Miten valmennus on mennyt?

Kolmisen viikkoa oon nyt ollu valmennuksessa ja miulla ei ole kuin hyvää sanottavaa.
Ollaan ihan alkutaipaleella, mutta fiilis on todella hyvä tuosta hammasepisodista huolimatta ja eteenpäin mennään kokoajan.

Meillä on nyt valmentajan kanssa takana kolme yhteistä treeniä ja en voi olla kuin kiitollinen siitä, että tää tilaisuus on miulle suotu. Treenit sujuu hyvin, oon saanu paljon hyviä vinkkejä ja aivan varmasti liikkeet menee perille asti joka kerta.
Välillä ollaan "unohduttu" höpisemään kun tulee mieleen joku mieltä kutkuttava aihe tai valmentaja haluaa selventää miulle jonkun liikkeen tarkemmin,tms. mutta miusta se on vaan hyvä, ettei hötkyillä vaan hän haluaa käydä asiat perusteellisesti läpi ja osaa hyvin vastata miuta askarruttaviin kysymyksiin.
Eilenkin opin paljon uutta, mm.elämäni ensimmäistä kertaa kokeilin vetoremmejä räkkivedossa.
Saatoin aiheuttaa valmentajassa pientä hilpeyttä kun aikani sähläsin remmien kanssa, mutta opin kuin opinkin sen homman jujun! :)
Helpottaa kyllä kummasti kun selkähommia tekee ja selkä on tällä hetkellä oikeastaan se miun ensimmäinen kehityksen kohde johon haluan kiinnittää huomiota.

Sain myös hyvää palautetta miun puhtaista tekniikoista, ainut vaan että kun miulla on niska-hartia seutu niin saakelin jäykkää, niin meinaa välillä pakosti hartiat nousta ns.korviin treenatessa.
Mutta siitäkin vaivasta on mahdollista päästä eroon kun siihen kiinnittää huomiota. Ja ihan vaikka hierontakii saattas olla hyvä? ;)

Mites painon kanssa sitten? Päätettiin jo alussa, ettei siihen nyt niin tarkasti kiinnitetä huomiota, otetaan sellanen rauhallinen tahti. Tähän mennessä saldo on -1,2kg ja mie oon tosi tyytyväinen.
Kuitenkin hammashommien jälkeenhän miulla paino nous kilon verran huonon syömisen ja lähes liikkumattomuuden seurauksena, mutta heti seuraavan viikon aikana sain karistettua pois ne hötöt ja vähän päällekin.
Siitä huomasin kyllä taas miten vahva merkitys etenkin ruokavaliolla on näissä hommissa.

On vahva ja luottavainen fiilis kaikenkaikkiaan, että tästä saattaa jopa tulla jotain nyt kun aletaan päästä pikkuhiljaa vauhtiin :)
Tosin miulla on vielä toinen hampaanpoisto vielä edessä mutta tässä kohtaa sitä ei auta murehtia, pari viikkoa on tehokasta treeniaikaa, sit käyn operoitavana ja sen jälkee taas homma jatkuu, simple as that :)

Oma valmentaja ja takapakkiakin

Nonni. Oon tainnu aiemmin mainita siitä, että miuta on suotu ihan omalla valmentajalla joka on tehnyt miulle treeni ja ruokaohjelmat ja "pitää miusta huolta" ainakii 3kuukautta.
Hänellä itsellään on melkosen pitkä treenitausta ja opiskelee nyt siis fitnessvalmentajaksi ja mie olen ns.yksi osa hänen lopputyötään.
Se, ettei hän ole "virallisesti valmis" ei ole aiheuttanut mitään epäilyksiä ja olen enemmän kuin mielelläni ryhtynyt hänen kelkkaansa. Miun toiveet on toteutunu.

Tottakai alkuun oli vähän olo "mihin mie oon ryhtymässä?" "mitä jos meillä ei kemiat natsaakkaan?"
Mutta jo heti ensi jutustelun jälkeen oli ihan luottavainen olo ja jäin kiltisti odottelemaan minkälaista ohjelmaa hän miulle suunnittelee.
Sainkin sitten ohjelmat käsiini jonkin ajan päästä ja aloin niitä heti toteuttamaan.
Tokihan treeneissä on jonkin verran uutta ja ihmeellistä mutta se on vaan hyvä miun oman kehittymisen kannalta.
Valmentaja on hienosti ottanu huomioon miun omat toiveet sekä rajoitteet jalkojen suhteen.

Aika paljon oltiin vaan puhelimitse yhteydessä ja omat ajatukset häntä kohtaan vaan vahvistu, tuli olo että sehän oikeesti tajuu miuta ja osaa auttaa.
Hänelle tärkeintä on, että mennään terveys edellä ja muistaa miullekin sitä toistella, kun itte sekoilen :D

Se, mikä takapakki tässä nyt oli niin miulta leikattiin viisaudenhammas tuossa keskiviikkona ja toinen hammas otettiin pois ihan perinteisesti repimällä. Ollu hitonmoiset kivut ja syöminen ollu ihan onnetonta ja se jos mikä on stressannu.
Tilanne on just nyt se, että yksinkertasesti miun tarvii saada itteni kuntoon, syödä vaikka sitten mäkkärin pirtelöä, pääasia että saan energiaa ja toivun.

Toki tältä viikolta treenit jäi auttamatta vajaiksi, alkuviikosta kävin vähän humputtelemassa ja eilen sitten koitti se maaginen päivä. Ensimmäiset treenit valmentajan ohjauksessa!
Ja mitäs muutakaan ku jalkoja :)

Vähän jännitti, mitä pystyn tekemään ja valmentaja varmistikin sen, että olenko varmasti kykenevä treenaamaan hampaiden poiston takia? Kyllä olin, mutta otettin vähän iisimmin. Treenattiin, että saatiin tuntumaa ja tekniikkaa kohdilleen. Tunsin olevani hyvissä käsissä.

Välillä kun yritin tehä vähän kovemmin niin samantien naamassa alkoi tuntumaan, että tikit repee ihan justiinsa nii sitten taas vähän höllättiin. Eikä näin jälkikäteen tunnu, että ois tullu muita oireita kuin kivaa tuntumaa koivissa, etenkii "takajaloissa".

Se tunne, että tiedät siulla olevan joku kelle voi vinkuu nää jutut ja kysellä mieltä painavista asioista ja joku, joka puhuu siulle järkee "ammatilliselta näkökannalta" on aika uskomatonta.
Tää on just sitä mitä oon tarvinnu siitä lähtien ku heitin elämäntapani uusiksi.
Mutta ehkä tälläkin on joku tarkoitus? Että nää asiat meni tälleen?

Mie oon päässy vähän kokeilee omia siipiäni ja nähdä mihin pystyn itse ja nyt kun miulla on se oma tuki ja turva niin aivan varmaan pääsen vielä pidemmälle!
Nyt vaan tosiaan yritän tajuta sen, että hoidan tän hammasasian kuntoon ja sitten taas mennään täysii!

Voitte vaan uskoo kuin miuta eilen kiukutti salilla kun on halu tehdä kovaa, mutta ei vaan pysty!
Valmentajakii rauhotteli, että on niin monta tekijää mitkä tossa kohtaa pitää huomioida, mm.se kun moneen päivään en ole pystynyt syömään, kropassa ei siis ole energioita ja tottakai kivut rajottaa sitä tekemistä.


Onhan miulla onneks ollu tässä matkalla ihmisiä joille kertoilla näistä jutuista ja tahalleni huutelen eräälle foorumillekki asiaa ja asian vierestä, mutta onha se eri juttu kun on joku "jonka homma on vaan tukee siuta" :D noei..tajuutte varmaan? Tästä matkasta varmaan opimme molemmat, miussa on omat haasteeni hänelle, ja hänestä on taas ihan älyttömän iso apu miulle.
Voi miun isäntä parkaa ku joutuu yhä enemmän kuuntelee näitä miun juttuja <3
Mutta onneksi hän tukee miuta ja ainakii yrittää tajuta, kun tietää miten tärkeetä tää on miulle. Respect <3
Ja tottakai mie toivon, että muutkin läheiset tän homman tajuaa. Miun tarkoitus ei ole laihtua tai olla millään tiukalla dieetillä. Mie syön yhä edelleen, ja PALJON mutta ohjeen mukaisesti.
 Mie haluun kokeilla, mihin miusta on, mihin miun pää ja kroppa pystyy, miten pystyn muokkaamaan miun kroppaa.
Tää on se miun juttu, you know <3 Vaikka haluun esim. leveemmän selän nii se ei oo muilta pois. Oon yhä edelleen se välittävä, sekopäinen Hippiäinen, nyt vaan miulla on mahdollisuus tavoitella unelmia. Tuettehan miuta siinä?

Hetken hengähdys kiitos

Viime aikoina ollut tosiaan vähän syvällisempiä ajatuksia oikeastaan aika monesta asiasta.

Miun elämä on aina ollut vähän sellasta oravanpyörää, että jos jotain oon saanu nii oon sit myöskii jotain menettäny. Ja taas kävi näin.

Koko sen ajan, mitä oon tässä näitä "terveellisempiä elämäntapoja" viettäny, oon toivonu, että saisin oman personal trainerin ja nyt se sitten on käyny toteen.
Miulle tarjoutui elämäni tilaisuus tällainen saada ja enhän mie nyt voi sitä jättää käyttämättä.
Siitä kertoilen varmaan tarkemmin vielä myöhemmin, mutta tosiaan maanantaina alottelin uutta ruokavaliota ja treeniohjelmaa ja miun tukena ja turvana tosiaan on "aika hyvältä tyypiltä" vaikuttava ihminen. Katsellaan miten käy.
Mutta tosiaan mie myöski sitte menetin.
En haluu sitä tässä sen enempää puida, mutta menetin itselle jotain todella tärkeetä....mut mie en voi sille enää mitään.

Jotenkin ollu tosi sekavia ajatuksia kun on niin onnellinen nyt tästä valmennushommasta, mutta on myös niin paljon juttuja mitkä vetää mieltä matalaks.
Yritän niitten antaa olla vaikuttamatta tähän proggikseen, sillä tää on just sitä mitä oon halunnu ja haluun nähdä ja kokeilla mihin miusta vielä on.

Mie nii haluisin ihmisille kaikesta tästä sekavuudesta kertoa, mutta joku miut ajaa pitämään suuni kiinni. "Turhaa stressiä vaan kun näihi ite ei voi vaikuttaa" No niinpä niin ja joo.
Kyllä, sellanen ku työ ja raha tai oikeastaan sen rahan puute on yhtenä isona osana tätä koko soppaa.

Ai että miten kiva olis jos pystyis edes yhden päivän elämään silleen huolettomana. Vähän niinku Leijonakuninkaassa hoettiin "hakuna matata"...
Mie oon jatkuvasti huolissani siitä, miten pystyn kaikki laskuni maksamaan, sillä työt nyt ei oo menny ihan sillee ku toivois. Ihana ja vaihteleva työ, mutta vajailla tunneilla niin ei siitä paljon iloa ole. Tää on tätä perinteistä "kädestä suuhun" meininkiä.
Ja nyt vielä kun työssäni tarvin autoa aika paljon niin ollu vähän säätämistä yhden auton kanssa kun molempien tarvii kulkea ja iso osa rahoista menee sitten myöskin bensaan. Arght.

Nyt sitten kun itellä ollu "kaikenmaailman lääkärikäyntejä", niin niistähän sitten tyrkkii jälkikäteen laskuja ja niitä on vielä tulossakin jonkin verran.
Aloin saamaan tuohon polveeni nyt jonkinlaista pistoshoitoa, sitä ois vielä kaksi kertaa jäljellä.
Voin kertoo, että niin kipeetäkin teki, että TODELLA TOIVON, että siitä on apua.

Alkaneen valmennuksen vuoksi jouduin päivittämään salikortin 24/7 malliin mikä sitten myös tietää lisäkustannuksia. Sitten tyhmä minä menin vielä innostumaan uimisesta ja toteamaan miten hienoa liikuntaa se polvelleni oliskaan, mutta KAPPAS! Eihän se tässä kohtaa käy miun kukkarolle lainkaan.
Että silleen.
Jotenki ehkä katkeran sävyistä tekstiä, kyllä...mutta mitähä tähän hätään keksis että tilanne olis parempi? Työtunteihini en oikein voi vaikuttaa, ellen sitten sais jotain muuta työtä kylkeen?
Toista autoa ei todella voi kuin haaveilla ja sen verran arvostan terveyttäni, että kidutan itteeni noilla piikeillä sitten ja maksan niistä, kun toivoa polven paremmin toimivuudesta on.

Mie uskon ja tiedän, että "vielä jonain päivänä" asiat on taas hitusen paremmin, mutta just nyt tämä hetki, tämä päivä ja ajatus tulevasta on aika mieltä painavaa. Eikä ne asiat myöskään huolehtimalla parane, senkin tiedän paremmin kuin hyvin, mutta miekin oon vaan ihminen jolla on tunteet enkä mie pysty olemaan happyjoyjoy jatkuvasti. Saan miekii kai romahtaa joskus?

"No matter what cards you got, you still gotta play your hand..."

Tunteiden sekasortoa

Todella ristiriitaiset fiilikset just nyt.
Miut oli pyydetty täällä järjestettyyn Sporttipäivä- tapahtumaan kertomaan miun elämäntapamuutoksesta.
Tottakai lähdin siihen mukaan. Miulle on tärkeetä, että saan jakaa omia kokemuksia, josko saisin jonkun muunkin innostumaan, tekemään päätöksiä oman elämänsä suhteen.
Olin tätä hieman "markkinoinut" facebookissa ja pyytänyt ihmisiä tueksi ja turvaksi miuta katsomaan, jakamaan tämä juttu miun kanssa.

He, jotka tulivat, olivat yks miun tuttu, vai onko hää kaveri? (sano sie, jos tätä luet) ja miun entinen työkaveri.
Kovasti mie heitä kiittelin kun tulivat paikalle ja he ottivat sitten muutaman kuvankin muistoksi.

En voi kieltää, etteikö tää sattuis miuhun ja lujaa. Pelkäsin etukäteen, ettei ketään tulisi ja itkin jälkikäteen kun kaikki läheisimmät loistivat poissaolollaan.
Toki ymmärrän, että ihmisillä nyt voi olla muutakin elämää ja sain joiltain kannustavia viestejä, että ollaan hengessä mukana, mutta silti.
Koen itteni ihan saatanan yksinäiseksi just nyt. Sanokaa säälittäväks ihmisperseeks, mutta en voi sille mitään.
Miesystäväni oli töissä, tiedän että muuten hän olis varmasti ollut paikalla ja kovasti hän viestien välityksellä sitten tsemppasikin kun ei voinut olla läsnä.
Ja on nyt kestänyt miun pettymyksen kyyneleet.

Mietin, olisinko itse voinut tehdä jotain toisin? Laittaa jokaiselle henkilökohtaisesti viestin? Ja pettyä sitten kun vastaus olisikin ollut kerta toisensa jälkeen, että ei pysty?
Kahdelle ihmiselle laitoin kun tiesin etteivät he niin tarkkaan facea seuraa, toinen vastasi ei ja toinen ei vastannut koskaan.

Tää on hemmetin arka aihe kirjoittaa, kuten oli kyllä edellinenkin postaus mutta johonkin nämä tunnelmat on pakko saada purkaa.

Kokemuksena eilinen oli kyllä hieno. Tapahtuman juontajana toiminut Johanna otti miut tosi hyvin vastaan ja juttelu hänen kanssaan tuntui luontevalta.
Entä nyt? En tiedä...tunteet on sekasin.

Miulla takaraivossa on ajatukset tulevasta ja siitä, mitä on tulossa, mutta pidänkö niistä vaan suuni kiinni? Jaan asiat vain miesystävälle ja sille toiselle joka "kuuluu tulevaan projektiin"? En tiedä...

Enimmäkseen ulkopuolinen

Nuo otsikon kaksi sanaa on toistuneet miun mielessä viime aikoina todella useasti.
En sen enempää ala tässä avamaan tapahtumia ja tilanteita jotka saa nää tuntemukset aikaan, mutta näin on ollut oikeastaan aina.
Ja on aikoja jolloin tuo ulkopuolisuuden tunne korostuu.

Löysin erään vanhan kirjeen jonka olen saanut kun olin vielä teini-ikäinen.
Siinä on paljon kolahtavia lauseita ja sanoja miusta. Siitä, miten tämä kyseinen ihminen miut silloin näki ja varmaan näkis yhä jos tietäisi mitä miulle kuuluu.
Siinä on sanat
" Sinua on isketty liian monesti ja liian lujaan. 
että olet kadottanut luottamuksen ihmiseen ja ihmisyyteen. 
Surullista. 
Sinut hyväksytään. 
Sinä kelpaat ja sinusta välitetään..."

Mie oon sellanen ihanan sekopäinen sosiaalinen Hippiäinen ja tykkään paljon ihmisistä ja olla ihmisten kanssa. Mutta on vaan harvoja jotka pääsee oikeasti lähelle. Ja joskus, toisinaan ehkä pakoilen heitäkin jos on tiukka paikka. Pelottaa avata mielensä maisemat vaikka kuinka haluaisi.
Miulla on ollut nyt ilo tutustua pariin uuteen ihmiseen ja se mikä heissä on ehkä parasta niin ne kutsuu miuta Hippiäiseks :D Aika moni ehkä "tunnistaa" miut siitä nimestä noin niinku muuten, mutta se, että kuulen itseäni oikeasti noin kutsuttavan, lämmittää kyllä mieltä.

Se, mikä ehkä on itsestä sekavaa niin miks en aina tajuu sitä, että kuten tuossa yllä on mainittu niin miut hyväksytään ja on ihmisiä jotka miusta välittää. Se on vaan joskus minä ihan itse, joka otan sitten ehkä pari askelta taakse etten tulis taas satutetuks, tai ettei miun ainakaan tarvis näyttää,että miussa on vähän synkempikin puoli.
Yhtenä aamuna sanoin miesystävälleni, miten surullista ja pahalta tuntuu, ettei kukaan kaipaa. Hän otti miuta kädestä, katto silmiin ja sano "mie kaipaan siuta..." <3

Se, että miun elämä on pohjimmiltaan hyvin, on ihan tosi iso juttu.
Se, etten pyöri missään pohjamudissa ja vaikeuksienkin keskellä osaan vielä hymyillä ja taistella, niin se ei kuitenkaan poista miusta sitä epävarmuutta jota tunnen.
Hämmentävää kun tiedän tiedollisella tasolla, että on ne tietyt jotka tykkää ja keiden seuraan oikeasti "kuulun", mutta tunnetasolla on aina olemassa se pelko, että oon kuitenkin  vaan enimmäkseen ulkopuolinen...

"Lähelläsi on olkapäitä sinun päätäsi varten, 
käsiä kietomassa sinut syliisi hajoamistilasi ympärille. 
Se ei kuitenkaan riitä poistamaan sinun sisäisä pelkoa, tietämättömyyttä..."

Mikä motivoi treenaamaan?

...ja muutenkin elämässä?
No ruoka! Ku mie nii tykkään syyvä ja palajon! :D
Noeikä...

Miulle tuli jonkinlaine fläsbäkki, kun muistin joskus treenaamisen alkuaikoina sanoneeni eräälle salitutulle, että vielä mie tuun hankkii sellaset treenihousut joissa miun perse näyttää hyvältä.
Sillon tosiaan treenailin verkkareissa ja nythä o menny aika pitkää jumpatessa ihan kuulkaa trikoissa :D pinnallista?Ehkä..jos sen niin haluaa ajatella.

Se,että kun on heittäny elämäntapansa täysin ympäri nii on aika iso muutos ihmisen elämässä.
Siinä matkalla keho muuttuu, kroppa muokkautuu treenien mukaan, ajatukset muuttuu.
Mie oon oppinu tässä matkalla niin paljon ja niin monesta eri jutusta.
Miun on hyvä olla.

Ja tottakai elämä on niin paljon muutakin kuin "riisiä kanaa ja salia"
Miun lähellä ja "somessa" on  ihania ihmisiä, joista saan virtaa ja toivon, että voin itsestänikin antaa heille aina jotain.
Miulla on ihan näppärän kiva työpaikka jossa saan aina oppia uutta ja hyödyntää omaa ammattitaitoa...

Ja voi kyllä, mie oon ikuine herkkuperse ja oon tässä jo pitkää syöny mitä nyt on oikeestaa sattunu huvittamaan.
Ne valinnat vaan on hieman erilaiset kuin vaikka viis vuotta sitten.
Ruuasta tosiaan puheenollen vois mainita pikku "salaisuuden".
Mie aloin pitkästä aikaa vähän vahtaamaan mitä syön ja kuinka paljon. Eli kyllä, ruoka vaaka is back!
Mie nyt tässä ihan hiljakseen kokeilen miten homma toimii, miltä miusta tuntuu ja miten kroppa reagoi. Siksi en nyt tässä kohtaa sen enempiä asiasta huutele. Sitten kun aika on niin toki kerron asiasta sitten tarkemmin.

Se, missä miun tarvis ruveta tekee parannus on aerobinen treeni. Sillä eihän se läski pelkästää salilla sula :D Kattellaa sitte keväämmällä? En tiedä, polvi on sen verran vihoitellu viime aikoina, että sen mukaa menee tämän hetken liikunnatkin kyllä, eli ihan lenkkipolulle ei taida olla vielä asiaa etenkii noilla keleillä.

Mutta tosiaan, tästä piti tulla vähän ehkä...fiksumpi (?) postaus, mutta se joku joka miut tietää ja tuntee voi hyvin uskoo, etten aina pysy ihan asiassa.
Tää elämä nyt vaan on tällästä. Paljon on mielessä ja paljon on tapahtunu ja uskon, että tulee tapahtumaan nii yritäppä siinä sitte kiteyttää kaikkea.

Peace and löööv <3

Taas ajatuksia elämästä

Ai mitennii taas?.. Enhä mie oo ihan hetkee taaaas kirjottanu :D
Ei vissiin ole ollu asiaa. En tiedä.

Mutta että ai miten menee nyt?
No kuulkaa, mie pääsin alottaa oman alani työt ja se jos mikä on aika mahtavaa!
Voin kertoo, ettei ihan läheskää niin paljon ahdista kuin aiemmin.
Töihin on kiva mennä, on sellanen "kutkuttavan jännittävä" olo. Vaikkei aina tiedä mitä päivä tuo tullessaan vaikka ois mite yritetty suunnitella, mutta niinhän se elämä muutenkin on vai mitä?
Uusia jänniä juttuja ja työtä mitä haluaa tehdä niin motivoi kyllä ihan eri tavalla!

No jotta mitäpä muuta nyt sitten?
No treenit ollu aika sellasta tasasta. Salitreeniä tulee sen kolme kertaa viikkoon ja kyllä se hyvin riittää. En jaksa nillittää syömisistä ja etenkii ku työ on näköjää aika sekavaaki nii ei välttämättä pysty syömää iha sillee niinku haluis.
Vanukkaat/patukat/pähkinät ja hedelmät on tullu aika tutuiks tässä ;)
Kunhan tässä nyt taas totuttelee kaikkeen uuteen ja ihmeelliseen nii varmaa tähän vielä jonkuu rytmin saa, tai sitten ei? En tiedä. Alan kantamaan kylmälaukkua mukana? Kyllä,sekin on vaihtoehto jos niikseen tulee.

Viime viikonloppu oli siitä jännä kun miesystävän kanssa oltiin päätetty lähteä käymään helsingissä.
Hänellä on ollu nyt talviloma niin tollanen viikonloppuun kohdistuva irtiotto oli mahdollinen järjestää.
Toki tähänkin oli taas käytetty aikaa ja säästetty rahaa, mutta kyllä se taas sitten palkitsi kun vihdoin päästiin lähtemään seikkailuun :)

Se, mikä nyt ehkä pikkasen saattoi kyrpiä tällaista adhd-luonteista oli istuminen onnibussissa :D
Elämäni eka kerta, mutta kyllä mie senkii otan ihan kokemuksena ja uutena merkintänä miun "elämänkirjaan". Ai onks miulla sellasta? No ei varsinaisesti :D mutta kyllä, uudet kokemukset on aina tervetulleita jos ne yhtää itteensä houkuttaa ja tämän voi luokitella niihin.

Ai mie oon vähän outo? Eeenhän..mitään en tunnusta. *tirsk*

Nii mitä me siellä isolla kirkolla sitten tehtiin? Seikkailtiin keskustassa, roudattii kamat meijän yyyyberhienoon hotellihuoneeseen. Oltiin muuten hyvissä ajoin liikkeellä kun tätä reissua suunniteltiin, ko. hotellilla siis jota myös KLAUS K:si kutsutaan, oli jokin kiva tarjous ja saatiin melkoisen edullisesti ihana huone. Katselin meinaan myöhemmin hotellin normaaleja hintoja niin ei kyllä olis käyny meidän budjetille. Huh!
Ainii juu..sitten suuren seikkailun ja metsästyksen kautta löydettiin ruokaakii yhestä ravintolasta, oli kyllä niin nälkä ettei kuvia kerenny ottaa, mutta mie ahdoin napaani pippuripihvin salaatilla.
Oi nam! Toimi hyvin.

Käytiin hotellilla sitten vähän sulattelemassa ruokamahojamme ja illalla suunnattiin ApolloClubille katsomaan stand uppia. Sekii oli ihan first time- ever ja kyllä kannatti. Vähän oli eri tunnelma ja meininki kuin täällä kotikylässä. Tykättiin kovasti.

Oltiin saatu hotellilta myös drinkki-liput sen ansiosta kun heidän omilta sivuilta olimme varauksen tehneet. Miekii kuulkaa oikee repäsin ja join sitten yhden siiderin ja hyvää oli :)
Pitihän se tilaisuus käyttää hyväksi vaikka olishan sillä lipukkeella saanut vaikka kahvia, mutta enhän mie nyt sellaseen olis tyytyny kert sinne asti oltiin menty.

Kauhee kun on taas sekavaa tekstiä mutta tiedättekö kun mie oon aika innoissani :D
Jotenkin on vaan niin...en tiiä..mutta asiaan! Se hotellissa yöpymisen paras puoli?

No aamiainen tietysti! :) Ihan parasta. Nyt jätin puurot kyllä välistä sillä halusin maistella Klaus K:n tarjoamia herkkuleipiä, olin aiemmin tutustunut heidän nettisivuihinsa 
https://www.klauskhotel.com/ruoka-juoma/aamiainen
Ja ajattelin,että tämäkin täytyy kokea. Ei mitään normi ruisleipää ja vehnäsämpylää.
Se mikä myös toi kivan yllärin aamiaiseen, oli tarjoilijan tuoma drinksu, ilmeisesti se oli jokin mehushotti? Apua en mie tiijä mutta hyvää se oli. Tosi vähän mie missää hotelleissa oon ollu, mutta en ois kyllä edes uskonu, että tollastakii saa. Kiitos heille <3

Mutta tosiaan tälleen kiteytettynä ihan tosi ihana reissu. Näihin kun ei juuri mahdollisuuksia taloudellisesti ole niin senkin takia tällaista osaa arvostaa enemmän ennenkuin palailee takaisin "tasaiseen arkeen". Tottakai arki ja rutiinitkin on kivoja, mutta kyllähän sitä jotain extrakivaakin tarvii joskus :)

Että näillä kuvilla ja tunnelmilla tällä kertaa. Tokihan ajatuksia ja kirjoiteltavaa löytys mutta ei viitsi samaan tekstiin kaikkea sisällyttää ettei ne harvat lukijat joita miulla on, mene liian sekasin.

Nauttikaa tyypit elämästä, palaan vielä astialle.