Elämäni suurin menetys

Se oli perjantai 13.päivä kun miun elämä meni sekaisin.

Menetin kaikista tärkeimmän ihmisen maailmassa.

Äidin.

Olin isäni luona kyläilemässa. Yritin äidille pari kertaa soitella kysyäkseni kuulumisia, muttei hän vastannut.

Tehdessäni lähtöä, juttelin isälle, että menen varmaan makuunista ostamaan vähän karkkia ja jos vaikka leffan vuokraisi. Lähdin kävelemään bussipysäkille, kun veljeni soitti.

-"Oletko kuullut äidistä mitään?"

-"En..oon mie yrittäny sille soitella, mutta se on varmaan sen miesystävän kanssa nii siks ei vastaa.."

-"Ei...Sanna..äiti on sairaalassa...sillä on aivoverenvuoto..."

Muuta en puhelusta muista. Käännyin kannoillani takaisin isän luo. Seisoin eteisessä lamaantuneena ja odotin, että isä lopettaisi puhelun kaverinsa kanssa.

Hän huomasi jo ilmeestäni, että nyt on joku hätä. Lopetti puhelun.

Istuin sohvalle. Selitin, että äidillä on aivoverenvuoto..veli soitti..täytyy päästä sairaalaan.

Isä hoksasi kyllä heti, mistä on kyse, mutta itse oli ihan pihalla.

Aloin selvittämään sairaalan numeroa, jonne soittaa ja kysyä miten äiti voi.

Silmissäni näin äidin sairaalan sängyssä istumassa. Silleen puoliksi istuvassa asennossa. Se typerä vaaleanpunainen sairaalan asu päällä. Äiti hymyili.

Löysin numeron. Soitin ja selitin asiani. Sain äitiä hoitavan sairaanhoitajan puhelimen päähän. 

Hän kertoi rauhallisella äänensävyllä, mitä oli tapahtunut.

En oikein ymmärtänyt. Aivoverenvuoto...tilanne on vakava...

-"Mutta..onks äiti hereillä?" -oli ainut mitä osasin kysyä..

-"Ei..hän on syvästi tajuton..."  hoitaja vastasi.

Aloin itkeä ja huutaa puhelimeen. Isä käveli viereeni. Hän tajusi.

Sain soperrettua, että tulen sairaalaan heti kun saan kyydin.

Isä järjesti kaverinsa viemään miut. Matkalla soitin äidin siskolle. Hänkin oli jo saanut tiedon.

Sairaalassa olosta en paljon muista. Sen vaaleanpunaisen asun sijaan äidillä olikin vihreä paita..vai oliko se sittenkin sininen? En mie muista.

Äidin hoitaja oli siinä vierellä. Hänen ilme kertoi paljon. Hän oli surullinen...Miksi?

"-Lääkäri kertoo sitten enemmän..."

Lääkäri tuli luoksemme ja kertoi, että  pään tt-kuvien perusteella äidillä oli aivojen keskellä laaja aivoverenvuoto. Hän oli ollut miehensä kanssa kävelyllä, valittanut huonoa oloa ja tuupertunut.

Ei voitu leikata.

Myöhemmin..en enää muista milloin..näin äidin miestä. Hän sanoi, että äiti oli aamulla aivan normaali. Oma iloinen itsensä. He olivat lähteneet kävelylle, mutta äiti oli alkanut voimaan pahoin. Mies oli istuttanut hänet hankeen hengähtämään. Äiti oksensi. 

"Soita apua.." olivat hänen viimeiset sanansa.

Äidille ei koskaan pitäny käydä näin. Äidin piti elää ikuisesti. Tai ainakin satavuotiaaksi, kuten hän itse uhosi.

En voi edes kuvitella sitä pelon määrää, mitä hän on tuntenut ennen kuin meni tajuttomaksi.

Ei hän halunnut kuolla.

Vaikka lääkäri kuinka selitti, mikä tilanne on..en ihan käsittänyt.

-"Mutta...voinko mie puhua äidille?"

-"Kyllä sie voit, mutta äiti ei vastaa.."

Sitten tajusin.

Hoitaja ehdotti meille, että sairaalassa on erillinen omaisten huone jossa voi olla. 

En ymmärrä, miksi en jäänyt. Halusin vain pois.

Perjantaina taisin mennä isän luokse. En voinut olla yksin.

Lauantaina pääsin jonkun kyydillä sairaalaan. Miten mie en tätäkään muista...?

Mutta sitten taas halusin vain pois ja menin serkkuni luo yöksi.

Sairaalassa pidin äitiä kädestä. Ihailin hänen kaulassaan ollutta korua, jonka olin hänelle ostanut.

Nyt se koru on miun kaulassa. Koru, joka oli äidilla hänen kuollessaan. Muisto.

Sunnuntai aamuna heräsin kun veli soitti. Äiti oli kuollut. Hänet oli siirretty teho-osastolta tavalliselle osastolle, sillä oli selvää, ettei hän tulisi enää heräämään. Luin lääkärin lausunnoista, että vielä lauantaina äiti oli kyllä reagoinut kivulle, MIKSI ETTE SITTE SAATANA TEHNY MITÄÄ ETTÄ SE HERÄIS? MIKSI OTITTE SEN KONEISTA IRTI? Hän oli sentään miun äiti...

Aamulla. Kello 7:05 hänet oli todettu kuolleeksi. Miks mie en ollu paikalla..miks en jääny pitämään äitiä kädestä. Hän oli sillon yksin. 

Olikohan se sitten samana päivänä vielä kun käytiin hakemassa äidin tavarat sairaalasta. 

Hänen riekaleiset vaatteensa. Paita ja rintaliivit hajalla. Ai niin..ensihoitajilla oli kiire. Oliko ne elvyttäny? No roskiin ne meni kuitenki.

Siihen aikaan kävin säännöllisesti psykologin vastaanotolla. En muista, milloin miulla olis ollu seuraava aika, mutta oli sanomattakin selvää, että miun piti päästä puhumaan hänelle. Pian.

Maanantaina aamusta soitin ja sainkin ajan samalle päivälle.

Menin psykologin huoneeseen. Istuin tuolille. Aloin itkeä. Se oli eka kerta kun itkin hänen vastaanotollaan. 

-"Mie pelkään, että teen itelleni jotain...sekoan ja joudun osastolle tai tapan itteni tai..."

-"Onko jotain tapahtunut..?"

-"Miun äiti on kuollu.."

-"Sanna..mie oon tosi pahoillani. Millon tää on tapahtunu?"

-"Eilen.."

Aloin itkeä entistä enemmän. Psykologi rauhoitteli ja sanoi, ettei ole vaarallista että itken.

Kerroin tapahtumista parhaani mukaan.
Varattiin uusi aika heti keskiviikolle. Varovasti psykologi kysyi, saisiko hän halata miuta. Annoin luvan.

Seuraavat kaksi viikkoa on melkolailla sumun peitossa. Aloin järjestellä hautajaisia. Veljestäni ei siihen ollut erinäisten syiden vuoksi, joten asioiden hoitaminen jäi miun harteille. Myöskään äidin sisko ei juuri halunnut osallistua. Eniten taisin apua saada serkultani. Hän oli mukanani pankissa, hautaustoimistossa yms yms ja auttoi selvittämään mitä lippulappuja piti minnekin toimittaa.
Kauhea paperisota. Sen muistan. Ei kakskymppisenä kuuluis omistaa oman äidin hautapaikkaa...

Vielä muutama muisto lisää ja olisit saanut mennä. Vielä muutama kuva albumiini. Edes yksi... (Anna-Leena Härkönen)

Sitäkään en muista, kun ensi kerran menin äidin asunnolle. Ketkä oli mukana? Mitä me tehtiin siellä?
Alettiin pakata tavaroita? Muistan miettineeni, mitä nyt muka voisin heittää pois kun äitihän tarvitsee niitä. Vaikkapa paistinlastaa taikka kahvimukia.
Mitä haluan ottaa itselleni?
Äidin yöasu. Siinä on  äidin tuoksu. Jokin pusero?
Jossain kohtaa tavaroiden pakkausta uuvuin. Menin äidin sänkyyn, peiton alle.
Tätini ihmetteli, mitä tein siinä? Sain vain sanottua "äiti.."
Äiti asui pienessä yksiössä. Sängyltä näki suoraan eteiseen. Eteisen naulakossa roikkui puseroita.
yksi niistä tipahti lattialle ihan ominensa. Tiesin, että äiti oli läsnä.

Yhtä usein kuin kuolinpäivääsi, palaan siihen kun näin sinut viimeisen kerran hengissä...

Ennen kun tämä kaikki tapahtui. Muistan, kun äiti pyyti miuta avukseen siivoamaan ja puistelemaan painavat matot. Onneksi ehdin auttaa häntä. Mitä syyllisyyttä tuntisinkaan jos olisin kieltäytynyt?
Viimeisinä yhteisinä hetkinä oltiin linja-autossa. Äiti jäi aiemmalla pysäkillä pois, vilkutti ja nauroi "ole kiltisti.." Silleen hän aina tykkäsi sanoa.
Onneksi viimeinen muisto on niin söpö. Onneksi emme jääneet riitoihin.

Ai niin...soitto vuokraisännälle..äidin koti oli yksityisen vuokraama. Hänen tililtään oli ehtinyt mennä jo ylimääräistä vuokraa suoraveloituksena. Tarvitsin ne rahat. Sanoin, että kämppä tyhjenee kyllä pian. Vuokraisäntä esitti pahoittelunsa ja sanoi, ettei ole kiire.
Kauan meillä meni että asunto oli tyhjä? Milloin ja mihin palautin avaimet?
Mihin kaikki tavarat menivät, mitä en itse ottanut? En muista. En pysty muistamaan.


Pahinta on se,että vaikka olisin kuinka reipas,sinä et tule takaisin...

Missä järjestyksessä kerroin tapahtuneesta ja kenelle? Ainakin ystäväni luokse menin jonain päivänä tädin kyydillä. Milloin se oli?
Ainakin häntä pyysin kanssani siunaustilaisuuteen.
Jonain päivänä tapasin äidin miesystävän. Hän oli surun murtama ja kertoi tapahtumista.
Miten hän on selvinnyt? En tiedä...Ne mielikuvat tapahtumista on kamalat. Entä jos itse olisin ollut paikalla? Onneksi silloin äiti ei ollut yksin vaan rakastamansa ihmisen kanssa.

Tästä on yli kymmenen vuotta nyt. En mie tätä unohda ikinä. Surun kanssa on oppinu elämään. välillä se on ihan ok, välillä se iskee kuin puukko. Kuin joku repis sydäntä rinnasta.
On niin iso ikävä.

Sinä olet särkenyt minut.Minut tappaa se,etten koskaan enää saa kuulla kun naurat...

Äidin piti nähdä niin paljon. Miun kanssa. Meidän kanssa. Elää ja olla onnellinen kaikkien kokemuksiensa jälkeen. Jopa miulle tämä oli liikaa.
Psykologikin sanoi silloin vain ajatelleensa, ettei Sannan olisi enää tätä tarvinnut kokea.

Hautajaiset? Ne saatiin järjestettyä. Siskopuoleni häpäisi ne olemassaolollaan, muttei miulla ollut voimia estää. Kuten ei sillonkaan kun hän miehensä kanssa tuli väkisin äidin asuntoon.
Täti järjesti kahvitukset kodissaan. Pakenin serkkuni huoneeseen.
Nauroin hysteerisesti kun totesin "ja pappikin sai kahvia juodakseen.."
En muista, pakoilinko vieraita koko sen ajan. En tiedä.

Hautajaisten jälkeen olen kauhuissani. Sinut otettiin minulta pois. 
Minä menetin sinut.
Se on minun elämäni suurin menetys. Kuulitko?

Olin jossain kohtaa päättänyt ottaa tatuoinnin äidin muistoksi. Tämän sain toteuttaa 8 vuoden odotuksen jälkeen.

Alkuun näin äidistä paljon unia. Osa oli hyviä. Osa jopa pelottavia.
Muistan yhden unen, jossa tunsin, että äiti oli tullut hakemaan miuta. En lähtenyt mukaan.
Jossain unessa taas äiti itki ikäväänsä ja kaipasi takaisin meidän luo....

Meillä oli äidin kanssa lämpimät välit. Hän kävi luonani jonkin verran kylässä ja juuri sen takia en enää kestänyt asua samassa asunnossa, missä olin äidin kanssa viettänyt aikaa. Kun sain kerättyä hieman voimia, niin hain uuden asunnon ja muutin pois. Se tuntui ehkä vähän kuin uudelta alultakin.
Kun äiti lähti, oli Tammikuun 15. Kun muutin, oli Kesäkuun alku. Helpotti hieman.

Muistan äidin nyt ja aina. tatuointi kertoo tiivistetysti ikävästäni. Kuvat seinällä ja albumeissa.
Muistot mielessä. Kirjeet, kortit....
Äiti rakasti miuta maailmassa eniten ja halusi, että miusta tulee vahva. Sitä olen pyrkinyt olemaan.
Ei äiti haluais, että rämmin masennuksen suossa ja surkuttelen elämää. Miun tarvii mennä ja elää.
Ja niin olen tehnyt. Mennyt kokoajan eteenpäin. Vahvistunut.
Ja voin olla varma, että hänkin olis ylpeä.
Vilkuttaakohan äiti nyt tuolla jos katson ylös? Ehkä...


Kun minä kuolen, toivon että sinä olet ensimmäisenä minua vastassa...

"I think you hear me
I think you`re right there
that`s why I have no fear
I wish you could see that I`m okay
your words they took me far
I wish you could see that I`m okay
that I am moving on"

-Krista Siegfrids-