To let my mind stay so fucking messy"
-Linkin Park- Heavy
Tää on jo pitkään menny näin, välillä työntäny väkisin ajatuksia syrjään ja yrittäny keskittyy kaikkiin hienoihin asioihin mitä elämässä on.
Tää vaan alkaa taas vetää voimia enkä mie enää jaksa edes puhua.
Alkuun mie yritin vähän höpötellä "joo ahistaa ja tuntuu pahalta tää ja tää juttu.." mutta kun ne tunteet ei oo viime aikoina mihinkää kadonnu nii en mie jaksa samasta asiasta jauhaa.
Tosin ei miulla ole edes montaa jolle kertoa mitä oikeesti tunnen.
Miulla on onneks ihana miesystävä joka on jaksanu tukee. Se tietää. Se näkee ja lohduttaa.
Pitää huolta. Ja on luvannu pitää ja että me selvitään kaikesta yhdessä <3
Yhdessä on hyvä olla, mutta meillä on ihan tosi vähän sitä yhteistä aikaa.
Toisen työ on niin ilta/yö painotteista että aikalailla tehdään niinsanotusti läpsystä vaihtoja.
Hän tulee töistä ja on käymässä nukkumaan kun mie herään ja sitten kun mie tuun takas niin toisen on mentävä.
Tää on kans yks juttu mikä raastaa jonkin verran.
Hällä alkaa jonkin ajan päästä onneksi kesäloma, joskin miulla ei moista ole mutta toiveissa on silti enemmän yhteistä aikaa. Meillä olis vuosipäiväkin tulossa mutta tän hetken rahatilanne on niin paska, että on ihan turha haaveilla pääsystä takapihaa pidemmälle...
Valmennus ja treenit jatkuu yhä edelleen normaalisti, niissä nyt ei oo mitää hurjii muutoksia.
Olin taas viisurin leikkauksessa jonka takia syömiset meni mönkään, mutta niidenkin osalta ollaan back in business.
Oon huomannu, että tällä hetkellä sali on se paikka mihin miun on hyvä paeta ja siellä voin olla miettimättä mitään. Pari kertaa ihan tuntenu sen helpotuksen jopa fyysisellä tasolla kun on tajunnu, miten helppo siellä oli olla. Ja sitten se sama saatanan haikeus iskeny samantien kun on astunu salin ovesta ulos.
Mie nukun aika huonosti ja unohtelen asioita. Töissä sentään hommat hoituu. Töitä tosin sais olla mielestäni enemmänkin, että olis sitä "fiksua tekemistä ja täytettä päiviin" treenien lisäks.
Voihan se olla, että tää on miun oman mielenkii tekosia mutta on alkanu tuntuu siltä, että nyt kun en oo ollu se sama vanha Hippiäinen, niin en enää kelpaa niille vähillekkään kavereille joita miun elämässä on.
Jotenki muistan nii elävästi sen, miten lähes kaikki vaan hävis kun äiti kuoli. Pelkäskö ne että suru tarttuu? Ei se tartu. Ihminen tarvii toisia ihmisiä ympärille ja etenkii sillo ku on vaikeeta.
Se, että tuon armaan miehen lisäks olis joskus joku joka vaikka ihan vaan hiljaa istuis vieressä teekupin kanssa ja halais vois tässä kohtaa merkata maailman eniten.
Tai mitä vaan. Oon mie pari kertaa käyny yhen läheisemmän kaverin kanssa treenaamassa ja pari kertaa yhen tuttavan kanssa kahvilla, ja tehtiin yhden ystiksen kanssa suuri autoajeluseikkailukin.
Ne on niitä elämän pieniäsuuria asioita mitä kaipaan niin kovin, mutta miulta vaan on alkanu omat voimat hiipumaan. Olen pahoillani tästä vaikka tiedän ettei tarvitsis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mieluusti vastaan asiallisia kommentteja :)