Halusin vaan olla rohkea

Tässä on mennyt jo pitkään, kun miun olot on ollu vähän vuoristorataa. Välillä paremmin ja välillä huonommin.

Aloin jo vähän löytää energiaa kaikenlaisiin askareisiin ja treeniin, mutta vähän on viime päivinä taas hyydyttäny. Miun valmennushommat meni nyt jäihin, siitä saatan kirjoitella ehkä joskus mutta just nyt ei ole sen aika.
En halua oikein ajatella treenaamista. Tai kyllä mie sitä ajattelen lähes päivittäin, mutta yritän olla ottamatta siitä stressiä just nyt. Tosin tavotteilla voin heittää niinsanotusti vesilintua.
Toki liikun ja oon salinkin ovista astellu sisään, mutta ihan vain jotenkin saadakseni jotain oikeeta liikuntaa tähän ruhoon.


Aika moni on ehkä tajunnutkin, etten ole välttämättä se sama iloinen reipas Hippiäinen, olen tuonut sen näin blogin kautta ja osittain facebook päivityksissä ilmi. Jokainenhan kirjottelee juuri sitä mitä itse haluaa. Oon halunnu yrittää olla avoin, rehellinen.

No seinään päin tässä taas senkin saralta mentiin. Miulle on ennenkin käynyt niin, että kun olen vähän ns.syvimmissä vesissä, niin aika moni ihminen on kaikonnut.
Ei jakseta enää kuunnella ja kattella kun en olekaan sekoilemassa jatkuvasti.
Miusta se on hemmetin surullista.
Joo, ihmisillä omat elämänsä ja kaikkee mut miten kummasti se käytös muuttuukin vähän niinku toisen mielialojen mukaan?

Uskaltasin väittää, että ihmiset jotka ei miuta vierasta, ovat yhden käden sormilla laskettavissa.
Tottakai se on tyhjää parempi ja arvostan sitä enemmän kuin mitään, mutta silti. Niin moni on jäänyt/jäämässä jälleen taakse..

Se, että oon myöntäny ääneen olevani uupuneempi, oli kokeilu olla rohkea. Viestittää, että se on ihan okei jos ei aina jaksa. Mutta ehkä se ei sittenkään ole niin?
Pitää vaan väkisin puurtaa ja pitää suunsa kiinni. Sitte jos meinaa pää haljeta ajatuksista niin ainut vaihtoehto on mennä terapiaan?

Miesystäväni tietää nää hommat ja on tukenu miuta tosi paljon. Se tajuaa, että miulla on ystävien ikävä.
Joo, ihmissuhteet vaatii hoitamista ja yhteydenpitoa ja kaikkee mut tiedättekö kun vahvinkin väsyy joskus. 

Mie halusin olla rohkea ja rehellinen, myöntää oman vajavaisuteni. Mutta näin kävi.

 Tosin viime lauantaina oli eka kerta ihan tosi pitkään aikaan kun sain nauraa sydämeni pohjasta.
Tehtiin yhden kaverin kanssa treffit kaupunkiin, kolme tuntia meni kuin siivillä.
En todella muista milloin olisin nauranut niin kovin.  Helpotti.

Hainko mie tällä tekstillä jotain? Ainakin sen, että sain tämän oksennettua ulos.
Kyllä mie oon vielä kovasti elämässä kiinni, siitä nyt ei pääse mihinkään. Tarvii vaan vähän hengittää.

Mikä se onnellinen perhe on?

Eilen töideni puolesta jäin miettimään, millaista olisikaan ollut jos olisi kokenut turvallisen ja ehjän lapsuuden?
Suomessa on miun lisäks aika hitokseen monta avioerolasta, mutta aivan varmasti jokaisen tarina on erilainen ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Joillekin se on elämän suuri kriisi, joillekin se voi olla helpotus.

Mie olin 9 vuotias kun vanhemmat eros. Muistikuvat on aika hämärät niiltä ajoilta ja ihan kaikkea mitä muistan, ei ole jokaisen silmille edes luettavaksi.
Mutta sanottakoon, että tuohon 9 ikävuoteen asti en muista paljonkaan onnellisia hetkiä. En muista kokeneeni turvaa.

Eilen jäin miettimään, mitä se olisi kun saisi viettää perhepäivällisiä, olisi aina ollut se koti johon mennä myös näin aikuisena?
En koe, että olisin koskaan kuulunut oikeastaan yhtään mihinkään. Mitä on se yhteenkuuluvuus? Perheen tavat ja jokavuotiset traditiot ja juhlat?
Just nyt tällä hetkellä tiedän, että miulla on ollut ja tulee olemaan ns.pakopaikka miun kummisedän luona vähän kauempana miun kotikaupungista, mutta se kynnys lähteä sinne vaikka tarve tulisi on melko suuri ylittää.
Joskus olenkin hänen ja vaimonsa luokse mennyt ja tullut parempivointisena takaisin, mutta silti ihan aina on tuntunut, etten kuitenkaan kuulu sinne.

Sama juttu oikeastaan miun tädin suhteen. Hän on miut monesti toivottanu tervetulleeks ja kyllä mie sydämessäni tiedän, että hän välittää ja haluaakin miut välillä kylään, mutta miussa itsessä elää kuitenkin se pelko ja epävarmuus siitä, ettei miulla ole siellä sijaa.

Nää on oikeesti aika isoja juttuja mitä välillä tulee pyöriteltyä ja tuossa yks ilta miesystävällekin juttelin siitä, miten kivalta se ajatuksena kuulostaa kun perheellä on ne yhteiset jutut ja päivälliset.
Meistä kumpikaan vaan ei tiedä mitä se kuitenkaan sitten loppupeleissä voisi olla.

Miulle ei ole koskaan ollut itsestäänselvää se, että olisin rippilahjaksi saanut mopon, täysikäisyyden kynnyksellä ajokortin tai aina synttäreinä kakun missä on paljon kynttilöitä.
Edes ruoka ei ole ollut itsestäänselvää.

Nykyisin kun pidän huolen siitä, että ruokaa on riittävästi ja laitan vuokran ja muiden laskujen jälkeen rahani pääosin ruokakauppaan on miulle tärkeetä.
Päätin teininä, että sitten kun olen omillani niin miulla on oltava jääkaapissa muutakin kuin valo.
Tykkään "ostaa varastoon" ruokajuttuja ja toinen ei aina välttämättä ymmärrä "hei meillähän on vielä kahvia/voita/juuston palanen.." mutta ei, se ei riitä.
Pitää olla tarpeeks, ei saa loppua kokonaan.
Mie haluan kahviini sen maidon ja leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Piste.

Mites ne miun vanhemmat sitten? Ainahan ne parhaansa kuitenkin yritti.
Ei ne koskaan miuta ole hylänny Niillä vaan oli aina liikaa omia juttuja, että ehkä eivät kuitenkaan loppuun asti kyenneet/jaksaneet ajatella.
Nykyisinhän miulla ei äitiä enää ole. Ei ole ollut vuosiin ja antaisin mitä vaan että äiti olis saanut jäädä, mutta joku isompi taho päätti aikanaan toisin.
Isällä on ms-tauti ja tosiaan hänellä on niissä omissa ongelmissaan tarpeeksi, että vaikka miuta kuin joku asia tänä päivänä painais niin en halua hänen taakkaansa enää lisätä.
Vaikka ehkä vois ajatella, että se olis hänen "velvollisuutensa" tukea ja olla tietoinen, mutta mie koen ettei hänen tarvitse.
Riittää, että mie olen olemassa hänelle.

Kaikkien kokemusten jälkeen mie oon just tällanen ku oon. En osaa kuvitella, miten asiat olis nyt jos tietyt asiat olis jääny tapahtumatta. Ja ihan turhaahan se on miettiä liikaa menneisyyttä kun sille ei ole mitään tehtävissä.
Kaikki tapahtumat vaan on muokannu miusta tällasen. Oon joutunu näkemään ja kokemaan paljon. Itsenäistymään ehkä liian aikaisin, menemällä hukkaan monessa eri asiassa, oppimaan kantapään kautta.
Vain arvailemaan ja haaveilemaan, mitä olisi voinut olla.
Vaikka miun perhe meni rikki ja miulta on jääny monet hyvät asiat kokematta, olen silti saanut vanhemmilta paljon hyvää. Kuten sanoin, he ei koskaan kuitenkaan miuta hylänny.
Ne on aina ollu olemassa miulle. Ja tiedän, että äitikin on tuolla jossain miuta vahtimassa <3

"Mä oon nähny miehen naista lyövän,
oon istunu vieres hiljaa yrittäny sietää
kaiken sen tuskan.
Mä oon nähny, että elämä on hauras..."