Tai olinhan mie ennen sitä jo innostunu enemmän lenkkeilystä ja salillakin olin käyny heilumassa, mutta se mikä oli pahasti pielessä, oli ruokailut.
Eihän se mitään auttanu ku söin miten sattui. Mutta onneksi sitten tajusin ottaa itteeni niskasta ja tehdä niitä muutoksia.
Täytyy sanoa, etten muista niitä ensimmäisiä kuukausia juurikaan. Että millä vauhdilla se paino sitten loppujen lopuksi lähti putoamaan. Eikun joo! Mie valmistuin saman vuoden keväällä eli siihe mennes oli pudonnu kymppi...ja muistan kyllä joltain myöhemmältä ajalta sen hetken, kun sain hyvälle ystävälleni soittaa ja kertoa VIHDOIN olevani normaalipainoinen!
Jossain kohtaa otin käyttöön ruokapäiväkirjan, johon siis merkkasin kaikki mitä suustani alas laitoin.
Oli se tavallaan "ihan ok" juttu, mutta sitäkin loppupeleissä tuli seurattua sitten turhankin tarkkaan.
Että jos joku tänä päivänä luulee, että stressaan ruuasta nii kyllä tän hetkine tilanne on kaukana stressistä verrattuna aiempaan ;)
Nyt ymmärrän paremmin sen ruuan merkityksen ja sen, mitä mie tarviin voidakseni hyvin.
Miten painonpudotus on onnistunut? Hitaasti, mutta (epä)varmasti.
Niin monen tarinan takana on pitkä valmennus henkilökohtaisen pt:n kanssa.
Mutta ei miulla.
Ne monet perkeleen kerrat kun oon itkeny oman pt:n perään ei ole laskettavissa edes molempien käsien sormilla, mutta silti. Tähän on tultu. (mutta onhan se selvää, että henk.koht valmennuksella olisin selvinnyt jo pidemmälle)
Miulla on ollu käytössä pt:ltä ostettu ohjelma kahdesti, mutta nekin "sitten vaan jäi", kun yksin sai vääntää.
Viime keväänä osallistuin Fitfarmin Lite valmennukseen (jonka sain ostettua kun miun rakas ystävä oli perustanu miulle "pt-rahaston" ja siihe oli ennen valmennusta kertyny juuri sen verran, että pystyin sen maksamaan <3 ) ja viimosin rutistus oli Fitfarmin bc-valmennus, josta nyt en kovin kehuttavia tuloksia enää saanut.
Koskaanikinä en voi kuitenkaan kiittää tarpeeksi niitä, jotka on tätä miun hommaa sivusta jaksanu seurata. Ei ne oo varmaan koskaa tätä tajunnu, mutta ovat antaneet tehdä.
Miten koen oman muutokseni? No ulkoisestihan mie oon muuttunu, se nyt on selvää.
Mutta mie en pohjimmiltani ole muuttunut mihinkään. Olen vain vaihvistunut. Ymmärrän pitää huolta itsestäni.
Pelonsekaisin tuntein mietin vuosia taaksepäin. Oonha mie aina ollu sellanen "sosiaalinen sekopää" ja tykänny aina ihmisistä.
Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan nii enhä mie oikeesti voinu hyvin.
Mie olin ihan tosi hukassa enkä välittäny OMASTA ITSESTÄNI kuten jokaisen kuuluis tehdä.
Miehän kärsin omasta painostani ja siitä, että annoin asioiden vaan olla. Ei miulla ollu voimia ruveta tekemään mitään sen eteen, että itse voisin hyvin.
Mie laitoin aina kaikkien muiden tarpeet edelle. Tokihan mie välillä yritin nousta pikkasen ylöspäin ja vaatia oikeuksia, mutta en sit kuitenkaan jaksanu. Jotenki koin sen vissiin turhaks.
(Tahto näyttää "kyllä minä pärjään" on voimakkaampi...)
En olis koskaan uskonu, että pystyn johonki tällaseen. Aina sitä toivoi ja haaveili, että voi kun olis edes muutaman kilon hoikempi. Mut, ai että sen eteen pitäs jotain tehdä? Njääh!
Tokihan miulla on monia muitakin asioita, joista on selvitty, vaikkei heti ois uskonu.
En nyt tässä ala niitä kaikkia listaamaan, mutta väistämättä mieleeni tulevat äidin kuolema ja ero.
Saatanastihan nuo on sattunu ja ennenkaikkee äidin menettämine on jättäny miuhun sellaset jäljet, mitkä ei koskaanikinä lähde miusta pois. Mutta se miun pointti tässä on se, että mie oon selvinny.
Mie oon pystyny käymään sen surun läpi ja vieny itteeni elämässä eteenpäin.
Muu fyysinen terveys? Tässä kohtaa täytyy sanoa, etten tiedä :D Siis onhan se selvää, että kunto on parempi ja viskeraalisen rasvan määrä on pudonnut, mutta miten noin niinku muuten fyysinen jaksaminen?
Polvethan miulla on ollu se ikuisuusongelma ja tuntuu, että kivut ja muut ongelmat on vaan pahentunu. En muista, että 20kg sitten ois ollu tällast ongelmaa. Kummallista.
Ja tokihan sitä voi ainakin toivoa, että myös miun sisäelimet voi hyvin (niin se viskeraalinen on tosiaan vähentyny, herrenjestas, paljon se on mahtanu olla...en meinaan käyny mittauksissa sillon ku alottelin)
Jos olisin vielä pidempään jatkanu samalla kaavalla, niin todennäkösesti olisin aiheuttanu hallaa myös niille.
Tosin aika teräskamaa ne vissii on, kun ovat kestäneet miun pullukkana olon melkee 30vuotta, nyt ovat saaneet huokasta helpotuksesta :)
Tän enempää en osaa vastata, sillä vaikka olinkin lihava, niin ei esim.miun veriarvoissa ollut koskaan mitään sanomista. Onneksi. Mutta siihenhän nyt ois ollu tosi typerää tuudittautua "ei miun tartte laihduttaa ku ei miussa oo mitää muuta vikaa.."
Ripaus muutakin historiaa...
Yks asia myös, minkä mie aikoinaa vein läpi oli lähihoitajakoulutus. Mie taistelin tieni siihen.
Aloin jo ylä-asteella miettimään, että se vois olla se miun juttu. Vuosien saatossa en sitten kuitenkaan siinä onnistunu, mutta kuitenkin, monien taisteluiden ja hakemani työkokemusten kautta tuli se päivä kun miulla oli vihdoin viralliset lähihoitajan paperit käsissä.
Tiedättekö, kun ennen sitä oli niin paskaa kun vaikka "oli jo ikää" niin tuli olo, etten voinu sanoa olevani "jotain", sillä enhän ollut lukenut itselleni ammattia.
Mutta tänäpäivänä kysyttäessä voin YLPEÄSTI sanoa olevani lähihoitaja. Tunnen olevani jotain ja osaan arvostaa sitä matkaa minkä taapersin siihen päästäkseni.
Olen käynyt läpi myös kolme isoa jalkaleikkausta.
Kun olin lapsi, lonkkani leikattiin ensimmäisen kerran. Niistä ajoista nyt ei juurikaan ole muistikuvia, mutta taisihan se pitkä projekti olla.
Sitten vuonna 2007 miulle päätettiin laittaa lonkkaan tekonivel. Ihan saatanallinen projekti sekin, mutta kannatti tälleen taas jälkikäteen ajateltuna.
Vuonna 2009 operoitiin toinen jalka, tehtiin reiden osteotomia. Siihen sainkii sitten enemmän apuja. Lonkkaleikkauksen jälkeen olin pääosin yksin. Muutaman kerran miuta käytiin moikkaamassa ja välillä viikon kohokohta oli kun miun ns.vara-äiti vei miut kauppaan.
Mutta joo tosiaan, tuon toisen leikkauksen jälkeen meni jonkin aikaa, että pääosin majailin serkkuni luona. Olin sen verran heikossa hapessa, etten kyllä omillaa olis tullu toimeen.
Että sellasii juttuloita tähän.
Sanokaa vaan itsekkääks, mutta kyllä se miun TERVE ITSEKKYYS ja ylpeys omasta ROHKEUDESTA ajoittain nostelee päätään. Se, että mie tajuan olevani jonkun arvoinen on vaatinu pidempään kuin tän kaks vuotta, ja tästä en luovu.
(tässä kohtaa mie yritin kaivella vanhoja valokuvia, joita oisin liittäny tähän, mutta ei muuten ole kovinkaan julkaisukelpoisia. Ei sellasia, mistä vois sanoa, että asiat olis ollu hyvin..)
On vaikee välillä kuvitella, että miten miun tärkeimmät miut näkee. Joskus siitä jotain kuullukin ja näkeehän sen tänä päivänä, ketkä on jääny, että mitä mie kuitenkin merkitsen.
Ei kukaan niistä ole ainakaan sanonu, että huonompaan ois menny :)
Lähinnä joskus tulee pientä leikkimielistä kuittailua siitä kun on menny hyvä ryyppykaveri hukkaan tai vieläkö eväitä tulee punnittua ;)
Loppusekoilut...
Se, mistä mie eniten nautin tänä päivänä, on ne ihmiset, jotka kuuluu miun elämään. Etenkii yks "tyyppi kenen kanssa mie aika paljon pyörin" tuo iloa elämään. On hyvä olla. Siitä olenkin tainnut jo mainita aiemmin. Liikunnan ilo, omat pienetsuuret ennätykset salilla ja oma edistyminen, valehtelisin jos väittäisin ettei niistä sais mielihyvää.
Se, että kun hetkittäin tajuaa, minkälaisia taisteluja tässä on käyty ja missä ollaan nyt.
Huonoina hetkinä tulee kyllä ajateltua kaikkee sitä, mitä ei vielä ole tai jos joku muu asia tuntuu olevan huonosti, mutta onneks nekii hetket on melko vähissä.
On päiviä, kun tunteet menee vuoristorataa ja maailma on paska, mutta kuitenkin nekii on aina vaan hetkiä, ne menee ohi. Niistä selvitään. Kun kuitenkin pohjimmiltaan asiat on hyvin. Siinä vaan kuluttaa omaa ja muidenkin energiaa, jos ei näe mitään hyvää missään. Kokemusta.
Ja miulle riittää se, että ne joilla on eniten merkitystä, tietää, ettei miun elämä ole vaan typerää fitnesskuplaa, vaan myös paljon muuta <3
Näytät hyvältä! :)
VastaaPoista