Se ei aina suostu tajuamaan asioita, mitä ehkä pitäisi, saati sitten näkemään.
Ja joo, tää pätee nyt melko moneen asiaan, mutta tässä kohtaa tarkoitan tätä omaa muutostani.
Aamut on nykyisin sitä aikaa, kun koen sen pienen ymmärryksen hetken omasta taipaleesta ja siitä, mitä on saatu aikaan. Se ns.aamumaha on melkeen hyvä. Tai onhan se hitonmoine röllykkä vieläkin, mutta jos ihan aikuisten oikeesti aletaan muistelee aikaa vaikka vuosi (tai jopa enemmän) taaksepäin, niin en todellakaan edes sillon aamulla ajatellu miten kiva kroppa voi olla.
Mutta tosiaan, aamut on niitä hyviä hetkiä, mutta kun päivä etenee niin pikkuhiljaa alkaa hiipimään possuolot ja turvotukset.
Mie tiedän, että se vika on tosiaan miun korvien välissä ja on päiviä, että se turvotuskin on ihan todellista (riippuen siitä, mitä sinne suuhun on eksyny) mutta miks miun mieli ei aina suostu ymmärtämään sitä, että ne olot kestää vaan sen hetken.
En mie ole tästä mihinkään pysyvästi lihonu.
Ajoittain kroppa vaan on keränny nestettä ja kyllä se sieltä lähtee.
Sitä vaan on niin hemmetin kriittinen itteensä kohtaa. Tai sitten vaan ehkä tuntuu myöskin siltä, etten saiskaan olla ylpeä siitä, mitä oon saavuttanu?
Tai saanhan mie. Mutta voiko sen sanoo ääneen vai onko sitä sitten jotenki itteensä täynnä jos on ylpeä?
Onko sitä jotenki typerä ja liian vaativa jos haluaa saavuttaa aina vaan lisää?
Miulla on tässä vielä paljon tehtävää ja tarviin siihen apua. Siks mie liityin Bikini challengeen, sillä tiedän etten tätä kiristelyä yksin osais. Tarviin sen järjen äänen, joka sanoo, ettei vaakaan tule luottaa liikaa ja ohjeistaa treeneihin.
Kävin tänään kokeilemassa niitä vähän vieraampia liikkeitä ja hyvinhän se meni. Olihan se haastavaa yrittää löytää oikeeta asentoa, sopivaa painoa ja tarkkailla itteensä vielä peilistäkin, että meneekö edes vähän sinnepäin kuten videolla :D Mutta tuntumaa sain juuri oikeisiin paikkoihin, että ihan metsään en tainnut mennä. Jos aiheutin kanssatreenaajissa hämmennystä ja ehkä hilpeyttäkin, niin onnea heille :)
Niin ja sellastakin mietin tuossa, että kun tässä nyt on jonkin verra taisteltu ittensä, pään sisällön ja kropan kanssa, nii kertaakaa mie en oo antanu kuitenkaa periks. Vaikka välillä on mieli tehny.
Suossa on rämmitty, noustu taas ylös ja alettu painaa täysii kohti tavotteita.
Helppoo tää ei ole, mutta silti en vieläkään anna periks. Oon myös kuitenki huomannu sellasta, että jotkut kovasti yrittävät taistella, mutta ajastaan luovuttavat, yrittävät taas kohta uudestaan ja taas kaadutaan eikä sitten halutakaan nousta. Surullista.
Surullista on myös se, ettei edes haluta koskaanikinä mitään yrittää. Puhutaan vain, muttei olla valmiita tekemään mitään asioiden eteen ja siitäkin huolimatta sitten kärsitään kun mikään ei muutu.
Toki itsekin tiedän, että on ollut ja tulee olemaan asioita, jotka ei toteudu ihan silleen niinku ajattelis, mutta se on vaan elämää. Mikään ei koskaanikinä mene niinku strömsössä, mutta elämän eteen on tehtävä töitä. Itse. Omia unelmia asetetaan ja lähdetään toteuttamaan itse.
Ei kukaan siun puolesta muokkaa siulle sitä timmiä kesäkroppaa tai karista sitä paria ylimääräistä kiloa.
Ja monien muidenkin asioiden eteen on itse tehtävä se työ. Apua saa aina, mutta siihenkin tarvitaan rohkeutta pyytää. Myönnettävä, että nyt en pärjää vaikka haluaisin.
Pitää olla utelias ja haluta nähdä, mitä se maailma tuo.
Elämä voi olla ihan paskaa, mutta elämä voi olla myös antoisa.
Kaikkeen ei voi tietenkään itse vaikuttaa, mutta niin kauan kun siulla itelläs on se mahdollisuus tehdä,kokea ja olla rohkea niin käytä nyt jo perhana tilaisuutes hyväks äläkä jää sinne sohvalle valittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mieluusti vastaan asiallisia kommentteja :)