Lupa olla ylpeä?

Kyllä.
Ylpeys yleensä ajatellaan jotenki tosi negatiivisena juttuna. Tosin onhan sillekin rajansa, ihan nokka pystyssä ei joka paikkaan kannata sännätä.
Mutta ylpeys siitä, mitä sie ite oot saanu aikaan. Rohkeutta näyttää ja tunnustaa olevansa ylpeä jostain omasta saavutuksestaan.

Kyllä just nyt mie omalta osaltani voin puhua painon pudotuksesta ja siitä kimmokkeen saaneena kehoni muokkauksesta.
-Kehitys loppuu tyytyväisyyteen.- Niin ne väittää.
Ja kuka nyt koskaan ikinä olis täysin tyytyväinen..ööhmm..mihinkään?
Miullakin on ne hyvät hetkeni, kun voin olla ylpeä itsestäni. Esimerkiks eilen huomasin, että perhana!
Miullahan on aika kivat reidet ja olkapäät.
Ja arvatkaa mitä? Ihan kuulkaa itte oon niitä muokannu ;)

Se, mikä miuta ehkä vähän korpee, on se kun just tällaset  fitnessperseilijöiks leimatut on sitten olevinaan myös hemmetin itsekkäitäkin kun siitä omasta kehityksestä otetaan niitä selfiebelfieitä ja jaetaan someen.
Jos siulla on hemmetin hyvä fiilis ja tunnet iloa siitä, mitä oot tehny nii miks siitä ei sais ottaa kuvaa ja näyttää toisille? Ilman, että siuta pidetään itsekkäänä?

Ihan samalla tavalla sie voit jakaa kuvia siun käsitöistä, puutarhaistutuksista, puurakennelmista, autorempoista....ja ah niitä ihania ruokakuvia joita nyt toki itsekin napsin ;)

Siis se, että sie oot ite tehny jotain, siulla on hyvä mieli siitä, olet ylpeä aikaansaannoksesta niin ota vaikka viiskyt kuvaa perhana! Jokaisesta eri kulmasta :)
Se ei tee siusta yhtään sen enempää itsekkääks tai liian ylpeeks.
Sie oot kokenu onnistuvas ja se on hyvä juttu.
Sillä ei ole väliä, onko kuva siitä kuukauden kestäneestä pitsinnypläyksestä tai hyvin muokatuista olkapäistä. Se on siitä siun omasta jutusta.

Tätäkin aihetta aloin miettimään ihan just sillä, kun itselle tuli olo onko miulla oikeus olla ylpeä?
Ilman, että saan leiman otsaani. Ehkä jopa omaan korvaan kuulostaa hassulta kun tutkailee noita räpylöitä ja voi todeta niiden olevan jo ihan kivat. Omalla työllä ansaitut.
Mut perhana. Niinhän se on. Ei kukaan ole miun puolestakaan tätä tehny nii totta hitos saan pullistella habaani ja vaikka todeta toisille: "KOKEILE!"
Se ei tee miusta yhtään sen huonompaa ihmistä.
Yhtälailla mie olen ilonen toisten tekeleistä  kun sie vaan itte muistat olla myös ylpeä <3

Mitä tämä vaatii?

No hemmetin vahvaa itsekuria nyt ainankin :)

Eikun oikeesti. Mie oon nyt tässä reilun viikon ollu "kanariisi"-linjalla ja oon pohtinu entistä enemmän näitä ruokailuhommia.
Itsekin aikoinani laihdutusta aloitellessa en alkuun ymmärtänyt, miten suuri rooli puhtaalla ruokavaliolla onkaan kun aletaan puhua fiksusta laihduttamisesta.

Oon varmaan joskus jossain maininnut, että tulihan sitä lenkkeiltyä ja kuntosalilla heiluttua ennen laihdutuksen "virallista" aloittamista,mutta tuloksiahan ei juuri tullut kun söin miten sattui.

Onhan tää aihe ennenkin herättänyt ajatuksia ja keskustelua, mutta jostain syystä tää on nyt just tällä hetkellä aika kovin pinnalla. Varmaan just siks kun haikailen vaan irtokarkeista ;)

Mutta tosiaan. Mie tuossa välillä söin ns.vapaammin ja heti sain nestehöttöä kerättyä itseeni. Nyt kun aloin syömään taas ohjeiden mukaisesti, niin pöhöä on hävinny viikossa -800g.
Tätä settiä miun olis nyt tarkotus vetää vielä tovi, katsotaan kuin miun käy.

Kyllähän sitä välillä tulee ajatuksia, että onko miun nyt tosiaan ihan pakko ja onks tässä taas mitään järkee. Mutta hei! Mie haluun nyt edes yrittää. Ja olin tähänkii jo päättäny tehä sen verra poikkeusta, että yksi kerta viikossa on ihan ok syödä muutakin kuin ohjeen mukaista ruokaa.
Se ois sit se sellanen miun ikioma cheat meal :) 
Tulee ehkä vähän sellanen -ihmiskokeilija-olo, mutta jos tää tuottaa tulosta nii mikäs siinä.
Ollaan sitten typeriä nirppiksiä kun ei leipääkään oteta sen kahvin kaverina.

Ja tääkin on sellanen, mitä ei toiset tajua jos ei ite kokeile. Jos ei oo sitä itsekuria niin sitten on turha valittaa paskaa kuntoa jos ei asian eteen mitään tehdä.
Kyllä, itsekin olen ollut siinä samassa perhanan veneessä "että ois kiva laihtuu mut miks siihe ei oo mitää ihmepillerii/en mie voi päästää irti herkuista/napostelusta..." ja muuta liibalaabaa..
Se, että oon ite kokenu tuon melkee 30vuotta kestäneen syvän suon, koen oikeudekseni asiasta puhua ja tiedän todellakin kokemuksesta, että kaikki tollanen on vaan typerää selittelyä.
Jos en asiasta mitään tietäis nii pitäisin kyllä suuni kiinni.

Ja ei. Tämä ei vieläkään ole miulle millään tavalla helppoa ja itsestään selvää.
Puhdas ruokavalio on tottakai tullut jäädäkseen ja tiedän sekä osaan tehdä ne fiksuimmat valinnat. Mutta KYLLÄ miekin taistelen itseni kanssa, jos en nyt päivittäin niin viikottain.
Kaipaan niitä naposteluja ja herkkuja ja sitten kun niiden aika niinsanotusti on, niin sitten mie niitä syön.
Raja on kuitenkin niin häilyvä. Miulla on myös pelko siitä, että annan itselleni liian vapaat kädet ja sitten ollaan herkkukierteessä.
Pulska-Sanna kummittelee vielä ja ajoittain kuolaa kaupan karkkihyllyn äärellä tai miettii sipsihyllyn ohi kulkiessaan, että miltähän ne juustonaksut nykyisin maistuu.

Muistan jokin aika sitten kun omineni nykäsin pussillisen karkkia ja nukahdin sokeriähkyssä sohvalle. Oliko hyvä veto? No ei todellakaan :D
Olo oli meinaan varmaan yhtä rapea kuin olis karkkien sijasta ottanu muutaman drinksun ja sammunu.
Mutta siis kyllä. Mie yhä edelleen pystyn herkkupersemättöjä napsimaan, mutta en halua tuottaa itselleni sitä pahaa oloa mikä niistä lopulta seuraa. Siksi olen tarkka. Siksi pyrin tekemään herkkuhetkistäni ainutlaatuisia, että todellakin sitten nauttisin siitä.
Eli tiedoks, kaiken tän keskellä miekii oon vaan ihminen joka tykkää "epäterveellisistä herkuista".

Jos jollekin on ihan ok syödä joka kerta pullaa kahvin kanssa tai ylipäänsä ruokailla vaan kerran, kaks päivässä niin siitä vaan. Sillä miullekin on ihan ok syödä 5-6kertaa päivässä ja joskus jopa punnita se ruoka, mitä lautaselleni laitan.
Mie en todellakaan tuomitse kenenkään ruokailutapoja. Miulle on pääasia, että ihminen itse olis tyytyväinen omaan itseensä ja siihen, mitä tekee.Ennen mie en todellakaan ollu. Mie kärsin omasta olomuodostani.
Vaati töitä päästä tähän. Vaatii myös töitä nähdäkseni myös jatkossa sen, mitä oon tehny.

Olipa kyllä taas sekavaa tekstiä. Ehkä tässä oli joku punainen lankakin. Kunhan naputtelin aamupuuroa odotellessa.

Sekavuudet jatkuu

Tällä hetkellä on niin monen monta juttua päässä, etten oikein tiedä mistä kirjottaisin, mistä alottaisin ja miten osaisin kiteyttää tämän kaiken.

Hmmh.
Alotan vaikka sillä, miten helvetin hyvältä miusta tuntuu, kun olen löytänyt saleilusta ja liikunnasta sen oman juttuni. Vaikka se välillä ottaakin ohimoon ja  tuntuu raskaalta, niin sitten vaan on otettava itteensä niskasta ja levättävä.
Nyt kun viime aikoina tää työttömyys on ollu iso ahdistustakin tuottava tekijä, on tärkeetä, että miun elämässä on kuitenkin jotain hommaa, mikä on se miun juttu ja pitää jokseenkin järjissäni.
Viime aikoina on ollu vähän muutakin hässäkkää, mutta juuri tällä hetkellä nekin alkaa selviämään.
Toivon niin.

Mie oon kovasti myös miettiny tätä ulkoistakin olemusta ja sitä, mitä miun muutos on saanu kaikkinensa aikaan.
Jos mietin aikaa taaksepäin, niin olin niin paljon muutakin kuin iso. Lihava. Sanoisin, että ehkä jopa säälittävä ihmisperse.
Miks mie en vaan tajunnu sitä? Miks mie annoin tuhota itteeni kaikki ne vuodet?
En ymmärrä. (ja nyt morkkistelen ylimääräisestä nahasta,jota venytin melkee 30vuotta ja näen itteni ajoittain samoissa mitoissa kuin ennen..)
Siis ku just nyt tällä hetkellä mie koen asian silleen, että jos miettii menneisyyden Sannaa, se asteli johonki huoneeseen ja oli jotenkin..Häpeissään ehkä? Vähän sellanen "anteeks että oon olemassa" ja koin jääväni aina kaiken ulkopuolelle koska olin Lihava.

Nykyään samassa "huoneeseen astelutilanteessa" saatan olla vieläkin ujo, mutta se mitä koen korvien välissä on jotain paljon suurempaa kuin ennen. En pyytele anteeksi olemassaoloani. Saatan alkuun katsella/kuunnella vierestä, mutta miun tunteet on paljon vahvempia. Mie uskallan.

Mie olen sama -sekopäinenSanna- kuin ennenkin, mutta nimeonomaan se sellanen ehkä mateleva asenne on kyllä mielestäni tiessään.
Tokihan vieläkin epävarmuuden hetket nostaa päätään, muttei ne lannista miuta. Eivät polje maahan.

Miun koko elämä on ollut sellasta liian paljon, liian varhain meininkiä, että en itsekään ole tottunut siihen. Tai ehkä olen. Ehkä en. En tiedä. Tiedän vain, että asiat menevät aina juuri noin. Eikä mikään ole itsestäänselvää...

Mie oon ehkä aina jollain tapaa ettiny itteeni ja varmaan tuun tekemään niin koko loppuikäni. Oon taistellu. Tehny töitä haluamieni asioiden eteen. Puolustanut.
Koskaan en kuitenkaan ole lakannut haaveilemasta.
On ollu paljon pahaa, mutta on ollu paljon hyvääkin.
En ole syntynyt kultalusikka hanurissa, mikään ei koskaan ole tullut valmiina.
Olen menettänyt, mutta olen myöskin saanut.

Tällä hetkellä. Tänä päivänä. Mitä miun fitnessperseilyyn tulee, mie yritän.
Jumankeuta mie yritän. Mie oon ollu väsyny ja surullinen, koska oon niin yksin tän homman kanssa. Tai näin mie koen. Mutta ei siitä sen enempää.
Mutta en myöskään voi lakata taistelemasta. Menemästä sitä kohti mitä haluan.
Mie en yhtään tiedä, mitä tulen vielä saavuttamaan ja missä ajassa.
Sen tiedän, että olen välillä hukassa, mutta kuten sanottua en anna periksi. Jarrutan kyllä. Välillä.
Eihän miulla perhana ole vaihtoehtoja.