Ratsastuksen merkitys

Pienenä ihmisenä kävin aikoinaan kolmisen vuotta säännöllisesti hoitamassa hevosia ja ratsastin, sitten tuli 15 vuoden tauko.
Kunnes eksyin jälleen hevosten pariin. Pääsin hoitamaan rakuunahevosia, jotka aina kesäisin tulee kuukaudeks tänne lappeenrannan rakuunamäelle.
Siitä on nyt viitisen vuotta aikaa. Sen kesän aikana kiipesin kerran hevosen selkään. Ja olihan se aika villiä.
Niin pitkän tauon jälkeen ratsastamaan vieraalla hevosella ja vielä kaupunkiolosuhteissa.

Mutta mie selvisin. Nautin. Ja tais olla kyllä kintut aika kipeenä sen jälkeen :)
Sen jälkeen en kuitenkaan hevosen selkään menny. Tottakai mie kaipasin sitä. Halusin kyllä.
Mutten uskaltanu.
Meillä hoitajilla oli lupa ratsastaa rakuunahevosilla ja vaikka käydä uittamassa niitä.
Mutta mie jätin aina sen niille, jotka hallitsi homman. Miuta paremmille.
Yritin perustella jopa itelleni, ettei se ole miulle niin välttämätöntä.

Mutta olis se ollu. Vitutti. Miks en osaa?
Tyydyin siis tosiaan aina kesän ajan vain hoitelemaan niitä hevosia ja salaa toivoin, että ehkä vielä jonain päivänä miekii pääsen selkään.
Viime kesä sitten muutti kaiken.
Kesän lopuksi toisen hevosen omistaja oli jättänyt viestiä meille hoitajille, että syksyllä hän voisi alkaa järjestämään yksityistunteja halukkaille.
Yksi hoitajista, jonka kanssa olin tullut vähän enemmän tutuiksi, ehdotti josko mentäisiin yhdessä kokeilemaan. Hän ties, että haluan ratsastaa, mutta samalla pelkäsin.

Eihän siinä sitten muutakuin tuumasta toimeen. Otettiin yhteyttä hevosen omistajaan, sovittiin aika ja sitte mentii.
Vähän kyllä mietin, että mitähän hittoa mie olen tekemässä. Ja kun perille päästiin nii tää miun kaveri sitten ratsasti ensin ja mie kattelin vierestä.
Kun tuli miun vuoro kiivetä selkään, en vieläkään tajunnu mitä tapahtuu.
Pelotti.
Ai jumalauta miuta pelotti ja tää mein "opettaja" huomas sen miusta heti. Ihan ihme tyyppi, lukee ihmisiä ja hevosia kuin avointa kirjaa.
Eka tunti sitten keskityttiinkin siihen, että mie rauhotun, opin hengittelemään siellä selässä ihan kaikessa rauhassa. Mihinkään ei ollu kiire. Miun piti vaan tajuta, ettei ole mitään hätää.
Lopputunnista jo vähän hymyilyttikin ja miulle sanottiin "ihanaa kun sie naurat!" :)

Oon nyt käyny neljä kertaa ratsastamassa tuolla tallilla ja joka kerta oon niin hyvillä fiiliksillä lähteny pois. Oon oppinu jo nyt tosi paljon ja me mennään pienin askelin eteenpäin.
Mie opettelen ihan oikeasti nyt kunnolla ratsastamaan, opettelen miten se hevonen toimii ja miten pystyn hallitsemaan niin omaa kroppaa, kuin mieltäkin.
Ja huikeinta on ollu huomata, että mie ihan oikeasti keskityn just ja vain nimenomaan siihen tekemiseen. Ja hevoseen. En mieti YHTÄÄN MITÄÄN muuta.
Miten vapauttavaa se voikaan olla.
Pari ekaa kertaa oli vähän sellasta, että keskityin enemmä omiin virheisiin. Vaikka sain kehujakin, niin aina löysin sen jonkin jutun mikä oli miun mielestä siinä kohtaa pielessä. Oli vaikeeta ottaa niitä kehuja vastaan. Löysin vaan omat vikani.

Nyt pari kertaa on menny ihan kivasti. En ole heti sättimässä itteeni ja otan vastaan sen, jos miulle sanotaan että joku meni oikeesti HIENOSTI.

Ihan tosiaan piti hetkeksi pysähtyä ajattelemaan näitä tunnelmia mitä ratsastus on miulle tuonu.
Sillä on niin paljon merkitystä, että miulle annetaan aikaa. Saan turvallisessa ympäristössä opetella ja miuta tajutaan.
Ohjeistetaan, mitä tehdään ja miten, korjataan asentoja, kannustetaan.
Ei miusta ikinä olis ollu lähtijäks millekään yleiselle tunnille isompaan porukkaan tai muuten vieraaseen paikkaan. Mutta asiaa helpotti, kun oli vähän tutumpi hevonen, tiesin ainakin miten se maasta käsin toimii ja opettajana sellanen ihminen joka selkeesti osaa hommansa.
Tajus heti alusta asti, mitä mie tarvin ja siitä lähettiin. Kuten sanoin, pienin askelin.
Tuolla tallilla on myös se toinenkin viime kesänä rakuunahevosena toiminut polle, ja silläkin mie oon nyt ratsastanut. Eli pienessä ajassa kokemusta kahdesta hevosesta, niin miun mittapuulla tää on aika hyvä!

Ollaan jo sovittu seuraava ratsastus kerta, saas nähdä mitä sitten tulee.
Mie en nyt uskalla vieläkään ihan liikaa tästä jotenkii intoilla, mutta haluan kyllä mennä eteenpäin ja oppia. Mennään yksi ratsastuskerta kerrallaan ja ehkä mie myöhemmi tajuan, että oon jo aika kaukana siitä ensimmäisen tunnin paniikista :)