Kun ajattelee liikaa...

Noniin... Pari viikkoa oltu uusissa hommissa ja on jotenkin outoa kun ei oo stressannu/ahdistanu vielä yhtään :) Tai no tottakai nyt ehkä aavistuksen ja toki uudet hommat aina vähän on hämmentäviä, mutta ei samassa mittakaavassa kuin aiemmin.
Vaikka on hässäkkää, niin silti ehkä kuitenkin hieman selkeämpää.

Aina mie oon ollu sellanen, että mietin ja käyn läpi paljon ja kaikki asioita.
Se jos mikä kuluttaa, mutta kait se vaan on niin lujasti miussa kiinni ja osa luonnetta, ettei siitä mihinkään pääse.

Viime aikoina on tapahtunu paljon ja tuntuu, etten oikein ole osannut pysähtyä ja käydä läpi näitä juttuja. Se vois helpottaa, kun hetken vois hengittää ja rauhassa tuumailla, niin ehkä voisin välttyä enemmältä analysoimiselta?
En tiedä.

Ja se, mihin huomaan sortuvani usein, on itteni epäily.
Oma selviytyminen, jaksaminen, osaaminen.
Vituttaahan se olla aina selviytymässä, mutta miussa on myös tosi luja tahto näyttää, että selviän.
Pärjään kyllä. Ihan ite.
Vaikka pohjimmiltani sielu huutaiskin jotain aivan muuta.

Koin viime viikon tosi raskaaks ja avauduin siitä valmentajalle. 'Hän tajus kyllä, mutta osas myös näyttää miulle asioita myös vähän positiivisemmasta näkövinkkelistä ja listas miulle ne asiat, mitkä hänen mielestä oli kuitenki hyvin tässä kohtaa ja osui kyllä naulan kantaan.
Ja loppujenlopuksi pystyttiin toteamaaan, että olin kaikesta huolimatta mennyt vaan eteenpäin. Kehittynyt.

Miksi se on niin vaikeaa itse nähdä?
Luottaa siihen, että osaa. Ei tää maailma ole niin paska, kuin joskus ehkä tuntuu.


Mie vaan tarvin välillä sitä suunnannäyttäjää. Se joka kertoo, että kaikki on hyvin.
Onko se niin kamalan väärin?

Miltä tuntuu juuri tällä hetkellä? -Siltä, että olen väsynyt. Haluaisin vain käpertyä nyt tuohon sohvan nurkkaan. Olla siinä päivän, ehkä pari. Hengittää. Keskittyä siihen, että olen.
Tai mikä vielä parempi, pääsisin pois näistä ympyröistä. Ottaisin tuon miehen matkaan mukaan ja vaan mentäis.

En halua suorittaa. Mutta just nyt en voi. Miun on vaan mentävä ja tehtävä.
Näin mie sen koen. Haluan avata jotain syvempää ajatusta, jollekin. Kenelle?
En just nyt tiedä. 
Ehkä sitten oppisin paremmin näkemään sen, että mie riitän.  Ennenkaikkea itselleni.

Päätösten (ja muutosten) aikaa

Sanoisin, että lähes joka vuosi äidin kuoleman jälkeen, näin alkuvuodesta miun elämässä on tapahtunut isoja juttuja.

Tällä kertaa on käyny niin, että irtisanouduin työstäni ja olen vaihtamassa työpaikkaa.
Sen enempää en voi enkä halua asiaa avata. Ei tää päätös ollut kaikista helpoin, ei todellakaan.
Ja vielä päätöksen teon jälkeenkin mietin ja punnitsin päässäni "olenko nyt tehnyt oikein?!"
Mutta tässä kohtaa tämän nyt varmasti kuuluikin mennä näin.
Miun on jatkettava töitäni muualla.

Olen vahvasti sitä mieltä, että jos jokin asia ei elämässä ole hyvin ja siulla itelläs on edes pieni mahdollisuus vaikuttaa muutokseen, tai että siulla on jopa ne ratkaisun avaimet käsissä.
Suosittelen tarttumaan siihen.
Elämän ei pidä olla pelkkää jossittelua tai "sittenkun".
Joskus se vaan on "tässä ja nyt". Vaikka pelottaa ja yhtään ei tiedä, mitä voi vielä tapahtua niin joskus vaan on tehtävä isojakin ratkaisuja. Oman itsensä takia. Nyt meni näin.

Aika huikeeta on myös se, että pääsen jatkamaan uusia juttujani uudella autolla.
Tai eihän se nyt ole uusi, mutta miulle kyllä. Ja niin miun näköinen ja pieni ihana auto <3
Turvallisia kilometrejä siis meille.

Eli isoja muutoksia heti alkuun. Ehdin myös olla kipeänä tuossa muutaman päivän.
Kait sitä sanotaan, että kun stressi jollain tapaa helpottaa, tulee kipeäksi.
Ja näin kävi miulle. Eli treenit kyllä jäivät välistä ja tämä viikko on menny aikalailla huilatessa.
Nyt alkaa onneksi jo helpottaa, valmentaja on palauttanu aamupuuron ruokavalioon ja huomisaamuna olis kevyttä treeniä tarkoitus lähteä kokeilemaan.

Miulla on yhä uskoa ja toivoa siihen, että vielä mie tässä tuloksia tulen saamaan valmennuksen saralla, kunhan pääsen takaisin treeniin kiinni.

Tänä aamuna just otin vähän mittoja (vaakaan en ole uskaltanut flunssapöhön takia) ja miinustahan ne näytti, ONNEKS! :D Että jos se vaaka nyt oiskii näyttäny jotain ihan omiaan, niin sentään mittanauha ei valehtele.

Että tämmönen tiivistelmä ajatuksiin nyt tässä kohtaa.
Saas nähdä miten elämä jatkaa kulkuaan.