vaan on juuri ja nimenomaan se, että mie en vaan jaksa.
Teen aikani jotain ja ihan yhtäkkiä hyydyn ja tuntuu kuin olisin jotenkin sumussa.
Korvien väli sanoo, että mennäämennää ja tehää, mutta...tuntuu ettei se kroppa vaan liiku. Uuvuttaa.

Eilen sain kimmokkeen pitkästä aikaa lähteä lenkkeilemään. Sain onneksi kaverin mukaan.
Kun lähdin kävelemään kohti sovittua treffipaikkaa, olin ihan tosi uupunut. Viiden minuutin matka tuntui ikuisuudelta ja hetken jo kävi mielessä, että soitan kaverille ja perun koko homman.
Mutta sitten, kun kaveri tuli koiransa kanssa miun luokse ja lähdettiin vaan menemään niin fiilis olikin aivan erilainen. Tuntui hyvältä jutella ja liikuskella uusissa maisemissa. Oli sen verran hyvä fiilis, että takaisin tullessa samoilla vauhdeilla sitten leikkasin pihalta nurmikonkii :)

Mutta, mikä on tämän päivän tunnelma? No väsyttää. Aurinko paistaa ja fiilis on kyllä hyvä, mutta ai tarvisko jotain tehdä? Ei. Koska uuvuttaa.
Mie en tunne itteeni ja tällästä käytöstä. Luulin päässeeni tästä jo eroon.
Mitä mie teen? En halua olla väsyny. Miten mie saisin itteni ladattua taas täyteen virtaa?

Laihdutus ja ulkonäkö

Kyllä. Nyt tuli pinnallisia ajatuksia mieleen.
Onhan se nyt selvää, että painonpudottaminen vaikuttaa ulkonäköön ja siihen, mitä ajattelee omasta itsestä kun on tehnyt elämäntaparemontin.

Se ei kuitenkaan tee miusta pätkääkään pinnallista. En ole muuttunut itsekkääksi,saati sitten ulkonäkökeskeiseksi tässä ajansaatossa.

Mutta tosiaan. Mie taas voin rehellisesti sanoa puhuvani kokemuksesta. Jos et oo painanu yli 20kg liikaa nii et voi tietää. En kuitenkaan suosittele myöskään kokeilemaan.
Tuossa yks päivä oli ystävän kanssa vähän puhetta näistä asioista ja tänä aamuna myöskii itekseni näitä tuumailin.
Mie tosiaan olin koko pienen ikäni pullukka. Siks miun mieli joutuu tekemään edelleen pirusti töitä sen eteen, että se tajuis miten paljon paremmin miun kroppa kuitenkin voi nykyisin.
Vuosien  varrella kasvatetut kilot ja venytetty nahka jättää jälkensä kun ne kilot on karisteltu pois.
Joku ehkä väittäis, että tein sen nopeella aikataululla, mutta siitäkin voidaan olla montaa mieltä.
Meniköhän siihen..hmmh.. 1,5vuotta? En enää muista.

Muistan kuitenkin ajan kun isoimmillani oon painanu varmaan sen  jopa 25-27kg yli.
Siitä lähtien kun koin herätyksen, painoa lähti sen 21kg. Eli nuo muutamat kilot hävis jossain kohtaa ihan huomaamatta ;)

On vaatinut paljon työtä, että olen nyt tässä pisteessä. Ja vaatii vielä paljon, että pystyn tajuamaan, mitä on tehty. Kuitenkin kun yhä edelleen on niitä hetkiä, kun peilistä katsoo se sama vanha pullukka.
Vaikka mie olen kaikenmaailman mittareilla mitattuna "normaali", miun vaatekoko on huomattavasti pienempi ja koen voivani tsippailla kesäkelillä shortseissa niin silti...niitä huonoja hetkiä vaan on.
Ja kuten sanoin, ne jäljet on jääneet myös kroppaan. Joku toinen, joka painais saman verran kuin mie nyt, eikä koskaan ole ollutkaan ylipainoinen, näyttää aivan varmasti erilaiselta.

Ystävällenikin sanoin, että jos ei tätä ulkonäköseikkaa oteta lukuihin, niin ihan sellanen "pikkujuttu" kuin verenpaine on miulla nykyisin parempi kuin hyvä. Vielä vuosia sitten miulle terveydenhoitajat ja lääkäri jaksoi muistuttaa korkeasta verenpaineesta ja sukurasitteista.
Oisinko halunnut tämän ikäisenä verenpainelääkityksen tai menehtyä aivoverenvuotoon? En.
Pystyisinkö tänä päivänä liikkumaan näinkin hyvin jos olisin jatkanut samaa rataa? En.
Vaikka polveni oireilevat, olisiko kivut kovemmat  kuin ne nyt ovat? Tai olisivatko niveleni entistä kovemmalla rasituksella oman typeryyteni takia? Aivan varmasti..

Mie en halunnut kantaa enää kilojani. En ollut onnellinen pullukka.
Tottakai elämä voi olla hyvin myös ylipainoisena, en mie sitä sano. Mutta jos kokee, että jotain tarvis tehä, niin tee.

Ei miulla muuta.

Tätä hetkeä...ja yllätystapaaminen!

Taas tovi vierähtäny kirjottelusta, mut ilmeisesti miulla ei ole ollu asiaa?
Tai sitten on,mutta kun välillä ajatuksia on aika vaikeeta kiteyttää.
Saati sitten saada niistä edes jokseenkin järkeviä juttuja esitettäväksi.

Aika peruskauraa tää miun elo on edelleen silti ollu.
Fiilikset vaihtelee, treenit ja syömiset ok...Ei siis tosiaan mitään maata mullistavaa.
Ehkä kuitenki stressi on edellee aika iso osatekijä, mikä sitten vaikuttaa etenkii mielialoihi ja treenirintamalla siihen, kun tuntuu ettei edistystä tule.

On jotenkin niin vaikeeta rauhoittua. Välillä mieli kaipaa jonnekin kauemmas, pois tästä tuppukylästä uusiin maisemiin. Edes pariksi päiväksi pois.
Mutta sitä on kuitenkin niin taantunut ja ehkä alistunutkin sille, ettei täältä nyt sitten noin vaan lähdetä. Matkustelu kuitenkin maksaa aina jonkin verran ja nyt sitä rahaa ei vaan yksinkertaisesti ole.

Muita keinoja pään puhdistukseen ja rentoutumiseen on kyllä sitten kokeiltu, kuten ihan perus saunomista, ulkoilua, pihalla puuhastelua,venyttelyä...
Kroppakin on niin jumissa, että vaatis varmaan viis hierojalla käyntiä ennenku rupeis veri taas kiertämään.

Tuntuu, että käyn jotenkin kierroksilla kokoajan. Vaikka makaisin hiljaa paikoillani sohvalla, niin mieli saattaa laukata ihan miten sattuu.
Käsitys "tyhjästä päästä" on miulle täysin vieras.

Vaikka mie koen vain pyöriväni stressipallona täällä,  niin silti yhdestä asiasta olen melko ylpeä:
miun kyvystä kuitenkin nähdä hyviä,kauniita asioita, nähdä "jotain järkeä" tässä elämässä.
Aina kuitenkin on ollu jotain hyvää.
Jotain, mistä saa sen hymyn. Jotain yllättävää.
Esimerkiks just tänään mie sain ensin riemuni siitä kun laitoin vastikään ostamani keltaiset sukat jalkaan. Siis miettikää, keltaset! :) Miusta se oli aika hassua.
Sitten somen ihmeellisestä maailmasta bongasin yhden miun suosikki neitosen, Sanna Laitisen postauksen, että hän olikii eksyny tänne miun kotikaupunkii nii pitihän se käydä moikkailee :)
Oli kyllä tosi kiva jutella ja saada vähän tukea miun mieles pyörineisii juttuihi.

                     No olihan se kiva, kun kaima tais jotain mainita miun hyvistä reisistä... ;)

Niinhän se on, että niin moni asia on kuitenkin myös itsestä kiinni.
Täytyy vaan jaksaa paahtaa eteenpäin. Haluta oppia uutta. (vähän niinku miun viherpiiperrysasiat, en olis koskaaikinä uskonu että haluun istuttaa jotain rehuja tai muuten ryömii pihanurmikolla. niin niistä hommista mie olen viimeaikoina itteni löytäny...)

Mie tunnustan, että hankalaa ja raastavaa tää on, mutta luovuttamine ei ole miulle vaihtoehto.
Ei millään saralla tässä elämässä.
On vaan rohkeutta tunnustaa tarvitsevansa apua, en mie usko että kukaan meistä täällä yksin selviäis muutenkaan. Mutta varovainen mie olen kuitenkin, kaikkien ei tarvi tietää kaikkea...

Hah..sanoinks mie jotain sekavasta tekstistä? Taisin mainita. Onneks.
Mutta tosiaan, tällaista tällä kertaa nyt sitten. Keep on rockin!

Lupa olla ylpeä?

Kyllä.
Ylpeys yleensä ajatellaan jotenki tosi negatiivisena juttuna. Tosin onhan sillekin rajansa, ihan nokka pystyssä ei joka paikkaan kannata sännätä.
Mutta ylpeys siitä, mitä sie ite oot saanu aikaan. Rohkeutta näyttää ja tunnustaa olevansa ylpeä jostain omasta saavutuksestaan.

Kyllä just nyt mie omalta osaltani voin puhua painon pudotuksesta ja siitä kimmokkeen saaneena kehoni muokkauksesta.
-Kehitys loppuu tyytyväisyyteen.- Niin ne väittää.
Ja kuka nyt koskaan ikinä olis täysin tyytyväinen..ööhmm..mihinkään?
Miullakin on ne hyvät hetkeni, kun voin olla ylpeä itsestäni. Esimerkiks eilen huomasin, että perhana!
Miullahan on aika kivat reidet ja olkapäät.
Ja arvatkaa mitä? Ihan kuulkaa itte oon niitä muokannu ;)

Se, mikä miuta ehkä vähän korpee, on se kun just tällaset  fitnessperseilijöiks leimatut on sitten olevinaan myös hemmetin itsekkäitäkin kun siitä omasta kehityksestä otetaan niitä selfiebelfieitä ja jaetaan someen.
Jos siulla on hemmetin hyvä fiilis ja tunnet iloa siitä, mitä oot tehny nii miks siitä ei sais ottaa kuvaa ja näyttää toisille? Ilman, että siuta pidetään itsekkäänä?

Ihan samalla tavalla sie voit jakaa kuvia siun käsitöistä, puutarhaistutuksista, puurakennelmista, autorempoista....ja ah niitä ihania ruokakuvia joita nyt toki itsekin napsin ;)

Siis se, että sie oot ite tehny jotain, siulla on hyvä mieli siitä, olet ylpeä aikaansaannoksesta niin ota vaikka viiskyt kuvaa perhana! Jokaisesta eri kulmasta :)
Se ei tee siusta yhtään sen enempää itsekkääks tai liian ylpeeks.
Sie oot kokenu onnistuvas ja se on hyvä juttu.
Sillä ei ole väliä, onko kuva siitä kuukauden kestäneestä pitsinnypläyksestä tai hyvin muokatuista olkapäistä. Se on siitä siun omasta jutusta.

Tätäkin aihetta aloin miettimään ihan just sillä, kun itselle tuli olo onko miulla oikeus olla ylpeä?
Ilman, että saan leiman otsaani. Ehkä jopa omaan korvaan kuulostaa hassulta kun tutkailee noita räpylöitä ja voi todeta niiden olevan jo ihan kivat. Omalla työllä ansaitut.
Mut perhana. Niinhän se on. Ei kukaan ole miun puolestakaan tätä tehny nii totta hitos saan pullistella habaani ja vaikka todeta toisille: "KOKEILE!"
Se ei tee miusta yhtään sen huonompaa ihmistä.
Yhtälailla mie olen ilonen toisten tekeleistä  kun sie vaan itte muistat olla myös ylpeä <3

Mitä tämä vaatii?

No hemmetin vahvaa itsekuria nyt ainankin :)

Eikun oikeesti. Mie oon nyt tässä reilun viikon ollu "kanariisi"-linjalla ja oon pohtinu entistä enemmän näitä ruokailuhommia.
Itsekin aikoinani laihdutusta aloitellessa en alkuun ymmärtänyt, miten suuri rooli puhtaalla ruokavaliolla onkaan kun aletaan puhua fiksusta laihduttamisesta.

Oon varmaan joskus jossain maininnut, että tulihan sitä lenkkeiltyä ja kuntosalilla heiluttua ennen laihdutuksen "virallista" aloittamista,mutta tuloksiahan ei juuri tullut kun söin miten sattui.

Onhan tää aihe ennenkin herättänyt ajatuksia ja keskustelua, mutta jostain syystä tää on nyt just tällä hetkellä aika kovin pinnalla. Varmaan just siks kun haikailen vaan irtokarkeista ;)

Mutta tosiaan. Mie tuossa välillä söin ns.vapaammin ja heti sain nestehöttöä kerättyä itseeni. Nyt kun aloin syömään taas ohjeiden mukaisesti, niin pöhöä on hävinny viikossa -800g.
Tätä settiä miun olis nyt tarkotus vetää vielä tovi, katsotaan kuin miun käy.

Kyllähän sitä välillä tulee ajatuksia, että onko miun nyt tosiaan ihan pakko ja onks tässä taas mitään järkee. Mutta hei! Mie haluun nyt edes yrittää. Ja olin tähänkii jo päättäny tehä sen verra poikkeusta, että yksi kerta viikossa on ihan ok syödä muutakin kuin ohjeen mukaista ruokaa.
Se ois sit se sellanen miun ikioma cheat meal :) 
Tulee ehkä vähän sellanen -ihmiskokeilija-olo, mutta jos tää tuottaa tulosta nii mikäs siinä.
Ollaan sitten typeriä nirppiksiä kun ei leipääkään oteta sen kahvin kaverina.

Ja tääkin on sellanen, mitä ei toiset tajua jos ei ite kokeile. Jos ei oo sitä itsekuria niin sitten on turha valittaa paskaa kuntoa jos ei asian eteen mitään tehdä.
Kyllä, itsekin olen ollut siinä samassa perhanan veneessä "että ois kiva laihtuu mut miks siihe ei oo mitää ihmepillerii/en mie voi päästää irti herkuista/napostelusta..." ja muuta liibalaabaa..
Se, että oon ite kokenu tuon melkee 30vuotta kestäneen syvän suon, koen oikeudekseni asiasta puhua ja tiedän todellakin kokemuksesta, että kaikki tollanen on vaan typerää selittelyä.
Jos en asiasta mitään tietäis nii pitäisin kyllä suuni kiinni.

Ja ei. Tämä ei vieläkään ole miulle millään tavalla helppoa ja itsestään selvää.
Puhdas ruokavalio on tottakai tullut jäädäkseen ja tiedän sekä osaan tehdä ne fiksuimmat valinnat. Mutta KYLLÄ miekin taistelen itseni kanssa, jos en nyt päivittäin niin viikottain.
Kaipaan niitä naposteluja ja herkkuja ja sitten kun niiden aika niinsanotusti on, niin sitten mie niitä syön.
Raja on kuitenkin niin häilyvä. Miulla on myös pelko siitä, että annan itselleni liian vapaat kädet ja sitten ollaan herkkukierteessä.
Pulska-Sanna kummittelee vielä ja ajoittain kuolaa kaupan karkkihyllyn äärellä tai miettii sipsihyllyn ohi kulkiessaan, että miltähän ne juustonaksut nykyisin maistuu.

Muistan jokin aika sitten kun omineni nykäsin pussillisen karkkia ja nukahdin sokeriähkyssä sohvalle. Oliko hyvä veto? No ei todellakaan :D
Olo oli meinaan varmaan yhtä rapea kuin olis karkkien sijasta ottanu muutaman drinksun ja sammunu.
Mutta siis kyllä. Mie yhä edelleen pystyn herkkupersemättöjä napsimaan, mutta en halua tuottaa itselleni sitä pahaa oloa mikä niistä lopulta seuraa. Siksi olen tarkka. Siksi pyrin tekemään herkkuhetkistäni ainutlaatuisia, että todellakin sitten nauttisin siitä.
Eli tiedoks, kaiken tän keskellä miekii oon vaan ihminen joka tykkää "epäterveellisistä herkuista".

Jos jollekin on ihan ok syödä joka kerta pullaa kahvin kanssa tai ylipäänsä ruokailla vaan kerran, kaks päivässä niin siitä vaan. Sillä miullekin on ihan ok syödä 5-6kertaa päivässä ja joskus jopa punnita se ruoka, mitä lautaselleni laitan.
Mie en todellakaan tuomitse kenenkään ruokailutapoja. Miulle on pääasia, että ihminen itse olis tyytyväinen omaan itseensä ja siihen, mitä tekee.Ennen mie en todellakaan ollu. Mie kärsin omasta olomuodostani.
Vaati töitä päästä tähän. Vaatii myös töitä nähdäkseni myös jatkossa sen, mitä oon tehny.

Olipa kyllä taas sekavaa tekstiä. Ehkä tässä oli joku punainen lankakin. Kunhan naputtelin aamupuuroa odotellessa.