Pikkuhiljaa eteenpäin

Satuin eilen katsomaan uusintaa ohjelmasta jossa Maria Veitola oli "yökylässä cheekin luona".
Siitä jäi mieleen kun Cheek sanoi jotenkin näin "ei mulla ollu itsetuhosia ajatuksia, mä vaan toivoin etten heräis.."
Se kolahti.

Mie oon elämässäni käyny monta kertaa todella syvissä vesissä ja muistan aika tarkkaan ne tunteet. Ne on sellasia mitä ei toivo kenellekkään ja toivon, etten itsekään koskaan enää joutus kokemaan niitä.
Se, että on vaan niin paha olla ettei todellakaan tiedä miten selviää päivästä, tai edes hetkestä toiseen.

Joka ilta toivoi, ettei aamulla tarvis enää herätä. Ei ollut mitään syytä nousta ylös.
Ei, en mie aatellu että itelleni mitään olisin tehny, se olo vaan oli... Toive siitä, että kun illalla käy nukkumaan, pääsis pois.

Näin jälkikäteen ajateltuna en todella tiedä miten oon päässy sieltä pois. Ajan kanssa? Ehkä.
Ja toki miulla on ollu tukijoita. Ottamassa kiinni kun oon vajonnu lattialle huutoitkemään.
Maksettu junaliput, että pääsen hetkeksi pakoon kotoa.
Ihan uskomatonta, mutta mie oon selvinny ja tullu helvetin pitkän matkan kyllä.


Jos nyt miettii tätä päivää, niin asiat on ihan mukavasti. Ei miulla ole kultaa eikä rikkauksia, mutta miulla on elämässä ihminen joka ei ole verrattavissa mihinkään rahaan. Se on arvokkaampaa. Ihminen joka jakaa elämäänsä miun kanssa, tykkää miusta sellasena kuin olen.
On miulla pari hassua kaveriakin jäänyt ja niiden suhteen olen ymmärtänyt paljon. Olen aiheesta aiemmin kirjoitellutkin. Ymmärrän oman arvoni vihdoin ja kohtelen muita sen mukaan miten itse tulen kohdelluksi. Sehän on sitä tasa-arvoa vai mitä?
Ihan turhaa kuluttaa aikaansa ihmisiin joita ei kiinnosta mitä miulle kuuluu.

Miulla on keväästä asti ollu uupumista välillä enemmän ja välillä vähemmän.
Välillä sain voimani salilla käymisestä ja pikkuhiljaa se kääntyi siihen, etten jaksanut enää edes treenata.
Pari viikkoa sitten iloitsin siitä kun jaksoin vapaapäivänä siivota ja touhuta. Aiemmin miun fiilikset oli lähinnä ollut sellaisia, että saatoin tuijottaa vinossa olevaa mattoa jaksamatta tehdä sille mitään.

Olenko sitten ollut töissä? Kyllä ihan normaalisti. Osa-aikaisestihan mie töitä teen eli päivät on todella vaihtelevia. Välillä saanu painaa koko päivän ja välillä taas ollu parin tunnin työpäivä.
Työ on kuitenkin ihmisen perusvelvollisuus ja kyllähän mie oon noista hommista jopa tykännyt niin en ole sitä kokenut niin raskaaksi että olisi pitänyt jäädä pois. Hyvä niin.

Tosiaan pari viikkoa tässä on alkanut olemaan vähän parempi olla ja elää.
Aloitin myös käyttämään ubikinonia, varmaan sillä oma vaikutuksensa miun energioihin?
Se,että jaksaa jo ihan perusarjessa paremmin on iso askel.
Ainut miinus viime aikoina ollut, kun sain reilu viikko sitten astetta isomman migreenikohtauksen ja miut tultiin laittamaan tippaletkun päähän. Ei ihan hetkeen ole moista ollut. Sen jälkeen miulla on muutamana päivänä ollut huimauskohtauksia ja oon vähän kysymysmerkkinä, eikö niihin mikään auta? Miulla on kyllä todettu asentohuimausta ja eihän siihen mitään ihmepilleriä ole.
 Yhtenä päivänä töissä sain kohtauksen ja tyhmä vielä ajelin sitten autolla isännän luokse ja loppupäivä menikin sitten sängyssä makoillessa. Onneks ei ole ollut ihan jokapäiväistä. Vielä.

Ja sitten positiivisuuksia:
Voitin muuten Nana Heikkilän nettivalmennuksen instagram kisassa. Kestää kaikkinensa 8viikkoa mutta tottakai niitä ohjelmia ja ohjeita voi noudattaa pidempäänkin.
Se on siitä hieno valmennus, että siinä keskitytään niin kokonaisvaltaisesti ihmisen hyvinvointiin eikä vaan lätkäisty jotain treeniohjelmaa ja tiukkaa dieettiä eetteriin.
Oon pikkuhiljaa päässyt taas kävelylenkkeihin kiinni, pyrin venyttelemään ja huoltamaan kehoa ja salilla käyn pari kertaa viikossa.

Jännä kun fiilikset kokoajan menee eteenpäin ja mietin lähes malttamattomana tulevia juttuja ja suunnitelmia, mutta nyt ei auta hötkytä. Ei todellakaan.
Joudun päivittäin keskustelemaan itseni kanssa että nyt ei ole kiire. Nyt tämän valmennuksen kautta mie yritän löytää sen oman oikeesti energisen ihmisen takas ja sitten vasta voidaan suunnitella rankempaa treeniä ja sellasta ruokavaliota jolla saadaan taas kroppaa muokattua.

Se on kuitenki miun pidemmän tähtäimen tavoite, saada tätä löysää kroppaa paremmaksi.
Sellanen x-shape ois hakusessa ;)

Mutta tosiaan. Kuten tähänki asti niin ihan päivä kerrallaan. Kuulostelen mieltä ja kroppaa ja sen mukaan menen eteenpäin. Haluan pitää itsestä ja myös tärkeimmistä huolta <3

Ylipainon jäljet ihossa...

Olen tätä aihetta pyöritellyt päässäni monesti. Ja varmasti moni muukin tällä hetkellä ylipainoinen tai jo painoaan pudottanut miettii.

Eli nahkan palautuminen ja arvet?

Niin että palautuuko se nahka ja häiveneekö arvet jotka on tulleet ihon venymisen myötä?
Tämähän on aivan luonnollinen reaktio kun nainen tulee raskaaksi ja maha alkaa kasvamaan ja iho venyy aikalailla.
Tästäkin voidaan olla niin montaa mieltä, mutta miun näkövinkkelistä normaalivartaloisen, nuoren naisen vartalo palautuu paremmin kuin tässä tapauksessa miun, eli -lähes 30v elämästään ylipainoisen ja monta vuotta vaan läskillä venyttänyt nahkaansa-kroppa.

Sanotaan, että se johtuu niin iästäkin, geeneistä ja tottakai elintavoista.
Miusta on vähän surullista kun en todellakaan aiemmin tätä ollut tullut miettineeksi,
Varsinkaan silloin kun en välittänyt itsestäni ja elintavoistani vaan lihoin kokoajan lisää.
En ehkä vaan välittänyt. Jos oisin, olisin tehnyt elämäntapamuutokseni jo paljon aiemmin.

Onhan niitä kaikenmaailman hoitoja tähän avuksi. Voiteita ja öljyjä. Roikkuvaa nahkaa hoidetaan myös leikkauksin.
Kun olin saanut painoa pois, miulla saattoi olla pieni toivenvire siitä, että kyllä ne allit vielä häviää ja alavatsa asettuu kun vaan treenaan.
Mutta olen jo aikalailla 100% varma siitä, että mitään poppaskonsteja ei vaan ole eikä mikään maailman treeni ja ruokavalio miuta pelasta.
Leikkaus ehkä, mutta tää ongelma nyt vaan on pienesti kosmeettinen, niin en ole valmis siihen.
Ja uskon, että tässä kohtaa miun pitäis se itse yksityisellä kustantaa.
Olen kuullut, että jos haitta on terveydellinen, on helpompaa päästä kunnallisen kautta operoitavaksi.

Alan ymmärtämään, että en tule koskaan saamaan sellaista kivan "lättänää sikspäkkiä", mutta onko miulla siihen tarvettakaan? Ei.
Se, mikä kieltämättä ottaa ajoittain ohimoon, on nimeonomaan tuo alavatsa joka saa miut näkemään itteni lihavana. Moni on aiemmin sanonut, että miulla on ihan hyvä kroppa ja olen jonkun mielestä jopa hoikka (hahhh...painoa tullu lisää iha kiitettävästi tän vuoden aikana nii en todella allekirjoita tätä..)
Joskus sain kommentin johonkin miun "pullistelukuvaan" SIULLAHAN ON ALLIT!"
Kyllä. Ja ne lepattaa hitoksee kivasti tuulessa. Ojentajatreeni on yks miun suosikeista, mutta tämäkin on se yksi osa kehosta joka ei täysin palaudu.

Entä miten ne miun arvet sitten? Pahimmat on ehkä juuri vatsassa. Ne on mielestäni ne raadollisimmat muistuttajat menneestä. Myös kädet ja reidet on saaneet osansa.
Jaloissa on toki myös leikkauksien jäljiltä paljon arpia. Että miulla saa kesällä olla hitokseen hyvä päivä jos olen kulkenut shortseissa ;)

Häpeänkö arpiani? Kyllä ja en. Tokikaan leikkausarvillehan nyt en voi mitään ja ne on "ihan ok", mutta kyllä miun on tunnustettava, että huonoina päivinä sitä saattaa kauhistella mitä on kropalleen aiheuttanut.
Monet äidithän sanovat, että kantavat ylpeänä taisteluarpensa ja tottakai, se on ymmärrettävää, onhan heillä rakkaat syynsä siihen, mutta kuten aiemmin mainitsin niin omalle kohdalleni olen tämän aivan itse omaa kehoani kaltoinkohdellen aiheuttanut.
Onko typerää velloa menneessä ja katua sitä? On. Enkä mie siinä kieriskele, nämä ajatukset vaan hetkittäin palaa mieleen ja olen kyllä helvetin ylpeä ja kiitollinen siitä, että koin sen herätyksen tehdä elämäntapamuutoksen edes pikkasen myöhemmin.
Eikä siinä kohtaa kun olen jo sydänkohtauksen tai verenpainelääkityksen saanut.
Eiköhän tuo nahka ja rikkinäinen polvi muistuta miuta jo ihan tarpeeksi.

Olenko sitten kokeillut mitään vippaskonsteja tähän? En sanois niitä vippaskonsteiks, vaan ihan tavallista ihon hoitoa, kuivaharjausta, kuorintaa ja rasvausta.
Sitähän nyt voi tehdä ihan jokainen muutenkin.

Pitkään tutkailin ja lueskelin aiheesta Lpg-hoito. Sehän lupaa yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, kiihdyttää aineenvaihduntaa mikä tuntuu olevan ihan tukosssa ja auttaa myös treeneistä palautumiseen, mikä olis miulle ihan tosi iso juttu.
Kerran mie sitä kävin tässä kesällä jopa kokeilemassa. Sukelsin siihen ihanan tyylikkään harmaaseen sukkahousupukuun ja annoin itselleni luvan nauttia hoidosta.
Eihän se yksi kerta mitään auta pidemmän päälle.
Vaikka antoikin tosi hyvän ja rennon olon, mutta saadakseni tuloksia paremmin aikaan, täytyisi myöskin olla hieman paksumpi lompakko.
Osa-aikatyötä tekevänä ei ole mitään mahdollisuuksia käydä lpg:ssä säännöllisesti, muuten kyllä menisin heti uudestaan.

Mutta tosiaan. Tämä on taas miun kokemus ja tarina ihon palautumisesta.
Tätä ei kuitenkaan kannata ruveta miettimään sillä asneteelleä, että "en varmaan laihduta jos se nahka jää vaan roikkumaan!"
Ei ei ei ja vielä kerran EI! Kyse on kuitenkin siun terveydestä ja ylipainon terveysriskit nyt onkin sitten ihan oma kirjoituksen aiheensa, mutta uskon että jokainen ihminen nämä tiedostaa.
Jokainen saa myös tehdä ne omat valinnat. Jos voit hyvin ja olet onnellinen ylipainoisena, se ei todellakaan ole keneltäkään pois.
Aikoinaan itse en ollut ja etenkin sukurasitteet olivat turhan hälyttävät, niin pakko se oli elämälleen jotain tehdä.

Halusin vaan olla rohkea

Tässä on mennyt jo pitkään, kun miun olot on ollu vähän vuoristorataa. Välillä paremmin ja välillä huonommin.

Aloin jo vähän löytää energiaa kaikenlaisiin askareisiin ja treeniin, mutta vähän on viime päivinä taas hyydyttäny. Miun valmennushommat meni nyt jäihin, siitä saatan kirjoitella ehkä joskus mutta just nyt ei ole sen aika.
En halua oikein ajatella treenaamista. Tai kyllä mie sitä ajattelen lähes päivittäin, mutta yritän olla ottamatta siitä stressiä just nyt. Tosin tavotteilla voin heittää niinsanotusti vesilintua.
Toki liikun ja oon salinkin ovista astellu sisään, mutta ihan vain jotenkin saadakseni jotain oikeeta liikuntaa tähän ruhoon.


Aika moni on ehkä tajunnutkin, etten ole välttämättä se sama iloinen reipas Hippiäinen, olen tuonut sen näin blogin kautta ja osittain facebook päivityksissä ilmi. Jokainenhan kirjottelee juuri sitä mitä itse haluaa. Oon halunnu yrittää olla avoin, rehellinen.

No seinään päin tässä taas senkin saralta mentiin. Miulle on ennenkin käynyt niin, että kun olen vähän ns.syvimmissä vesissä, niin aika moni ihminen on kaikonnut.
Ei jakseta enää kuunnella ja kattella kun en olekaan sekoilemassa jatkuvasti.
Miusta se on hemmetin surullista.
Joo, ihmisillä omat elämänsä ja kaikkee mut miten kummasti se käytös muuttuukin vähän niinku toisen mielialojen mukaan?

Uskaltasin väittää, että ihmiset jotka ei miuta vierasta, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.
Tottakai se on tyhjää parempi ja arvostan sitä enemmän kuin mitään, mutta silti. Niin moni on jäänyt/jäämässä jälleen taakse..

Se, että oon myöntäny ääneen olevani uupuneempi, oli kokeilu olla rohkea. Viestittää, että se on ihan okei jos ei aina jaksa. Mutta ehkä se ei sittenkään ole niin?
Pitää vaan väkisin puurtaa ja pitää suunsa kiinni. Sitte jos meinaa pää haljeta ajatuksista niin ainut vaihtoehto on mennä terapiaan?

Miesystäväni tietää nää hommat ja on tukenu miuta tosi paljon. Se tajuaa, että miulla on ystävien ikävä.
Joo, ihmissuhteet vaatii hoitamista ja yhteydenpitoa ja kaikkee mut tiedättekö kun vahvinkin väsyy joskus. 

Mie halusin olla rohkea ja rehellinen, myöntää oman vajavaisuteni. Mutta näin kävi.

 Tosin viime lauantaina oli eka kerta ihan tosi pitkään aikaan kun sain nauraa sydämeni pohjasta.
Tehtiin yhden kaverin kanssa treffit kaupunkiin, kolme tuntia meni kuin siivillä.
En todella muista milloin olisin nauranut niin kovin.  Helpotti.

Hainko mie tällä tekstillä jotain? Ainakin sen, että sain tämän oksennettua ulos.
Kyllä mie oon vielä kovasti elämässä kiinni, siitä nyt ei pääse mihinkään. Tarvii vaan vähän hengittää.

Mikä se onnellinen perhe on?

Eilen töideni puolesta jäin miettimään, millaista olisikaan ollut jos olisi kokenut turvallisen ja ehjän lapsuuden?
Suomessa on miun lisäks aika hitokseen monta avioerolasta, mutta aivan varmasti jokaisen tarina on erilainen ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Joillekin se on elämän suuri kriisi, joillekin se voi olla helpotus.

Mie olin 9 vuotias kun vanhemmat eros. Muistikuvat on aika hämärät niiltä ajoilta ja ihan kaikkea mitä muistan, ei ole jokaisen silmille edes luettavaksi.
Mutta sanottakoon, että tuohon 9 ikävuoteen asti en muista paljonkaan onnellisia hetkiä. En muista kokeneeni turvaa.

Eilen jäin miettimään, mitä se olisi kun saisi viettää perhepäivällisiä, olisi aina ollut se koti johon mennä myös näin aikuisena?
En koe, että olisin koskaan kuulunut oikeastaan yhtään mihinkään. Mitä on se yhteenkuuluvuus? Perheen tavat ja jokavuotiset traditiot ja juhlat?
Just nyt tällä hetkellä tiedän, että miulla on ollut ja tulee olemaan ns.pakopaikka miun kummisedän luona vähän kauempana miun kotikaupungista, mutta se kynnys lähteä sinne vaikka tarve tulisi on melko suuri ylittää.
Joskus olenkin hänen ja vaimonsa luokse mennyt ja tullut parempivointisena takaisin, mutta silti ihan aina on tuntunut, etten kuitenkaan kuulu sinne.

Sama juttu oikeastaan miun tädin suhteen. Hän on miut monesti toivottanu tervetulleeks ja kyllä mie sydämessäni tiedän, että hän välittää ja haluaakin miut välillä kylään, mutta miussa itsessä elää kuitenkin se pelko ja epävarmuus siitä, ettei miulla ole siellä sijaa.

Nää on oikeesti aika isoja juttuja mitä välillä tulee pyöriteltyä ja tuossa yks ilta miesystävällekin juttelin siitä, miten kivalta se ajatuksena kuulostaa kun perheellä on ne yhteiset jutut ja päivälliset.
Meistä kumpikaan vaan ei tiedä mitä se kuitenkaan sitten loppupeleissä voisi olla.

Miulle ei ole koskaan ollut itsestäänselvää se, että olisin rippilahjaksi saanut mopon, täysikäisyyden kynnyksellä ajokortin tai aina synttäreinä kakun missä on paljon kynttilöitä.
Edes ruoka ei ole ollut itsestäänselvää.

Nykyisin kun pidän huolen siitä, että ruokaa on riittävästi ja laitan vuokran ja muiden laskujen jälkeen rahani pääosin ruokakauppaan on miulle tärkeetä.
Päätin teininä, että sitten kun olen omillani niin miulla on oltava jääkaapissa muutakin kuin valo.
Tykkään "ostaa varastoon" ruokajuttuja ja toinen ei aina välttämättä ymmärrä "hei meillähän on vielä kahvia/voita/juuston palanen.." mutta ei, se ei riitä.
Pitää olla tarpeeks, ei saa loppua kokonaan.
Mie haluan kahviini sen maidon ja leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Piste.

Mites ne miun vanhemmat sitten? Ainahan ne parhaansa kuitenkin yritti.
Ei ne koskaan miuta ole hylänny Niillä vaan oli aina liikaa omia juttuja, että ehkä eivät kuitenkaan loppuun asti kyenneet/jaksaneet ajatella.
Nykyisinhän miulla ei äitiä enää ole. Ei ole ollut vuosiin ja antaisin mitä vaan että äiti olis saanut jäädä, mutta joku isompi taho päätti aikanaan toisin.
Isällä on ms-tauti ja tosiaan hänellä on niissä omissa ongelmissaan tarpeeksi, että vaikka miuta kuin joku asia tänä päivänä painais niin en halua hänen taakkaansa enää lisätä.
Vaikka ehkä vois ajatella, että se olis hänen "velvollisuutensa" tukea ja olla tietoinen, mutta mie koen ettei hänen tarvitse.
Riittää, että mie olen olemassa hänelle.

Kaikkien kokemusten jälkeen mie oon just tällanen ku oon. En osaa kuvitella, miten asiat olis nyt jos tietyt asiat olis jääny tapahtumatta. Ja ihan turhaahan se on miettiä liikaa menneisyyttä kun sille ei ole mitään tehtävissä.
Kaikki tapahtumat vaan on muokannu miusta tällasen. Oon joutunu näkemään ja kokemaan paljon. Itsenäistymään ehkä liian aikaisin, menemällä hukkaan monessa eri asiassa, oppimaan kantapään kautta.
Vain arvailemaan ja haaveilemaan, mitä olisi voinut olla.
Vaikka miun perhe meni rikki ja miulta on jääny monet hyvät asiat kokematta, olen silti saanut vanhemmilta paljon hyvää. Kuten sanoin, he ei koskaan kuitenkaan miuta hylänny.
Ne on aina ollu olemassa miulle. Ja tiedän, että äitikin on tuolla jossain miuta vahtimassa <3

"Mä oon nähny miehen naista lyövän,
oon istunu vieres hiljaa yrittäny sietää
kaiken sen tuskan.
Mä oon nähny, että elämä on hauras..."

 

Ajatuksia menneestä

Jännittävää alkaa kirjoittamaan sellaista mitä on usein pyöritellyt päässään, mutta yhtään ei ole hajua miten tämän kaiken saisi naputeltua ylös silleen suht fiksusti ja ehkäpä lyhkäsesti?

Joskus aiemmin kerroin tuosta ulkopuolisuuden tunteesta. Sehän nyt on miussa ollut aina.
Jos ajatellaan ihan vaikka peruskouluaikoja niin aina mie olin se (lähes) viimonen valinta ryhmätehtäviin ja muutenkin hyljeksitty.
Yritin kyllä olla sellanen kaikkien kaveri, mutten koskaan tuntenu kuuluvani mihinkään.
Suurin syyllinen näihin fiiliksiin oli ylipaino ja perheessä tapahtuvat asiat.
Ja mitä taas miehiin tulee, niin kelleppä mie oisin kelvannu?
Aina miusta muka puuttui jokin. Ihan v*tun sama, kyllä mie tiesin mistä se johtui.

Sitten kun luulin, että olisinki kelvannu nii miuta ja miun typeryyttä vaan loppupeleissä käytettiin hyväks. Uskoteltiin vaikka mitä, mutta pieleenhän se kaikki meni.
Sitten jouduin kohtaamaan ihmisen, joka ei kuitenkaan ollut sitä mitä luulin.
Miuta pahoinpideltiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Tästä vaan kukaan ei sillon tainnut tietää.
Enhän uskaltanut kertoa.
Se tunne, kun pelkää oman henkensä puolesta on jotain mitä ei osaa kuvailla eikä todellakaan toivo kenellekään.
Se, ettei voi mennä kotiin, joutuu soittamaan poliisit turvatakseen oman henkensä...
Luojan kiitos pääsin tuosta eroon, mutta en voi kieltää etteikö se olisi vaikuttanut miuhun.

Nykyisessä suhteessa merkitsee maailman eniten se, ettei miun tarvitse pelätä. Toinen tietää miun aiemmat kokemukset ja on tehny selväks ettei tekis pahaa. Ja mie voin luottaa siihen.

Kaikki se, mitä oon menneisyydessä kokenu, on tehny miusta tällaisen.
Tottakai mie tunnustan että oon hemmetin epävarma oikeastaan ihan kaikesta.
Kaikista eniten epäilen itteeni. Mikä ehkä on naurettavaa, sillä oikeastaan aika hemmetin moni juttu mistä oon itteeni epäilly tyyliin "ei miusta ole tähän" tai "mitähän tästäkin tulee" on loppupeleissä onnistunut tavalla tai toisella.
Eikä todellakaan heti, sormia napsauttamalla vaan ajan kanssa ja taisteluiden jälkeen.
En vaan oo antanu periks vaikka hemmetin usein on tuntunu, että annan.

Ja mitä muihin ihmissuhteisiin tulee niin yhä edelleen pidän vähän tuntosarvia pystyssä.
Mie en edelleenkään jaksa jatkuvasti olla se joka yrittää vaan kaipaan vastavuoroisuutta.
 Jos ei kuulu tai näy nii sille mie en voi mitään. Elämä on.
Oon myös kohdannu ihmisiä jotka on yrittäny ottaa miut vastaan ja "mukaan juttuihin", mutta huomasin että mie oon se joka vähän vetäytyy, en ehkä oo enää niin uskaltanukkaan heittäytyä vaikka haluaisin.
Tää ei todellakaan ole mitään henkilökohtaista mutta nää on näitä miun omia pieniäsuuria peikkoja.
Ristiriitaista.

Mie jossain vaiheessa kävin muutaman kerran psykofyysisellä terapeutilla saadakseni vähän selkoa omin juttuihin, mutta se kaatui siihen kun ei vaan yksinkertaisesti ole varaa maksaa niitä käyntejä.
Eikä siitä ole iloa jos kerran kuukaudessa tai kahdessa siellä kävis. Terapia vaatis pidemmän intensiivisemmän jakson, että käynneistä hyötyisi.
Nyt vaan pitää yrittää itse opiskella itteensä ja omaa käytöstä.
Tuumailla, huilailla, treenata ja jossain välissä yrittää jollekin näistä vaikka jutellakkii mut miks niitä sanoja on niin vaikee löytää?
Ja en mie oikeestaan haluu tuhlata muiden aikaa näihin miun ajatuksiin. Hah! Tästä se epävarmuus taas loistaa, järjellä tiedän mutta selitäppä tilanne tällaselle tunne-eläjälle.

Voisin mie tota toista osapuolta kyllä vähän nykästä hihasta? Ei se aina tajuu, mutta yrittää kuitenki <3

Tämä hetki ja ajatukset

Nonni. Mistäs sit alettais?
Siitä kun oon edellee uupunu? Teloin selkäni enkä oo päässy kunnolla treenaamaan?
Paino oli noussut? Ei päästä toivomalle reissulle?

No aletaan vaikka tuosta peruuntuneesta reissusta. Tai eihä meillä nyt ees ollu mitään varattu, mutta toisella on kesäloma ja mie olin vuosipäivän tietämille toivonu pidempää vapaata töistä ja erehdyin oikein haaveilemaan että jos sitä kerran vuoteen pääsis jossain yhdessä käymään?
Viettämään sitä niinsanottua laatuaikaa kun tähän mennessä on niitä "läpsystä vaihtoja" tehty turhan pitkään kun molemmat ollu töissä.
No jotta, eipä tarvi tosiaan lähtee koska raha. Tai oikeastaan rahattomuus.
Tai noh voitashan me toki lähteä seikkailuihin mut sit tarttis vähä pidempää olla syömättä ja varmaa jäis muutamat laskutki rästii...
Voin kertoo, että veti mielen aika hemmetin matalaks. Moni on sanonu "no lähette sitte ku on rahaa..säästätte vähän.." ..nii..varmaa menis sitte ens vuotee koska sitte ehkä ku rahaa ois nii ei sitten taas ole aikaa.
Tyhmä minä kun haaveilin.
Toki ainahan sitä voi yhdessä keksiä jotain seikkailuja esim. ihan lähimaastoonki ja tehdä jotain spesiaalia mutta itelle henk.koht ollu tärkeetä, että edes kerran kesässä pääsis johoki kauemmas. Hitoille tästä käpykylästä, pääsis nollaamaan pään...Noh, katsotaan.

Uupumisesta? Siitä ei oikeastaan mitään uutta sanottavaa. Samaa aikaa väsyttää, mutta mieli käy kierroksilla ja tuntuu, että jatkuvasti tarttis tehdä, mut ei vaan pysty.
Mistä päästäänki mukavasti toiseen aasinsiltaan tuohon miun selkään.
Vähän jos innostuin liikaa räkkivedossa ja sit sattu.
 Pari päivää olin töissä ja pomollekkii juttelin josko pari siivousta vois miun osalta siirtää kun nyt kyllä tuntuu, ettei miusta ole tekijäks.
Samoilla vauhdeilla sitten hainkin jo sairaslomaa. Kävin fysioterapeutin päivystyksessä ja hän ties kertoo, että miun välilevy oli pullahtanut.
Ei siis mikää perinteine venähdys, muttei välilevyn pullistumakaan vaan pullahdus.

Että sellasen tyrkkäs. Rupee tää nyt olee vähän parempi mutta alkavalla viikolla tuskin kannattaa lähteä kovin isoja rautoja nostelemaan.
Kävin eilen salilla tekemässä kevyen treenin yläkropalle. Teki kyllä hyvää vaikka aikamoista satujumppaahan se oli.
Vaikka tää tilanne turhauttaa, niin nyt ihan oikeesti ei kyllä auta ruveta leikkii.

Entäs se painonnousu? No oliha se lukema ihan naurettava, en ehkä ilkee ees sanoo mutta plussaa jokatapauksessa ja tässä kohtaa se ärsyttää. Tottakai se nyt on ymmärrettävää, eihä miun kulutuskaan ole tällä viikolla ollut oikeastaan yhtään mitään.
Valmentajan kanssa jo aiemmin puhuttiinkin, että inbody sen sitten aikanaan näyttää mikä on todellisuus, että loppupeleissä sitä vaakaa olis nyt tässä kohtaa ihan turha edes tuijottaa.
Ja olen itsekin sitä mieltä, etten edelleenkään tiedä mitä haluaisin edes painaa kun tää ns.projekti loppuu. Ristiriitaista.
Toki voitaisha me asettaa joku painotavote, mutta kuin satalasissa pystyisin lähtee sitä nyt tavottelee?
Selän oireilut ja tää väsymys ei oo kovin hyvä yhdistelmä hurjiin hikilenkkeihi ainakaan.

Eilen miun ystävä tulikii onneks noukkii miut mukaansa lenkille kun näin oltiin sovittu. Merkkas ihan tosi paljon, että joku tulee miuta ihan ovelta hakemaan <3
Oli vähän puhetta jos käytäs treenaamassakin yhdessä, mutta nähtäväksi jää. Ehkä vielä joku päivä :)

Avun (ja sen puutteenkin) merkitys

Ei oikeastaan mitään uutta tänne.
Samoilla fiiliksillä kuin edellisessä kirjoituksessa. Ehkä välillä paremmin, välillä huonommin.
On tainnu aikalailla tää ns.puhumattomuus kuitenki kostautua, mutta kuten sanottua jo aiemmin, en vaan jaksa enkä halua kuormittaa muita.
Etenkin kun tunne siitä, että yhä harvempi välittää, on vahva.

Oon myös maininnu miesystäväni tärkeydestä. Se on läsnä.
Halusin puhua tai en.
Jos ei nähdä, se laittaa viestiä/soittaa. Ei ole iso juttu tehdä mutta merkitys sitäkin suurempi.
Tiedän, että voin lähes millon vaan mennä lähelle. Kömpiä syliin, halata, sukeltaa selän taakse toisen istuessa koneella.
Päätin sitten mennä salille vetämään räkkivedosta ennätyksiä tai jäädä nukkumaan, hän hyväksyy ne molemmat.
Mie stressaan tekemättömistä pihatöistä. Kun -en vaan jaksa-, hälle se on "ihan sama". Ei kuulema miunkaa pitäs stressata että vihertääkö se ruoho vai ei.

Oon huomannu, etten enää lapsen kaltaisesti iloitse niin monista asioista. Huomaan pihalla kyllä uusia ja ihmeellisiä kasveja, naapurin söpön kissan ja kisailevat oravat pihakoivussa.
Saatan jopa hymyillä  niille, mutta missä on se miun lähes loputon riemu mitä ennen oon hetkittäin kokenu?
Tänään kävelin kioskille ja takas. Ihan ku oisin maratonin vetässy.
Mikä miulla on?

Joo, mie yhä edelleen käyn salilla treenaamassa ihan niinku valmentaja sanoo ja töissäkin jopa viihdyn, siellä kun saa olla avuksi ja tueksi, saa muuta ajateltavaa.
Tuntuu että tää väsymys on enemmän henkisellä puolella.
Ja onkin. Monien asioiden summa.
Treenit on kivoja ja työkin ihan jees, mutta niiden jälkeen tuntuu ettei jaksa mitään.
Ai normaalia työssäkäyvän arkea että väsyttää? En mie usko. En kohta tunnista itteeni.

Holding on...

"It's not like I make the choice
To let my mind stay so fucking messy"
                                 -Linkin Park- Heavy


Tää on jo pitkään menny näin, välillä työntäny väkisin ajatuksia syrjään ja yrittäny keskittyy kaikkiin hienoihin asioihin mitä elämässä on.
Tää vaan alkaa taas vetää voimia enkä mie enää jaksa edes puhua.
Alkuun mie yritin vähän höpötellä "joo ahistaa ja tuntuu pahalta tää ja tää juttu.." mutta kun ne tunteet ei oo viime aikoina mihinkää kadonnu nii en mie jaksa samasta asiasta jauhaa.

Tosin ei miulla ole edes montaa jolle kertoa mitä oikeesti tunnen.
Miulla on onneks ihana miesystävä joka on jaksanu tukee. Se tietää. Se näkee ja lohduttaa.
Pitää huolta. Ja on luvannu pitää ja että me selvitään kaikesta yhdessä <3
Yhdessä on hyvä olla, mutta meillä on ihan tosi vähän sitä yhteistä aikaa.
Toisen työ on niin ilta/yö painotteista että aikalailla tehdään niinsanotusti läpsystä vaihtoja.
Hän tulee töistä ja on käymässä nukkumaan kun mie herään ja sitten kun mie tuun takas niin toisen on mentävä.
Tää on kans yks juttu mikä raastaa jonkin verran.
Hällä alkaa jonkin ajan päästä onneksi kesäloma, joskin miulla ei moista ole mutta toiveissa on silti enemmän yhteistä aikaa. Meillä olis vuosipäiväkin tulossa mutta tän hetken rahatilanne on niin paska, että on ihan turha haaveilla pääsystä takapihaa pidemmälle...

Valmennus ja treenit jatkuu yhä edelleen normaalisti, niissä nyt ei oo mitää hurjii muutoksia.
Olin taas viisurin leikkauksessa jonka takia syömiset meni mönkään, mutta niidenkin osalta ollaan back in business.
Oon huomannu, että tällä hetkellä sali on se paikka mihin miun on hyvä paeta ja siellä voin olla miettimättä mitään. Pari kertaa ihan tuntenu sen helpotuksen jopa fyysisellä tasolla kun on tajunnu, miten helppo siellä oli olla. Ja sitten se sama saatanan haikeus iskeny samantien kun on astunu salin ovesta ulos.

Mie nukun aika huonosti ja unohtelen asioita. Töissä sentään hommat hoituu. Töitä tosin sais olla mielestäni enemmänkin, että olis sitä "fiksua tekemistä ja täytettä päiviin" treenien lisäks.

Voihan se olla, että tää on miun oman mielenkii tekosia mutta on alkanu tuntuu siltä, että nyt kun en oo ollu se sama vanha Hippiäinen, niin en enää kelpaa niille vähillekkään kavereille joita miun elämässä on.
Jotenki muistan nii elävästi sen, miten lähes kaikki vaan hävis kun äiti kuoli. Pelkäskö ne että suru tarttuu? Ei se tartu. Ihminen tarvii toisia ihmisiä ympärille ja etenkii sillo ku on vaikeeta.
Se, että tuon armaan miehen lisäks olis joskus joku joka vaikka ihan vaan hiljaa istuis vieressä teekupin kanssa ja halais vois tässä kohtaa merkata maailman eniten.
Tai mitä vaan. Oon mie pari kertaa käyny yhen läheisemmän kaverin kanssa treenaamassa ja pari kertaa yhen tuttavan kanssa kahvilla, ja tehtiin yhden ystiksen kanssa suuri autoajeluseikkailukin.
Ne on niitä elämän pieniäsuuria asioita mitä kaipaan niin kovin, mutta miulta vaan on alkanu omat voimat hiipumaan. Olen pahoillani tästä vaikka tiedän ettei tarvitsis.

Mites se ruoka?

Kun laitetaan elämäntavat uusiks, luullaan että täytyy ravata salilla sen kymmenen kertaa viikossa plus viis kertaa viikossa jotain rasvaapolttavia aamuerobisia ja hikijumpat päälle ja sit saatetaan vaikka ihmetellä kun mitään ei kropassa kuitenkaan tapahdu.
Tai ehkäpä tuolla treenimäärällä kilot saattaa karistakkin, mutta jos haluaa oikeita, pysyviä tuloksia on hyvä myös kurkistaa sinne jääkaappiin ja omalle ruokalautaselle.

Oon tainnu joskus mainita siitä, että aloittaessani elämäntapamuutoksen, söin aivan liian vähän. Sen opin vasta ajan mittaan.
Ja nyt etenkin kun olen ollut valmentajan silmän alla, ruokailun merkitys on korostunut entisestään.
Kyllä miulla on se ns.perusrunko ollut hallussa jo pitkään, mutta nyt kun syön tavotteideni mukaisesti ja treeniä tukien, niin tuloksetkin kertoo, että oikeilla jäljillä ollaan.

Miulla on hiljakseen treeneissä sarjapainot nousseet ja vaikken ravaa jatkuvasti pitkillä lenkeillä niin silti paino on laskusuunnassa.
Ja mikä siisteintä, mie syön ihan hitosti ja monipuolisesti!

Mie oon entinen ja vähän nykynenki herkkuperse. Valehtelisin jos väittäisin ettei tässä ole menty jo pitkään kuola suupielestä valuen kun näkee toisen syövän herkkuja tai näkee jotain jäätelömainoksia.
Niissä tilanteissa vaan kysytään sitten sitä itsehillintää ja se mitä oikeesti haluan tässä kohtaa. Onko se ne herkut vai hyvä olo ja kehittyminen?

Se, että vieläkin kuulee sanottavan "välillä voi herkutella" ja "tekis siullekkii iha hyvää.." lähinnä turhauttaa. Miksi ei vaan tueta? Ja miksi ne epäterveellisemmät mätöt vaan koetaan herkuiksi?
Miehän käytännössä herkuttelen joka aamu kun saan puuron kylkeen lisätä marjoja, syön rahkani hedelmillä, välipalaksi menee proteiini suklaavanukkaita...
Jäänkö muka jostain paitsi? En.

Tänä aamuna taas ilostuin kun vaaka näytti miinusta edelliseen punnitukseen verrattuna ja olinkin päättänyt että tänään "on lupa syödä".
Oon tiistaina menossa uuteen viisaudenhampaan leikkaukseen ja päätin, että nyt on hyvä hetki vähän niinkuin tankata, sillä leikkauksen jälkeen miun kalorit tulee olemaan auttamatta vajaat pelkkien smoothieiden ja muiden soseiden varassa eläen.
Mitä mie sitten söin? Pitsaa. Omatekoista sellaista ja jäätelöä ja jonkin verran irtokarkkeja.
Tasan just niitä juttuja mitä olin tässä jo pitkään himoinnutkin, mutta arvatkaapa mitä?
Tässä kohtaa tulee jollekin too much information mutta miun kroppahan ei sitten tykännyt yhtään etenkään tuosta pitsa-jäätelökombosta. Pakki meni täysin sekasin ja nyt oon sitten kipeän mahan kanssa pötkötelly. Eipä siinä sitte. Ei jääny se rasvamäärä ainakaan pyörimään miun kroppaan tarttuakseen kiinni vaan samoilla vauhdeilla takakautta ulos.

Muistan aiemmin kun dieettasin, niin yhden makkaran syömisen jälkeen sama homma. Kroppa ei vaan siedä enää sellaista rasvan määrää.
Kaduttaako? No ei. Ja olis kyllä tyhmää kuluttaa energiaansa miettien jotain morkkiksia tästä sillä tää oli suunniteltua vaikkei tämä olo ollutkaan.
Tiedänpä nyt sitten jatkossa, että kun haluan seuraavan kerran mättää niin eipä ainakaan mitään rasvaista. :)

Että tällaista informaatiota tällä kertaa. Muistakaa ihmiset tosiaan syödä ja jos tarvetta niin pitäkää ne tavotteet mielessä. Ja ennenkaikkea, herkutella voi niin monella eri tavalla. Tämän päivänen lähinnä muistutti siitä vanhasta Sannasta mikä en kuitenkaan enää ole ja kuten sanottua näköjään kroppakin siitä muistutti että jatketaan niillä vanukkailla ja marjoilla sitten <3
Hyvä olo on kuitenkin se, mitä eniten haluan.

Kehonkuva

Varmaan johtunee viime viikonloppuna kultsalla olleista kisoista, kun oma kehonkuva on jonkin verran pyöriny mielessä.
Oon ennenkin sanonu siitä, miten "laihdutus on jättänyt jälkensä" ja vasta nyt pikkuhiljaa oon alkanu ehkä hyväksyy sen.
Sanotaan, että liikunnalla, ruualla ja pitkäjänteisyydellä saa hyviä tuloksia aikaan ja mie uskon sen kyllä.
Mutta sen verran olen itsekriittinen ja tosiaan alkanut vasta nyt hyväksyy sitä, että mikään määrä treeniä tai maitorahkaa ei auta saamaan tätä ylimäärästä nahkaa pois.

Se, että venytin omaa nahkaani sen 28 vuotta, ei ole sama asia kuin esim. valmiiksi hoikka/normaalivartaloinen nainen olisi ollut raskaana ja synnytyksen jälkeen lähtisi kiristelemään kroppaa. Uskaltaisin väittää, että 9 kuukaudessa tulee vähemmän vahinkoa kuin liki 30 vuodessa.

Just nyt tällä hetkellä kaikistä tärkeintä on se, että mie voin sanoa olevani terve ja normaalipainoinen/vartaloinen. Ei huuda enää mittarit punasella.
Se vaan, että edelleen huonoina päivinä tunnen itseni vieläkin lihavaksi ihan vain tuon roikkuvan nahkani takia. Häpeilen sitä.
Tässä kohtaa vuotta kun hohkataan niin paljon "rantakunnosta" niin koen ehkä jopa jotain alemmuutta kun tajuan, ettei miulla tule koskaan olemaan sellasta kivaa lättänämahaa.
MUTTA sitten kun taas otan sen järjen käteen ja ajattelen vähän fiksummin, niin onko sillä oikeesti muka merkitystä?
Ei ole.

Mie kelpaan miun miesystävälle kaikkine selluineni ja roikkuvine alleineni (voi kyllä miulla on allit vaikka mite yritän habaa pullistella) nii minkä hemmetin takia en kelpais itelleni?

Tää on asia minkä kanssa vaan tarvii tehdä töitä, kuten sanottua mie oon kuitenki terve ja nyt tällä hetkellä miulla on se valmentajan tuki ja turva auttamassa miuta kokeilemaan mihin miusta onkaan niin miks mie antasin tuon säälittävän nahkan miuta jotenki jarruttaa? En tiedä.
Se on kuitenkin vaan ns.kauneusvirhe. Eikä tässä olla mihinkään kisoihin tähtäämässä.

Että tällaisia ajatuksia tähän aamuun. Oon aiemminkin tätä pyöritelly mielessä, mutten ole oikein osannut kiteyttää. Kuten elämässä yleensä, yhtään ei voi tietää mitä tuleva vielä tuo ja mitä tulee tapahtumaan, mutta näillä mennään nyt. Kokeillaan omia rajoja, ei anneta periks ja ollaan ylpeitä siitä että ollaan pikkasen erilaisia <3

Kipu kasvattaa

Ja nyt en puhu mistään liikunnan jälkeisestä kivusta, vaikka sitäkii on koettu useasti.
Ja onhan se siis totta, jos liikuntaa harrastaa enemmän ja/tai kovemmin niin kyllä kroppa siitä muistuttaa ns.terveellä kivulla. Ihan vinkkinä, sitä ei kannata säikähtää ;)

Mutta tosiaan, mie en oo kovinkaan paljon avannu kaikkia mieleni sopukoita täällä enkä usko, että kovin tarkkaan sitä nyt tai jatkossakaan tulen tekemään,mutta aina välillä on hyvä hieman raapaista pintaa kun näitä ajatuksia tulee.
Nää on kuitenkin niin vahva osa miuta, ei miun elämä ole pelkkää kuntosalia ja habaposeerauksia.

Ajatuksissa on nyt taas ollut valmennuksen lisäksi paljon kaikkia juttuja niin moniin asioihin liittyen.
Miun elämä on ollu aika mutkikasta ja kivuliastakin. Tullut paljon vastoinkäymisiä ja suruja.
Mutta, ne kaikki on muokannu miusta just tämän ihmisen, joka mie nyt olen.
Edelleen "herkkä paskiainen" joka elää vahvasti tunteella,mutta tunnistaa myöskin oman arvonsa.

Mie oon tehny hemmetin kovan työn päästäkseni näinkin pitkälle ja voin uskoa, että aika moni miun tapauksessa ois saattanu heittää hanskat tiskiin.
Mie oon aina ajatellu, ettei miulla ole muuta mahdollisuutta kuin mennä eteenpäin.
Ei olis järkeä jämähtää paikoilleen, pyörimään niihin vastoinkäymisiin ja tuskan tunteisiin.
Niistä on vaan noustava ja mentävä eteenpäin. On opittava.

Oon nähny ja kokenu paljon sellaista, mitä ei olis tarvinnu tai moni ei koko elämänsä aikana tule kokemaan ja kyllä itsekin ajattelen että olisinpa voinut niiltä välttyä.
Mutta asiat on menneet ja tapahtuneet ja tässä mie vielä olen. Ajatukset tulevassa.

Eilen oli taas ne vahvemmat tunteet pinnassa ja saan olla kiitollinen, että miulla on miesystävä joka oli siinä just sillä hetkellä. Pyyhkimässä miun kyyneleet ja kertomassa, että tästä selvitään.
Yritin kivenkovaan väittää etten tiedä miten selviän, mutta hän painotti että me tehdään se YHDESSÄ.
Oon vaan niin äärettömän onnellinen siitä, että oon saanu elämääni hänen kaltaisen miehen <3

Toki tunnustan, että on asioita jotka on jääny painamaan ihan vaan siks kun oon väkisin siirtäny ne syrjään ja yrittäny vaan antaa olla ja se on kyllä virhe, mitä en suosittele.
Just nyt tällä hetkellä, tänä päivänä miun on kuitenkin vaan keskityttävä siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja niihin joille itsekin tiedän merkitseväni.
On helvetin raskasta yrittää huolehtia "koko maailmasta" kun ei vaan oikeasti enää pysty ja kun ei saa vastakaikua.
Mie tykkään ja välitän niin paljosta ja monesta, mutta vaadin itsellenikin välillä jotain takaisin.
Se on luonnollista. Ihmisen luontainen tarve.
Olla hyväksytty.

Miten valmennus on mennyt?

Kolmisen viikkoa oon nyt ollu valmennuksessa ja miulla ei ole kuin hyvää sanottavaa.
Ollaan ihan alkutaipaleella, mutta fiilis on todella hyvä tuosta hammasepisodista huolimatta ja eteenpäin mennään kokoajan.

Meillä on nyt valmentajan kanssa takana kolme yhteistä treeniä ja en voi olla kuin kiitollinen siitä, että tää tilaisuus on miulle suotu. Treenit sujuu hyvin, oon saanu paljon hyviä vinkkejä ja aivan varmasti liikkeet menee perille asti joka kerta.
Välillä ollaan "unohduttu" höpisemään kun tulee mieleen joku mieltä kutkuttava aihe tai valmentaja haluaa selventää miulle jonkun liikkeen tarkemmin,tms. mutta miusta se on vaan hyvä, ettei hötkyillä vaan hän haluaa käydä asiat perusteellisesti läpi ja osaa hyvin vastata miuta askarruttaviin kysymyksiin.
Eilenkin opin paljon uutta, mm.elämäni ensimmäistä kertaa kokeilin vetoremmejä räkkivedossa.
Saatoin aiheuttaa valmentajassa pientä hilpeyttä kun aikani sähläsin remmien kanssa, mutta opin kuin opinkin sen homman jujun! :)
Helpottaa kyllä kummasti kun selkähommia tekee ja selkä on tällä hetkellä oikeastaan se miun ensimmäinen kehityksen kohde johon haluan kiinnittää huomiota.

Sain myös hyvää palautetta miun puhtaista tekniikoista, ainut vaan että kun miulla on niska-hartia seutu niin saakelin jäykkää, niin meinaa välillä pakosti hartiat nousta ns.korviin treenatessa.
Mutta siitäkin vaivasta on mahdollista päästä eroon kun siihen kiinnittää huomiota. Ja ihan vaikka hierontakii saattas olla hyvä? ;)

Mites painon kanssa sitten? Päätettiin jo alussa, ettei siihen nyt niin tarkasti kiinnitetä huomiota, otetaan sellanen rauhallinen tahti. Tähän mennessä saldo on -1,2kg ja mie oon tosi tyytyväinen.
Kuitenkin hammashommien jälkeenhän miulla paino nous kilon verran huonon syömisen ja lähes liikkumattomuuden seurauksena, mutta heti seuraavan viikon aikana sain karistettua pois ne hötöt ja vähän päällekin.
Siitä huomasin kyllä taas miten vahva merkitys etenkin ruokavaliolla on näissä hommissa.

On vahva ja luottavainen fiilis kaikenkaikkiaan, että tästä saattaa jopa tulla jotain nyt kun aletaan päästä pikkuhiljaa vauhtiin :)
Tosin miulla on vielä toinen hampaanpoisto vielä edessä mutta tässä kohtaa sitä ei auta murehtia, pari viikkoa on tehokasta treeniaikaa, sit käyn operoitavana ja sen jälkee taas homma jatkuu, simple as that :)

Oma valmentaja ja takapakkiakin

Nonni. Oon tainnu aiemmin mainita siitä, että miuta on suotu ihan omalla valmentajalla joka on tehnyt miulle treeni ja ruokaohjelmat ja "pitää miusta huolta" ainakii 3kuukautta.
Hänellä itsellään on melkosen pitkä treenitausta ja opiskelee nyt siis fitnessvalmentajaksi ja mie olen ns.yksi osa hänen lopputyötään.
Se, ettei hän ole "virallisesti valmis" ei ole aiheuttanut mitään epäilyksiä ja olen enemmän kuin mielelläni ryhtynyt hänen kelkkaansa. Miun toiveet on toteutunu.

Tottakai alkuun oli vähän olo "mihin mie oon ryhtymässä?" "mitä jos meillä ei kemiat natsaakkaan?"
Mutta jo heti ensi jutustelun jälkeen oli ihan luottavainen olo ja jäin kiltisti odottelemaan minkälaista ohjelmaa hän miulle suunnittelee.
Sainkin sitten ohjelmat käsiini jonkin ajan päästä ja aloin niitä heti toteuttamaan.
Tokihan treeneissä on jonkin verran uutta ja ihmeellistä mutta se on vaan hyvä miun oman kehittymisen kannalta.
Valmentaja on hienosti ottanu huomioon miun omat toiveet sekä rajoitteet jalkojen suhteen.

Aika paljon oltiin vaan puhelimitse yhteydessä ja omat ajatukset häntä kohtaan vaan vahvistu, tuli olo että sehän oikeesti tajuu miuta ja osaa auttaa.
Hänelle tärkeintä on, että mennään terveys edellä ja muistaa miullekin sitä toistella, kun itte sekoilen :D

Se, mikä takapakki tässä nyt oli niin miulta leikattiin viisaudenhammas tuossa keskiviikkona ja toinen hammas otettiin pois ihan perinteisesti repimällä. Ollu hitonmoiset kivut ja syöminen ollu ihan onnetonta ja se jos mikä on stressannu.
Tilanne on just nyt se, että yksinkertasesti miun tarvii saada itteni kuntoon, syödä vaikka sitten mäkkärin pirtelöä, pääasia että saan energiaa ja toivun.

Toki tältä viikolta treenit jäi auttamatta vajaiksi, alkuviikosta kävin vähän humputtelemassa ja eilen sitten koitti se maaginen päivä. Ensimmäiset treenit valmentajan ohjauksessa!
Ja mitäs muutakaan ku jalkoja :)

Vähän jännitti, mitä pystyn tekemään ja valmentaja varmistikin sen, että olenko varmasti kykenevä treenaamaan hampaiden poiston takia? Kyllä olin, mutta otettin vähän iisimmin. Treenattiin, että saatiin tuntumaa ja tekniikkaa kohdilleen. Tunsin olevani hyvissä käsissä.

Välillä kun yritin tehä vähän kovemmin niin samantien naamassa alkoi tuntumaan, että tikit repee ihan justiinsa nii sitten taas vähän höllättiin. Eikä näin jälkikäteen tunnu, että ois tullu muita oireita kuin kivaa tuntumaa koivissa, etenkii "takajaloissa".

Se tunne, että tiedät siulla olevan joku kelle voi vinkuu nää jutut ja kysellä mieltä painavista asioista ja joku, joka puhuu siulle järkee "ammatilliselta näkökannalta" on aika uskomatonta.
Tää on just sitä mitä oon tarvinnu siitä lähtien ku heitin elämäntapani uusiksi.
Mutta ehkä tälläkin on joku tarkoitus? Että nää asiat meni tälleen?

Mie oon päässy vähän kokeilee omia siipiäni ja nähdä mihin pystyn itse ja nyt kun miulla on se oma tuki ja turva niin aivan varmaan pääsen vielä pidemmälle!
Nyt vaan tosiaan yritän tajuta sen, että hoidan tän hammasasian kuntoon ja sitten taas mennään täysii!

Voitte vaan uskoo kuin miuta eilen kiukutti salilla kun on halu tehdä kovaa, mutta ei vaan pysty!
Valmentajakii rauhotteli, että on niin monta tekijää mitkä tossa kohtaa pitää huomioida, mm.se kun moneen päivään en ole pystynyt syömään, kropassa ei siis ole energioita ja tottakai kivut rajottaa sitä tekemistä.


Onhan miulla onneks ollu tässä matkalla ihmisiä joille kertoilla näistä jutuista ja tahalleni huutelen eräälle foorumillekki asiaa ja asian vierestä, mutta onha se eri juttu kun on joku "jonka homma on vaan tukee siuta" :D noei..tajuutte varmaan? Tästä matkasta varmaan opimme molemmat, miussa on omat haasteeni hänelle, ja hänestä on taas ihan älyttömän iso apu miulle.
Voi miun isäntä parkaa ku joutuu yhä enemmän kuuntelee näitä miun juttuja <3
Mutta onneksi hän tukee miuta ja ainakii yrittää tajuta, kun tietää miten tärkeetä tää on miulle. Respect <3
Ja tottakai mie toivon, että muutkin läheiset tän homman tajuaa. Miun tarkoitus ei ole laihtua tai olla millään tiukalla dieetillä. Mie syön yhä edelleen, ja PALJON mutta ohjeen mukaisesti.
 Mie haluun kokeilla, mihin miusta on, mihin miun pää ja kroppa pystyy, miten pystyn muokkaamaan miun kroppaa.
Tää on se miun juttu, you know <3 Vaikka haluun esim. leveemmän selän nii se ei oo muilta pois. Oon yhä edelleen se välittävä, sekopäinen Hippiäinen, nyt vaan miulla on mahdollisuus tavoitella unelmia. Tuettehan miuta siinä?

Hetken hengähdys kiitos

Viime aikoina ollut tosiaan vähän syvällisempiä ajatuksia oikeastaan aika monesta asiasta.

Miun elämä on aina ollut vähän sellasta oravanpyörää, että jos jotain oon saanu nii oon sit myöskii jotain menettäny. Ja taas kävi näin.

Koko sen ajan, mitä oon tässä näitä "terveellisempiä elämäntapoja" viettäny, oon toivonu, että saisin oman personal trainerin ja nyt se sitten on käyny toteen.
Miulle tarjoutui elämäni tilaisuus tällainen saada ja enhän mie nyt voi sitä jättää käyttämättä.
Siitä kertoilen varmaan tarkemmin vielä myöhemmin, mutta tosiaan maanantaina alottelin uutta ruokavaliota ja treeniohjelmaa ja miun tukena ja turvana tosiaan on "aika hyvältä tyypiltä" vaikuttava ihminen. Katsellaan miten käy.
Mutta tosiaan mie myöski sitte menetin.
En haluu sitä tässä sen enempää puida, mutta menetin itselle jotain todella tärkeetä....mut mie en voi sille enää mitään.

Jotenkin ollu tosi sekavia ajatuksia kun on niin onnellinen nyt tästä valmennushommasta, mutta on myös niin paljon juttuja mitkä vetää mieltä matalaks.
Yritän niitten antaa olla vaikuttamatta tähän proggikseen, sillä tää on just sitä mitä oon halunnu ja haluun nähdä ja kokeilla mihin miusta vielä on.

Mie nii haluisin ihmisille kaikesta tästä sekavuudesta kertoa, mutta joku miut ajaa pitämään suuni kiinni. "Turhaa stressiä vaan kun näihi ite ei voi vaikuttaa" No niinpä niin ja joo.
Kyllä, sellanen ku työ ja raha tai oikeastaan sen rahan puute on yhtenä isona osana tätä koko soppaa.

Ai että miten kiva olis jos pystyis edes yhden päivän elämään silleen huolettomana. Vähän niinku Leijonakuninkaassa hoettiin "hakuna matata"...
Mie oon jatkuvasti huolissani siitä, miten pystyn kaikki laskuni maksamaan, sillä työt nyt ei oo menny ihan sillee ku toivois. Ihana ja vaihteleva työ, mutta vajailla tunneilla niin ei siitä paljon iloa ole. Tää on tätä perinteistä "kädestä suuhun" meininkiä.
Ja nyt vielä kun työssäni tarvin autoa aika paljon niin ollu vähän säätämistä yhden auton kanssa kun molempien tarvii kulkea ja iso osa rahoista menee sitten myöskin bensaan. Arght.

Nyt sitten kun itellä ollu "kaikenmaailman lääkärikäyntejä", niin niistähän sitten tyrkkii jälkikäteen laskuja ja niitä on vielä tulossakin jonkin verran.
Aloin saamaan tuohon polveeni nyt jonkinlaista pistoshoitoa, sitä ois vielä kaksi kertaa jäljellä.
Voin kertoo, että niin kipeetäkin teki, että TODELLA TOIVON, että siitä on apua.

Alkaneen valmennuksen vuoksi jouduin päivittämään salikortin 24/7 malliin mikä sitten myös tietää lisäkustannuksia. Sitten tyhmä minä menin vielä innostumaan uimisesta ja toteamaan miten hienoa liikuntaa se polvelleni oliskaan, mutta KAPPAS! Eihän se tässä kohtaa käy miun kukkarolle lainkaan.
Että silleen.
Jotenki ehkä katkeran sävyistä tekstiä, kyllä...mutta mitähä tähän hätään keksis että tilanne olis parempi? Työtunteihini en oikein voi vaikuttaa, ellen sitten sais jotain muuta työtä kylkeen?
Toista autoa ei todella voi kuin haaveilla ja sen verran arvostan terveyttäni, että kidutan itteeni noilla piikeillä sitten ja maksan niistä, kun toivoa polven paremmin toimivuudesta on.

Mie uskon ja tiedän, että "vielä jonain päivänä" asiat on taas hitusen paremmin, mutta just nyt tämä hetki, tämä päivä ja ajatus tulevasta on aika mieltä painavaa. Eikä ne asiat myöskään huolehtimalla parane, senkin tiedän paremmin kuin hyvin, mutta miekin oon vaan ihminen jolla on tunteet enkä mie pysty olemaan happyjoyjoy jatkuvasti. Saan miekii kai romahtaa joskus?

"No matter what cards you got, you still gotta play your hand..."

Tunteiden sekasortoa

Todella ristiriitaiset fiilikset just nyt.
Miut oli pyydetty täällä järjestettyyn Sporttipäivä- tapahtumaan kertomaan miun elämäntapamuutoksesta.
Tottakai lähdin siihen mukaan. Miulle on tärkeetä, että saan jakaa omia kokemuksia, josko saisin jonkun muunkin innostumaan, tekemään päätöksiä oman elämänsä suhteen.
Olin tätä hieman "markkinoinut" facebookissa ja pyytänyt ihmisiä tueksi ja turvaksi miuta katsomaan, jakamaan tämä juttu miun kanssa.

He, jotka tulivat, olivat yks miun tuttu, vai onko hää kaveri? (sano sie, jos tätä luet) ja miun entinen työkaveri.
Kovasti mie heitä kiittelin kun tulivat paikalle ja he ottivat sitten muutaman kuvankin muistoksi.

En voi kieltää, etteikö tää sattuis miuhun ja lujaa. Pelkäsin etukäteen, ettei ketään tulisi ja itkin jälkikäteen kun kaikki läheisimmät loistivat poissaolollaan.
Toki ymmärrän, että ihmisillä nyt voi olla muutakin elämää ja sain joiltain kannustavia viestejä, että ollaan hengessä mukana, mutta silti.
Koen itteni ihan saatanan yksinäiseksi just nyt. Sanokaa säälittäväks ihmisperseeks, mutta en voi sille mitään.
Miesystäväni oli töissä, tiedän että muuten hän olis varmasti ollut paikalla ja kovasti hän viestien välityksellä sitten tsemppasikin kun ei voinut olla läsnä.
Ja on nyt kestänyt miun pettymyksen kyyneleet.

Mietin, olisinko itse voinut tehdä jotain toisin? Laittaa jokaiselle henkilökohtaisesti viestin? Ja pettyä sitten kun vastaus olisikin ollut kerta toisensa jälkeen, että ei pysty?
Kahdelle ihmiselle laitoin kun tiesin etteivät he niin tarkkaan facea seuraa, toinen vastasi ei ja toinen ei vastannut koskaan.

Tää on hemmetin arka aihe kirjoittaa, kuten oli kyllä edellinenkin postaus mutta johonkin nämä tunnelmat on pakko saada purkaa.

Kokemuksena eilinen oli kyllä hieno. Tapahtuman juontajana toiminut Johanna otti miut tosi hyvin vastaan ja juttelu hänen kanssaan tuntui luontevalta.
Entä nyt? En tiedä...tunteet on sekasin.

Miulla takaraivossa on ajatukset tulevasta ja siitä, mitä on tulossa, mutta pidänkö niistä vaan suuni kiinni? Jaan asiat vain miesystävälle ja sille toiselle joka "kuuluu tulevaan projektiin"? En tiedä...

Enimmäkseen ulkopuolinen

Nuo otsikon kaksi sanaa on toistuneet miun mielessä viime aikoina todella useasti.
En sen enempää ala tässä avamaan tapahtumia ja tilanteita jotka saa nää tuntemukset aikaan, mutta näin on ollut oikeastaan aina.
Ja on aikoja jolloin tuo ulkopuolisuuden tunne korostuu.

Löysin erään vanhan kirjeen jonka olen saanut kun olin vielä teini-ikäinen.
Siinä on paljon kolahtavia lauseita ja sanoja miusta. Siitä, miten tämä kyseinen ihminen miut silloin näki ja varmaan näkis yhä jos tietäisi mitä miulle kuuluu.
Siinä on sanat
" Sinua on isketty liian monesti ja liian lujaan. 
että olet kadottanut luottamuksen ihmiseen ja ihmisyyteen. 
Surullista. 
Sinut hyväksytään. 
Sinä kelpaat ja sinusta välitetään..."

Mie oon sellanen ihanan sekopäinen sosiaalinen Hippiäinen ja tykkään paljon ihmisistä ja olla ihmisten kanssa. Mutta on vaan harvoja jotka pääsee oikeasti lähelle. Ja joskus, toisinaan ehkä pakoilen heitäkin jos on tiukka paikka. Pelottaa avata mielensä maisemat vaikka kuinka haluaisi.
Miulla on ollut nyt ilo tutustua pariin uuteen ihmiseen ja se mikä heissä on ehkä parasta niin ne kutsuu miuta Hippiäiseks :D Aika moni ehkä "tunnistaa" miut siitä nimestä noin niinku muuten, mutta se, että kuulen itseäni oikeasti noin kutsuttavan, lämmittää kyllä mieltä.

Se, mikä ehkä on itsestä sekavaa niin miks en aina tajuu sitä, että kuten tuossa yllä on mainittu niin miut hyväksytään ja on ihmisiä jotka miusta välittää. Se on vaan joskus minä ihan itse, joka otan sitten ehkä pari askelta taakse etten tulis taas satutetuks, tai ettei miun ainakaan tarvis näyttää,että miussa on vähän synkempikin puoli.
Yhtenä aamuna sanoin miesystävälleni, miten surullista ja pahalta tuntuu, ettei kukaan kaipaa. Hän otti miuta kädestä, katto silmiin ja sano "mie kaipaan siuta..." <3

Se, että miun elämä on pohjimmiltaan hyvin, on ihan tosi iso juttu.
Se, etten pyöri missään pohjamudissa ja vaikeuksienkin keskellä osaan vielä hymyillä ja taistella, niin se ei kuitenkaan poista miusta sitä epävarmuutta jota tunnen.
Hämmentävää kun tiedän tiedollisella tasolla, että on ne tietyt jotka tykkää ja keiden seuraan oikeasti "kuulun", mutta tunnetasolla on aina olemassa se pelko, että oon kuitenkin  vaan enimmäkseen ulkopuolinen...

"Lähelläsi on olkapäitä sinun päätäsi varten, 
käsiä kietomassa sinut syliisi hajoamistilasi ympärille. 
Se ei kuitenkaan riitä poistamaan sinun sisäisä pelkoa, tietämättömyyttä..."

Mikä motivoi treenaamaan?

...ja muutenkin elämässä?
No ruoka! Ku mie nii tykkään syyvä ja palajon! :D
Noeikä...

Miulle tuli jonkinlaine fläsbäkki, kun muistin joskus treenaamisen alkuaikoina sanoneeni eräälle salitutulle, että vielä mie tuun hankkii sellaset treenihousut joissa miun perse näyttää hyvältä.
Sillon tosiaan treenailin verkkareissa ja nythä o menny aika pitkää jumpatessa ihan kuulkaa trikoissa :D pinnallista?Ehkä..jos sen niin haluaa ajatella.

Se,että kun on heittäny elämäntapansa täysin ympäri nii on aika iso muutos ihmisen elämässä.
Siinä matkalla keho muuttuu, kroppa muokkautuu treenien mukaan, ajatukset muuttuu.
Mie oon oppinu tässä matkalla niin paljon ja niin monesta eri jutusta.
Miun on hyvä olla.

Ja tottakai elämä on niin paljon muutakin kuin "riisiä kanaa ja salia"
Miun lähellä ja "somessa" on  ihania ihmisiä, joista saan virtaa ja toivon, että voin itsestänikin antaa heille aina jotain.
Miulla on ihan näppärän kiva työpaikka jossa saan aina oppia uutta ja hyödyntää omaa ammattitaitoa...

Ja voi kyllä, mie oon ikuine herkkuperse ja oon tässä jo pitkää syöny mitä nyt on oikeestaa sattunu huvittamaan.
Ne valinnat vaan on hieman erilaiset kuin vaikka viis vuotta sitten.
Ruuasta tosiaan puheenollen vois mainita pikku "salaisuuden".
Mie aloin pitkästä aikaa vähän vahtaamaan mitä syön ja kuinka paljon. Eli kyllä, ruoka vaaka is back!
Mie nyt tässä ihan hiljakseen kokeilen miten homma toimii, miltä miusta tuntuu ja miten kroppa reagoi. Siksi en nyt tässä kohtaa sen enempiä asiasta huutele. Sitten kun aika on niin toki kerron asiasta sitten tarkemmin.

Se, missä miun tarvis ruveta tekee parannus on aerobinen treeni. Sillä eihän se läski pelkästää salilla sula :D Kattellaa sitte keväämmällä? En tiedä, polvi on sen verran vihoitellu viime aikoina, että sen mukaa menee tämän hetken liikunnatkin kyllä, eli ihan lenkkipolulle ei taida olla vielä asiaa etenkii noilla keleillä.

Mutta tosiaan, tästä piti tulla vähän ehkä...fiksumpi (?) postaus, mutta se joku joka miut tietää ja tuntee voi hyvin uskoo, etten aina pysy ihan asiassa.
Tää elämä nyt vaan on tällästä. Paljon on mielessä ja paljon on tapahtunu ja uskon, että tulee tapahtumaan nii yritäppä siinä sitte kiteyttää kaikkea.

Peace and löööv <3

Taas ajatuksia elämästä

Ai mitennii taas?.. Enhä mie oo ihan hetkee taaaas kirjottanu :D
Ei vissiin ole ollu asiaa. En tiedä.

Mutta että ai miten menee nyt?
No kuulkaa, mie pääsin alottaa oman alani työt ja se jos mikä on aika mahtavaa!
Voin kertoo, ettei ihan läheskää niin paljon ahdista kuin aiemmin.
Töihin on kiva mennä, on sellanen "kutkuttavan jännittävä" olo. Vaikkei aina tiedä mitä päivä tuo tullessaan vaikka ois mite yritetty suunnitella, mutta niinhän se elämä muutenkin on vai mitä?
Uusia jänniä juttuja ja työtä mitä haluaa tehdä niin motivoi kyllä ihan eri tavalla!

No jotta mitäpä muuta nyt sitten?
No treenit ollu aika sellasta tasasta. Salitreeniä tulee sen kolme kertaa viikkoon ja kyllä se hyvin riittää. En jaksa nillittää syömisistä ja etenkii ku työ on näköjää aika sekavaaki nii ei välttämättä pysty syömää iha sillee niinku haluis.
Vanukkaat/patukat/pähkinät ja hedelmät on tullu aika tutuiks tässä ;)
Kunhan tässä nyt taas totuttelee kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen nii varmaa tähän vielä jonkuu rytmin saa, tai sitten ei? En tiedä. Alan kantamaan kylmälaukkua mukana? Kyllä,sekin on vaihtoehto jos niikseen tulee.

Viime viikonloppu oli siitä jännä kun miesystävän kanssa oltiin päätetty lähteä käymään helsingissä.
Hänellä on ollu nyt talviloma niin tollanen viikonloppuun kohdistuva irtiotto oli mahdollinen järjestää.
Toki tähänkin oli taas käytetty aikaa ja säästetty rahaa, mutta kyllä se taas sitten palkitsi kun vihdoin päästiin lähtemään seikkailuun :)

Se, mikä nyt ehkä pikkasen saattoi kyrpiä tällaista adhd-luonteista oli istuminen onnibussissa :D
Elämäni eka kerta, mutta kyllä mie senkii otan ihan kokemuksena ja uutena merkintänä miun "elämänkirjaan". Ai onks miulla sellasta? No ei varsinaisesti :D mutta kyllä, uudet kokemukset on aina tervetulleita jos ne yhtää itteensä houkuttaa ja tämän voi luokitella niihin.

Ai mie oon vähän outo? Eeenhän..mitään en tunnusta. *tirsk*

Nii mitä me siellä isolla kirkolla sitten tehtiin? Seikkailtiin keskustassa, roudattii kamat meijän yyyyberhienoon hotellihuoneeseen. Oltiin muuten hyvissä ajoin liikkeellä kun tätä reissua suunniteltiin, ko. hotellilla siis jota myös KLAUS K:si kutsutaan, oli jokin kiva tarjous ja saatiin melkoisen edullisesti ihana huone. Katselin meinaan myöhemmin hotellin normaaleja hintoja niin ei kyllä olis käyny meidän budjetille. Huh!
Ainii juu..sitten suuren seikkailun ja metsästyksen kautta löydettiin ruokaakii yhestä ravintolasta, oli kyllä niin nälkä ettei kuvia kerenny ottaa, mutta mie ahdoin napaani pippuripihvin salaatilla.
Oi nam! Toimi hyvin.

Käytiin hotellilla sitten vähän sulattelemassa ruokamahojamme ja illalla suunnattiin ApolloClubille katsomaan stand uppia. Sekii oli ihan first time- ever ja kyllä kannatti. Vähän oli eri tunnelma ja meininki kuin täällä kotikylässä. Tykättiin kovasti.

Oltiin saatu hotellilta myös drinkki-liput sen ansiosta kun heidän omilta sivuilta olimme varauksen tehneet. Miekii kuulkaa oikee repäsin ja join sitten yhden siiderin ja hyvää oli :)
Pitihän se tilaisuus käyttää hyväksi vaikka olishan sillä lipukkeella saanut vaikka kahvia, mutta enhän mie nyt sellaseen olis tyytyny kert sinne asti oltiin menty.

Kauhee kun on taas sekavaa tekstiä mutta tiedättekö kun mie oon aika innoissani :D
Jotenkin on vaan niin...en tiiä..mutta asiaan! Se hotellissa yöpymisen paras puoli?

No aamiainen tietysti! :) Ihan parasta. Nyt jätin puurot kyllä välistä sillä halusin maistella Klaus K:n tarjoamia herkkuleipiä, olin aiemmin tutustunut heidän nettisivuihinsa 
https://www.klauskhotel.com/ruoka-juoma/aamiainen
Ja ajattelin,että tämäkin täytyy kokea. Ei mitään normi ruisleipää ja vehnäsämpylää.
Se mikä myös toi kivan yllärin aamiaiseen, oli tarjoilijan tuoma drinksu, ilmeisesti se oli jokin mehushotti? Apua en mie tiijä mutta hyvää se oli. Tosi vähän mie missää hotelleissa oon ollu, mutta en ois kyllä edes uskonu, että tollastakii saa. Kiitos heille <3

Mutta tosiaan tälleen kiteytettynä ihan tosi ihana reissu. Näihin kun ei juuri mahdollisuuksia taloudellisesti ole niin senkin takia tällaista osaa arvostaa enemmän ennenkuin palailee takaisin "tasaiseen arkeen". Tottakai arki ja rutiinitkin on kivoja, mutta kyllähän sitä jotain extrakivaakin tarvii joskus :)

Että näillä kuvilla ja tunnelmilla tällä kertaa. Tokihan ajatuksia ja kirjoiteltavaa löytys mutta ei viitsi samaan tekstiin kaikkea sisällyttää ettei ne harvat lukijat joita miulla on, mene liian sekasin.

Nauttikaa tyypit elämästä, palaan vielä astialle.

Miten elämä on mennyt?

Mie tässä yritin vähän tuumailla tätä omaa elämää, mitä kaikkea oon kokenu ja nähny. Ja ennenkaikkea mitä olen saaavuttanut joko itse tai toisten tukemana.

En nyt ihan koko elämäntarinaa käy läpi, mutta jos vähän kelailen historiaa taaksepäin niin päälimmäisinä miulle tulee mieleen ne asiat, mistä oon selviytyny ja mitä oon saavuttanu kovalla työllä ja periksiantamattomuudella.

Pointtina ennenkaikkea se, että tuskin kenenkään elämä on jatkuvasti yhtä iloa ja onnistumista, vaan meillä kaikilla on varmasti ne omat taistelumme ja vastoinkäymisemme.
Välillä tulee se seinä vastaan ja on ihan meistä itsestämme kiinni, mitä tehdä. Mikä on meidän oma valinta?

Miun äiti kuoli vuonna 2006. Hän oli aivan liian nuori menetettäväksi kuolemalle ja itse olin liian nuori jäämään tänne ilman äitiä. Vaikka hänelläkin oli aikoinaan omat ongelmansa, niin hän oli se ihminen joka opetti miut siihen, että koskaan ei saa antaa periks.
Jäinhä mie ihan tosi yksin, mutta oliko miulla vaihtoehtoja? Ei.
Ja silti tässä ollaan. Äidistä on paljon muistoja, miulla on häntä ikävä ihan joka päivä ja kädessä oleva tatuointi on merkkinä siitä surusta, mikä ei miusta ikinä lähde.
Mutta silti, yhä edelleen. Olen täällä ja vahvempana kuin ehkä koskaan.

Mie oon vuosien aikana oppinu, että haluamansa eteen on tehtävä töitä.
Mikään ei tule valmiina ja vaikka joillain onnekkailla ehkä tuliskin niin onko se sitten kiva kun on hirveesti vaikka kaikkee kivaa materiaa? Joo, oishan se kiva kun ei tarvis huolehtia ja laskea senttejään, mutta näillä mennään.
Miulla on silti koti, miulla on ruokaa, vaatteita ja noh..se salikorttikin niin en tiedä... Onko hirveesti syytä valittaa kuitenkaan?
Se, että ei ole itsestään selvää palkata vaikka pt:Tä tukemaan miun treenejä, vaan voin ehkä kerran vuoteen säästämällä ostaa miun body-idolilta yhden treenitunnin, se on miun elämää ja voin kertoo että tollasta kyllä sitten arvostaa ihan potenssiin miljoona kun taas se hetki koittaa kun "meijerillä jumpataan" :)

Oho..eksyin aiheesta. Lievä adhd tässä hei!

Mutta tosiaan, sittenhä mie tein hitoksee aikoinaa töitä, että pääsin lähihoitaja kouluun. eihän ne heti miuta sinne ottanu, mutta työnteko ja yritys palkittiin silläkin kertaa.
Opiskelin itselleni ammatin, sain tehdä alani töitä ja sitten kohtalo vai mikä hitto sitten päätti, että jäin työttömäks piiiiiiitkäksi aikaa.

Kait sekii jotain opetti? En tiedä, mutta selvisin. Päädyin siivoojaksi joka ei sitten kuitenkaan ollu loppujenlopuksi hyvä juttu vaan jos joku on miun postauksia lukenu nii on voinu ehkä aistia pientä uupumista ja ahdistuneisuutta työn vuoksi.
Mutta silti, kaikesta huolimatta otan senkin kokemuksena. Selvisin.
Sillä nythän jälleen puhaltaa uudet tuulet.
Sanoin hyvästit siivoojan uralle ja putosin hetkeksi tyhjän päälle.
Mutta tosiaan vaan viikonlopun ajaksi, sillä heti maanantaina sain tietää uudesta työpaikasta ja ihan omalta alalta.

Kyllä, tässäkin se aktiivisuus kannatti. Kävin edellisellä viikolla työhaastattelussa ja tämä nykyinen työnantaja halusi tavata miut vielä uudestaan ja sitten hän ilmottikin, että voin alottaa.
Tuli kyllä niin hyvä mieli.

Se, että miut halutaan töihin, halutaan antaa mahdollisuus ihan uusiin juttuihin ja seikkailuihin.
Pääsen tekemään alani töitä, kokemaan ja näkemään. Ai että.

Ja mites muuten nämä onnistumiset/selviytymiset?
Ainii, olihana tässä tää yks "elämäntapamuutosproggis" :D Enhä mie sitä ois saanu tehtyä ilman ihan omaa paneutumista tähän ja tahdonlujuutta ja työtä. Kiitos myös niille, jotka on jaksanu tätä miun hommaa seurata sivusta ja muutaman tsemppipotkunki välillä antaa <3
Ei tää tällane tapahdu yhdessä yössä, eikä edes kahdessa. Tarvii oikeesti tehä sillä elämällään jotain jos haluu saavuttaa tuloksia. näin se vaan on. Mie nii tiijän miten paskalta se kuulostaa ja olinha itekkii vielä jokunen vuos sitte niin syvällä suossa oman ruhoni kanssa, että ihan helppo homma ei ollu sieltä nousta, mutta tässä ollaa edellee eteenpäin mennää.

Just nyt tällä hetkellä miulla on kuitenkii loppujenlopuks aika ristiriitaset fiilikset, sillä oonha mie hitoksee ylpee kaikesta siitä mistä oon selvinny ja minkälaisia taisteluja oon käyny läpi ja vaikka tiedossa on jälleen uusia tuulia nii kyllä se on tunnustettava, että oon samalla ihan tosi uupunu.
Mie yritän tässä ottaa iisimmi muutaman päivän ja saada huilailtua, jotain pään tyhejnnystä ehkä?
En tiedä. Miulla on vahva usko ja luotto siihen, että elämä tulee menemään vielä hyvin, etenkii ku pääsen tuohon omaan alaani taas kiinni. siihen työhön, mistä uskon jälleen saavani itsellenikin jotain ja että mie voin olla avuksi toisille, se on sitä jotain.

Höhö! Nyt joku vois aatella, että EIHÄN TUO NYT OO PALJOO KOKENU mutta voi kyllä, ne kaikki nyt vaa ei kuulu ehkä tänne julkiseen jakoon. Annan itsestäni sen verran, mitä haluan ja loput tiedän ihan vaan ite tai sitte miun lähimmät tietää ja se riittää.
Mutta eiks nää pari juttuukii oo jo ehkä vähä sellasii, että saattas vaikka jättää jälkensä?
En tiedä...

Haluun vaan edellee painottaa sitä, että älkää ihan oikeesti jääkö paikoillenne. Tehkää elämällenne  jotain jos se ei miellytä. On paljon vielä asioita mitä "mie vaan haluun",mut mie tiijän ettei ne tuu eikä tapahdu justnytheti, kaikelle on oma aikansa ja paikkansa. Trust me.

Viikon tunnelmat

Joku tyyppi nyt saattaa olla tietonen siitä, miten rikkipoikkiväsy mie oon ollu töiden takia.
Jossain kohtaa miuta varoteltiin ja itsekin pelkäsin sitä, että työstä johtuva ahdistus rupee jossain vaiheessa viemään iloa muultakin elämältä.
Vaikka kivenkovaan uskoin ja vannoin sen nimeen, että muutenha miun elämässä asiat on melkolailla hyvin, se on "vaan tuo työ" kun ahdistaa.

Ai missä mennään nyt?
Mie oon ihan tosi uupunu ja hetkittäin turhanki kiukkune.
Kiukuttaa se työ, kiukuttaa olla näin väsyny, kiukuttaa olla kiukkune ja yrittää olla purkamatta sitä toiseen. Kiukuttaa kun vuokran joutuu jättää rästiin ihan vaan siks kun on tehny paskaa työtä paskalla palkalla ja vajailla tunneilla, josta sitten kärsin liiton seuraukset ja odottelen niitten päätöstä joka on yli kuukauden myöhässä.

Eli mie oon aikalailla valmis sanomaan heipat tolle hommalle. Ei miusta oo tälläseen.
Tälle viikolle on vasta kahdet salitreenitkin alla. Nekin oli ihan säälittävää löysäilyä kun ei vaan
J-A-K-S-A...
Kävin yhtenä iltana kävelyllä, en muista millon viimeks askel olis painanu niin kovin.(päikkäritkii on ollu hitoksee kova sana viime päivinä..)

Seuraavia salitreenejä suunnittelin huomiseksi. Ihan takuuvarmasti sinne menen, mutta mitä teen?
En tiedä. Jaksanko? Mieli huutais VEDÄ PRKL TÄYSII mut kroppa huutaa ÄLÄ SAATANA KU EI PYSTY...

Se mikä miusta on just surullisinta, nii tää kun ei oo yhtään miuta.
En mie oo kiukkune ja uuvahtanu, mie oon alkanu olee melkeen jo siinä rajalla, etten pysty edes ystäviin pitää yhteyttä. MIE HALUUN TÄSTÄ OLOSTA EROON. HALUUN ITTENI TAKAS.

Noh, nyt te harvat jotka satutte tän lukee nii voitte sanoo että "no sittehä sie teet sillee, simple as that.."
Ja kyllä, niin se varmaan tällä kertaa menee. Joku typerä sisupussi miussa yritti vääntää väkisin, mutta tänään kun jo kesken töiden tuli itku, en voi enää muuta.
Ennen sentää itkin vaan ennen töitä. Great?

Että sellasta. Ja hei muuten, onkoha kellää kokemusta psykofyysisestä terapiasta?
Mie jo viime syksynä vähän toivoin, että pääsisin sellasta kokeilemaan.
Tällä kylällä vaan on ollu huonot mahdollisuudet siihen, kun julkisella puolella on pikkasen kuulema jonoa ja yksityiset..Noh..ne nyt tunnetusti maksaa rahaa jota ei ole.

Mutta tosiaan, täällä julkisella puolella on tasan kolme psykofyysistä terapeuttia.
Yhdelle en halunnut mennä, toinen soitti miulle viime viikolla, tarjosi aikaa parin kuukauden päähän ja kuulosti jo valmiiksi urpolta. Tuli vähän olo, että "hei, mihin se kolmas on hävinny? Eikö sitä ole enää vai onko sekii vaa kiireine urpo?"

Ei se ollu. Tää miun viimonen oljenkorsi sitten soittikii tänää ja tarkisteli että vieläkö mie oisin niinku vailla sitä terapiaa ja että hänellä olis aikaa tarjota jo heti ensi viikolle.
Tämä oli tarjous, mistä en voinu kieltäytyä. Eli ensi viikkoa odotellessa, yhtää en tiedä millanen käynti tulee olemaan ja onko siitä miulle loppujenlopuksi apua.


Tähän loppuun on myös mainittava, eilen vähän järjesteltiin miehen kanssa juttuja mitä mie niiiiiiin ootan. Että ei todellakaan tää elämä sentään ole kokonaan läpimätää, vaikka miulla on nyt ollu hankalaa, elämässä on silti niitä pieniäsuuria ilonpilkahduksia joista osaan ottaa kiinni.
Ja nyt on jälleen jotain mitä odottaa <3

Joku pieni osa miusta on vielä jäljellä,joka sanoo, että selviän....

"Käännä se vahvuudeksi!"

Miuhun on taas iskeny joku saliyksinäisyys. Surua siitä, kun iteksee tätä hommaa vääntää ja on sellanen "kukaan ei tajua"-olo.
Tuossa  yhtenä päivänä sitte avauduin eräässä facebook-ryhmässä asiasta ja oli ehkä jopa ilo huomata, etten olekaan asian kanssa yksin.
On paljon muitakin jotka tekee tätä hommaa ominee eikä kaverit oikee jaksa kuunnella :D
Onneks on sentään edes tuo naamakirja johon voi sitten tiukan paikan tullen mennä avautumaan, ja vaik ois ihan happyhappykii nii siitäkii voi mennä huutelee.

Eilen juttelin miun hierojan kanssa myös asiasta. Totesin sille vaan, miten ankeeta meinaa taas olla nii hän vähän naurahtikin ja sanoi suoraan, että miun on käännettävä tilanne vaan miun vahvuudeks.
Että miusta on tähän.
Tajusin, että niinpä! Voihan se olla, että jos oisin ns.joku toinen nii oisin saattanu heittää jo salihanskat tiskiin ja todeta, ettei tästä mitään tule.
Mutta mie en oo tehny sitä. Vaikka mennää perse edeltä puuhun ja räpiköidää nii silti, mie en oo antanu periks.
Aina vaan yritän edes jollain tavalla. Ja se on loppupeleis aika jees.

Oon nyt taas pitkästä aikaa myös saanu itteni lenkkeilemään. Polven kanssa ollu ongelmia, sitte oli niitä jääkelejä, sitte tappopakkasia ja NYT VIHDOIN ei oo mitää tekosyitä olla menemättä ulos (tosin polven ehdoilla edelleen).
Se on muute tehny hitoksee hyvää, saanu nostatettuu sykkeitä eri tavalla ja saanu raitista ilmaa ihan kunnolla.
Eilen myös päätin, että tää viikko olkoon vähän erilaisempi treeniviikko peruspunttailun sijasta.
Eilen hengasin siellä hierojan pöydällä ja kävin ulkoilemassa, tänään tein Satu Kalmin ohjeiden mukaan treeniä jumppapallolla JA VOI JESTAS ETTÄ TULIKII HIKI :D
Huomenna olis tiedossa olkapäätreeniä ihan pt:n ohjauksessa. Sain kavereilta synttärilahjaks lahjakortin miun kotisalille ja sen voi käyttää myös pt palveluihi nii siihe ku tyrkkään euroja vielä lisää nii saan tuon yhden pt-tunnin.
Uskon, että siitä saa taas vähän lisäboostia tähän hommaan.

Miusta muuten oli pari lehtijuttua. Ne löytyy iltalehden ilona liitteestä sekä Kauneus ja Terveys lehdestä. Pääsin kertomaan oman tarinani, miten päätin laittaa elämäntapani uusiksi ja miten olen siinä onnistunut. Käytiin kuvaajien kanssa räpsimässä kuvat tuolla miun kotisalilla eli SykeGymillä ja eilen kävin sitten heiltä hakemassa "pientä lahjusta". Tuli ihan tosi hyvä mieli näistäkin, etekii tuo pipo on niiiiin hieno! ;) Kelpaa tuollasen kanssa hiippailla tuolla ulkona kyllä.
Avautuminen noissa lehtijutuissa teki itsellekin hyvää, sai vähän kerrata että mistä kaikki sai alkunsa ja millaisen matkan olen tullut. Se, että miut ns.huomataan, ollaan kiinnostuneita miun tarinasta ja halutaan tsempata nii onhan tää aika iso juttu.

Ihan sellasii "isoja suunnitelmia" miulla just nyt ei ole. Sain jo kipinän tästä treeniviikon muutoksesta, että mennään hetki ja päivä kerrallaan eteenpäin.
Ei auta jäädä rötväämään, haluun selvittää mihin miusta vielä näillä voimavaroilla ja mahdollisuuksilla on.