Ihan hiljalleen vaan...

Mie oon yrittänyt opetella  tässä sitä pysähtymisen jaloa taitoa.
Oon ottanu iisimmin, mutta ehkä samaan aikaan kuitenkin aavistuksen verran kriiseillyt.
Jotkut päivät on parempia kuin toiset, niinkuin varmaan meillä jokaisella, mutta itsellä se on tässä kuukauden aikana korostunut. Nostanut päätään.

Välillä on hetkiä kun on ihan jopa normaali olo ja sitten taas hetkiä kun uuvun pienestä.
Treenit on vähän sellasta tasapaksua hissuttelua, mutta tässä kohtaa se on tyhjää parempi.
Mie näen ja tunnen olossani sen, että hiilarit on maistunu. Mutta jopa itsekin ihmettelen, miten vähän jaksan asiasta juuri nyt välittää.

Miun lihakset huutaa hierojaa, mutta siihen ei  juuri nyt ole mahdollisuuksia.
Positiivista kuitenkin on se,että se sänky jossa enemmän vietän aikaani, sai uuden petarin ja enää miun ei ole tarvinnut joka aamu herätä kiukkuisena ja tuskaisena selkäkivuista.

Päässä on ollut ajatuksia niin paljon, etten edes itsekään aina kestä perässä.
Elämä on hyvin, mutta silti en pääse tästä uupumuksesta.
Ollaan tehty paljon kivoja juttuja, mistä saa sitä mielenvoimaa, muistoja ja hyvää mieltä.
Ne kaikki elämän pienetsuuret asiat kantaa miuta just nyt..

Luotto itseensä on jotenkin kortilla.
Ainahan mie oon epäilly omia kykyjä ja jälkikäteen yllättynyt vain positiivisesti. Mutta kait tää on sitten vaan osa miuta?
Se, mikä on parasta just nyt, on se,että miun on kuitenkin silleen oikeesti hyvä olla ja mie haluan ja miulla on kyky suunnitella ja haaveilla.
Mie tiedän, että tässä elämässä on  järkeä eikä miun tarvii olla yksin.
Vaikka kieltämättä tuntuu, että välillä huudan apua turhaan, mutta tarpeeksi kun "polkee jalkaa", että HEI NYT VITTU OIKEESTI nii kyllä miuta kuitenkii loppupeleisä yritetään edes ymmärtää.
Mie teen kaikkeni, etten mene siihen suohon, että pitäisin vaan pääni kiinni.
Mie oon ollu siellä ja se ei kannata.
Viime aikoina on vaan tullut aika selväksi se, kenelle voi kertoa ja mitä.

Elämässä on paljon hyvää ja onneks pystyn sen näkemään ja kokemaan, vaikkakin ihan hiljakseen.

Saan voimaa siitä, kun toinen ottaa lähelle ja nuuskuttaa. Kysyy, mitä kuuluu?
On hyvä olla, kun suhtaudun jopa kaupassa käyntiin seikkailuna. Elämä on seikkailu.
Osaan hengittää raitista ilmaa keuhkoihin ihan ajatuksella. Rauhallisesti.
On niin hyvä, kun saan lähes milloin vain mennä tervehtimään hevosia ja rapsuttaa niitä.
Se,että vaikka miten väsyttää, mie tiedän että tässä on kuitenkin jotain järkeä. Tässä kaikessa.
Miun vaan tarvii opetella vielä juttuja. Paljon. Meistä ketään ei ole luotu kokemaan elämää yksin.