En koe enää niin vahvaa mielenkaaosta elämän ja treenien/syömisten suhteen.
Oon opetellu pikkuhiljaa elämään päivän kerrallaan.
Tokihan en osaa olla suunnittelematta ja miettimättä valmiiksi tulevia juttuja, mutta kait se vaan kuuluu luonteeseen.
Mutta se, etten enää ota suurta stressiä asioista, on jo lähes puoli voittoa.
Mie oon antanu itelleni aikaa. Antanu kropan ja mielen levätä.
Oon opetellu enemmän elämään arkea ns.toisen osapuolen kanssa. Ei me kauan olla vielä oltu, mutta pikkuhiljaa ollaan rakenneltu palikoita sopiviksi. Juuri meille.
Tää on molemmille opettelua, mutta me molemmat halutaan tätä. Hetki kerrallaan.
Ei ole kiire.
Toinen on opettanut miusta itestänikin niin paljon tässä lyhyessä ajassa. Suhtaudun asioihin niin eri tavalla.
Tai ainakin miusta itestä tuntuu siltä.
Oon opetellu kuuntelemaan, mitä se kroppa kaipaa. Jos se kaipaa enemmän ruokaa, niin sitten syön.
Jos tarvin unta, niin nukun. Jos on pitäydyttävä pois salilta, niin teen senkin.
Oon alkanu pitämään enemmän huolta noista jaloista, kun ne on ollu jo pitkään se kompastuskivi miulle. Kävin jututtaa lääkäriä ja fysioterapeuttia ja niiden ohjeiden mukaan tässä nyt mennään.
Kalenterissa on lukenu jalkatreenit salilla, mutta viime viikolla skippasin ne ihan suosiolla ja jumppasin jalat ihan kotioloissa. Viikkoon sisältyi myös jokunen tunti lumitöitä, yläkropan salitreeniä ja lepoa.
Oon tässä nyt tosiaan elvytelly kroppaa ja siks syöny enemmän "haban kasvatusmielessä". Paino on tullu hiljalleen ylöspäin, enkä ole vetäny siitä stressiä, koska näin oon sopinu itteni kanssa.
Tokihan miulla on ns.painoraja, jonka yli ei tarttis tulla ja siks en voi vetää kuitenkaa ihan överiks tätäkään, mutta kuitenkin tiedostan sen, mitä tässä ollaan tekemässä. Maltilla.
Keväällä aijon kuitenkin ruveta taas dieetille, ja kieltämättä en nyt ihan hirveesti haluis alkaa monii kiloi ruveta sulatteleen ;)
Elämä on miuta kohdellu monin tavoin. Aiemmista vastoinkäymisistä oon vaan sisuuntunu ja oon tajunnu oman arvoni. Taistelen kokoajan lujemmin vääryyttä vastaan, enkä todellakaan hyväksy enää kaikkea sitä, miten miuta välillä yritetään kohdella. Ne, jotka kohtelee miuta sen arvoisesti, mitä tunnen olevani, saavat samaa vastapallona miulta. Ja toisinpäin. Jos annetaan lokaa niskaan, niin annan melko herkästi takas.
Tää kaikki on ottanu oman aikansa ja tulee ottamaan. Se kaikki, mitä miulla nyt on, ei todellakaan ole tullut helpolla.
Tokihan miullakin on ne huonot hetket, itken ikävästä, manaan sitä, kun ei ole "miljoonaa" kaveria joiden kanssa mennä ja seikkailla, saati sitten sitä rahaa, jolla tehdä tasan sitä mitä lystää, katon kateellisena sivusta kun joillakin onnellisilla on se personal trainer, joka tsemppaa treeneissä ja siinä kohtaa oon taas heittämässä hanskoja tiskiin sen miljoonannen kerran. MUTTA joku perhanan sisu miussa kuitenki elää. Sillon ku vituttaaväsyttäämasentaa, nii en mie jää sinne pyörimää kun ei siinä oo mitää järkee.
Kun mie katon oikeen tarkasti miun lähelle ja muistelen, mistä oon tullu nii sillon mie taas tajuan, että miksi oon tässä ja mitä kaikkea miulla kuitenkin on <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mieluusti vastaan asiallisia kommentteja :)