Suomessa on miun lisäks aika hitokseen monta avioerolasta, mutta aivan varmasti jokaisen tarina on erilainen ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.
Joillekin se on elämän suuri kriisi, joillekin se voi olla helpotus.
Mie olin 9 vuotias kun vanhemmat eros. Muistikuvat on aika hämärät niiltä ajoilta ja ihan kaikkea mitä muistan, ei ole jokaisen silmille edes luettavaksi.
Mutta sanottakoon, että tuohon 9 ikävuoteen asti en muista paljonkaan onnellisia hetkiä. En muista kokeneeni turvaa.
Eilen jäin miettimään, mitä se olisi kun saisi viettää perhepäivällisiä, olisi aina ollut se koti johon mennä myös näin aikuisena?
En koe, että olisin koskaan kuulunut oikeastaan yhtään mihinkään. Mitä on se yhteenkuuluvuus? Perheen tavat ja jokavuotiset traditiot ja juhlat?
Just nyt tällä hetkellä tiedän, että miulla on ollut ja tulee olemaan ns.pakopaikka miun kummisedän luona vähän kauempana miun kotikaupungista, mutta se kynnys lähteä sinne vaikka tarve tulisi on melko suuri ylittää.
Joskus olenkin hänen ja vaimonsa luokse mennyt ja tullut parempivointisena takaisin, mutta silti ihan aina on tuntunut, etten kuitenkaan kuulu sinne.
Sama juttu oikeastaan miun tädin suhteen. Hän on miut monesti toivottanu tervetulleeks ja kyllä mie sydämessäni tiedän, että hän välittää ja haluaakin miut välillä kylään, mutta miussa itsessä elää kuitenkin se pelko ja epävarmuus siitä, ettei miulla ole siellä sijaa.
Nää on oikeesti aika isoja juttuja mitä välillä tulee pyöriteltyä ja tuossa yks ilta miesystävällekin juttelin siitä, miten kivalta se ajatuksena kuulostaa kun perheellä on ne yhteiset jutut ja päivälliset.
Meistä kumpikaan vaan ei tiedä mitä se kuitenkaan sitten loppupeleissä voisi olla.
Miulle ei ole koskaan ollut itsestäänselvää se, että olisin rippilahjaksi saanut mopon, täysikäisyyden kynnyksellä ajokortin tai aina synttäreinä kakun missä on paljon kynttilöitä.
Edes ruoka ei ole ollut itsestäänselvää.
Nykyisin kun pidän huolen siitä, että ruokaa on riittävästi ja laitan vuokran ja muiden laskujen jälkeen rahani pääosin ruokakauppaan on miulle tärkeetä.
Päätin teininä, että sitten kun olen omillani niin miulla on oltava jääkaapissa muutakin kuin valo.
Tykkään "ostaa varastoon" ruokajuttuja ja toinen ei aina välttämättä ymmärrä "hei meillähän on vielä kahvia/voita/juuston palanen.." mutta ei, se ei riitä.
Pitää olla tarpeeks, ei saa loppua kokonaan.
Mie haluan kahviini sen maidon ja leivän päälle muutakin kuin ylähuulen. Piste.
Mites ne miun vanhemmat sitten? Ainahan ne parhaansa kuitenkin yritti.
Ei ne koskaan miuta ole hylänny Niillä vaan oli aina liikaa omia juttuja, että ehkä eivät kuitenkaan loppuun asti kyenneet/jaksaneet ajatella.
Nykyisinhän miulla ei äitiä enää ole. Ei ole ollut vuosiin ja antaisin mitä vaan että äiti olis saanut jäädä, mutta joku isompi taho päätti aikanaan toisin.
Isällä on ms-tauti ja tosiaan hänellä on niissä omissa ongelmissaan tarpeeksi, että vaikka miuta kuin joku asia tänä päivänä painais niin en halua hänen taakkaansa enää lisätä.
Vaikka ehkä vois ajatella, että se olis hänen "velvollisuutensa" tukea ja olla tietoinen, mutta mie koen ettei hänen tarvitse.
Riittää, että mie olen olemassa hänelle.
Kaikkien kokemusten jälkeen mie oon just tällanen ku oon. En osaa kuvitella, miten asiat olis nyt jos tietyt asiat olis jääny tapahtumatta. Ja ihan turhaahan se on miettiä liikaa menneisyyttä kun sille ei ole mitään tehtävissä.
Kaikki tapahtumat vaan on muokannu miusta tällasen. Oon joutunu näkemään ja kokemaan paljon. Itsenäistymään ehkä liian aikaisin, menemällä hukkaan monessa eri asiassa, oppimaan kantapään kautta.
Vain arvailemaan ja haaveilemaan, mitä olisi voinut olla.
Vaikka miun perhe meni rikki ja miulta on jääny monet hyvät asiat kokematta, olen silti saanut vanhemmilta paljon hyvää. Kuten sanoin, he ei koskaan kuitenkaan miuta hylänny.
Ne on aina ollu olemassa miulle. Ja tiedän, että äitikin on tuolla jossain miuta vahtimassa <3
oon istunu vieres hiljaa yrittäny sietää
kaiken sen tuskan.
Mä oon nähny, että elämä on hauras..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mieluusti vastaan asiallisia kommentteja :)