Ajatuksia menneestä

Jännittävää alkaa kirjoittamaan sellaista mitä on usein pyöritellyt päässään, mutta yhtään ei ole hajua miten tämän kaiken saisi naputeltua ylös silleen suht fiksusti ja ehkäpä lyhkäsesti?

Joskus aiemmin kerroin tuosta ulkopuolisuuden tunteesta. Sehän nyt on miussa ollut aina.
Jos ajatellaan ihan vaikka peruskouluaikoja niin aina mie olin se (lähes) viimonen valinta ryhmätehtäviin ja muutenkin hyljeksitty.
Yritin kyllä olla sellanen kaikkien kaveri, mutten koskaan tuntenu kuuluvani mihinkään.
Suurin syyllinen näihin fiiliksiin oli ylipaino ja perheessä tapahtuvat asiat.
Ja mitä taas miehiin tulee, niin kelleppä mie oisin kelvannu?
Aina miusta muka puuttui jokin. Ihan v*tun sama, kyllä mie tiesin mistä se johtui.

Sitten kun luulin, että olisinki kelvannu nii miuta ja miun typeryyttä vaan loppupeleissä käytettiin hyväks. Uskoteltiin vaikka mitä, mutta pieleenhän se kaikki meni.
Sitten jouduin kohtaamaan ihmisen, joka ei kuitenkaan ollut sitä mitä luulin.
Miuta pahoinpideltiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Tästä vaan kukaan ei sillon tainnut tietää.
Enhän uskaltanut kertoa.
Se tunne, kun pelkää oman henkensä puolesta on jotain mitä ei osaa kuvailla eikä todellakaan toivo kenellekään.
Se, ettei voi mennä kotiin, joutuu soittamaan poliisit turvatakseen oman henkensä...
Luojan kiitos pääsin tuosta eroon, mutta en voi kieltää etteikö se olisi vaikuttanut miuhun.

Nykyisessä suhteessa merkitsee maailman eniten se, ettei miun tarvitse pelätä. Toinen tietää miun aiemmat kokemukset ja on tehny selväks ettei tekis pahaa. Ja mie voin luottaa siihen.

Kaikki se, mitä oon menneisyydessä kokenu, on tehny miusta tällaisen.
Tottakai mie tunnustan että oon hemmetin epävarma oikeastaan ihan kaikesta.
Kaikista eniten epäilen itteeni. Mikä ehkä on naurettavaa, sillä oikeastaan aika hemmetin moni juttu mistä oon itteeni epäilly tyyliin "ei miusta ole tähän" tai "mitähän tästäkin tulee" on loppupeleissä onnistunut tavalla tai toisella.
Eikä todellakaan heti, sormia napsauttamalla vaan ajan kanssa ja taisteluiden jälkeen.
En vaan oo antanu periks vaikka hemmetin usein on tuntunu, että annan.

Ja mitä muihin ihmissuhteisiin tulee niin yhä edelleen pidän vähän tuntosarvia pystyssä.
Mie en edelleenkään jaksa jatkuvasti olla se joka yrittää vaan kaipaan vastavuoroisuutta.
 Jos ei kuulu tai näy nii sille mie en voi mitään. Elämä on.
Oon myös kohdannu ihmisiä jotka on yrittäny ottaa miut vastaan ja "mukaan juttuihin", mutta huomasin että mie oon se joka vähän vetäytyy, en ehkä oo enää niin uskaltanukkaan heittäytyä vaikka haluaisin.
Tää ei todellakaan ole mitään henkilökohtaista mutta nää on näitä miun omia pieniäsuuria peikkoja.
Ristiriitaista.

Mie jossain vaiheessa kävin muutaman kerran psykofyysisellä terapeutilla saadakseni vähän selkoa omin juttuihin, mutta se kaatui siihen kun ei vaan yksinkertaisesti ole varaa maksaa niitä käyntejä.
Eikä siitä ole iloa jos kerran kuukaudessa tai kahdessa siellä kävis. Terapia vaatis pidemmän intensiivisemmän jakson, että käynneistä hyötyisi.
Nyt vaan pitää yrittää itse opiskella itteensä ja omaa käytöstä.
Tuumailla, huilailla, treenata ja jossain välissä yrittää jollekin näistä vaikka jutellakkii mut miks niitä sanoja on niin vaikee löytää?
Ja en mie oikeestaan haluu tuhlata muiden aikaa näihin miun ajatuksiin. Hah! Tästä se epävarmuus taas loistaa, järjellä tiedän mutta selitäppä tilanne tällaselle tunne-eläjälle.

Voisin mie tota toista osapuolta kyllä vähän nykästä hihasta? Ei se aina tajuu, mutta yrittää kuitenki <3