Elämän tuumailuja

Niin siinä kävi, että flunssa sai miusta otteen.
Siks ehkä maltankii hetkeks pysähtyä silleen, että viittin jotain kirjottaa.
Kirjottaa niitä sekavuuksia, mitä päässä on viime viikkoina pyöriny.

Elämä on ollut seikkailuja, uuden oppimista, hyvää mieltä. Mutta myös pettymyksiä.
Nähnyt ja kokenut paljon.

Mie pääsin viettämään uskomattomat viisi päivää sellaisessa seurassa, mitä en ehkä enää koskaan tule kokemaan. Ne päivät, ihmiset ja tapahtumat varmaan tulee jäämään aina mieleen.
Mie oon treenannu salilla, ulkoillu ja olin iloinen kun välillä siellä ulkoilureissulla oli seuraakin.
Oon miettiny miun tavotteita kropan suhteen ja päättäny mennä niitä kohti, mutta siinä on myös oma ristiriitansa.

Käytiin miun isän luona ja hänen tilannehan on se,ettei hän pysty edes kylkeä kääntämään itse, saati sitten syömään. Ja mie stressaan jostain roikkuvasta vatsanahasta ylipainon jäljiltä?
Ihan saatanasta, tiedän. Ja siks aloinkii miettimään, onko tässä omassa jutussa järkeä.
MUTTA, sitten kun kuitenkin karu totuus on myöskin se,että tää on miun elämä ja miun kroppa.
Mie päätän,  mitä haluan tehdä tai jättää tekemättä.
Totta hitossa vaan on korostunut se,miten hienoa on kun pystyn kuitenkin liikkumaan.
Miulla on kyky siihen.
Ja siitä miun on otettava kaikki irti, vaikka miten jalat oireilis niin eteenpäin tarvii mennä.
Tiedän, että sitä miun isäkin toivoo ja tiedän sen olevan ylpee miusta,

Ai että..hyvä etten unohtanu mainita että olihan miulla tuossa kuun alussa myös yksi suuri seikkailu kun pääsin treffaamaan erään fb foorumin porukkaa!
Siinä mielessä jäin sujuvasti ulkopuolelle kun oli sovittu, että porukka vetää ulkotreenin ja miun polvivamma nyt estää "kaiken kivan" nii hiippailin siellä taustalla sitten ja napsin kuvia.
Muuten tuohonkii viikonloppuu mahtu tosi kivoja seikkailuja,  hyvää seuraa ja herkkuruokaa.
Just sellasta settiä, mistä itse saan voimaa <3

Mutta....en tiiä..tässä kipeenä ollessa taas huomaa oman haavoittuvuutensa, sen miten yksinäiseks voi itsensä tuntea kun "menee huonosti".
Pääosin omasta seurasta saanu nauttia kun toinen puolisko on illat/yöt töissä ja päivät nukkuu kotonaa nii ei siinä paljon toisesta seuraa ole.
Eilen hän kävi kuitenkin hetken moikkailemassa ennen töihin menoa.
Parilta tyypiltä sain toipumistoivottelut ja kyllä se sentään lämmitti mieltä. Kiitos heille <3

Muutenkii miun pää meinaa tehdä tepposia kaiken mahdollisen suhteen, että melkonen kaaos tuo miun korvien väli on ajoittain eikä se ainakaan helpota toipumista, saati sitten niitä miun tavotteiden saavuttamista kun taas sinne salille pääsen.
Hämmentävää.

Oli tuossa myös yks tilanne kun tunsin itteni niiiiin säälittäväks ihmisperseeks, ettei mitään järkeä.
Se itseasiassa painaa vieläkin miun mieltä ja en tiiä miten tän selvittelis.
Tai tiiän, ottasin puhelimen kauniiseen käteen ja selvittäisin. Tai ainaki yrittäsin, mutta pelottaa....
Toinen puolisko on kyllä kehottanu, että varmaan se olis miun tehtävä ottaa ko,ihmiseen yhteyttä, mutta nähtäväksi jää...
Ahdistaa vaan kun tuntuu, että vaikka kuinka yrittää kaikkensa nii silti asiat menee pieleen ja sitten tulee niitä oloja kun tuntuu että on turhaa edes yrittää kun "turpaan" tulee kuitenkin.

Että..kaiken tän epä-fitnessperseilyn allakin on vain haavoittuvainen Sanna, joka haluu vaan kaikille hyvää, mutta kaipaa myös itselleen apua. Ei tätä elämää ole kenellekkään luotu pärjättäväksi yksin.
Mutta se avun pyytäminenkin on ehkä jo turhaa? Kun pelko torpatuksi tulemisesta on niin suuri.
-Kyllä mä pärjään! Saatan sanoa, etten tarvi mut olis ees yks ihminen, joka tajuu, että tarvin sittenkin.

Tuntuu, että miun on aina oltava se adhd-sekopää Sanna josta tykätään vaan sillon kun se kikattaa ja nauttii elämästä ja iloitsee vaaleanpunaisista sukista.
Sitähän mie pohjimmiltani olenkin. Saan niin hitosti voimaa ja energiaa niin pienistäsuurista asioista, ettei sitä kaikki aina edes tajua. Mutta kuten sanottu, miussa on myös se toinen ääripää.
Ja on vaikee tajuta,että on ihan okei myöntää se.
Se,että tykkään fitnessperseillä tai saatan romahtaa siitä kun en saa ruohonleikkuria käyntiin, se kaikki on miuta. Ymmärrättekö?

Mie oon tullu pitkän matkan tähän. Ne jotka on vasta oppinu vähän tuntemaan miuta, eivät voi edes kuvitella mistä kaukaa olen tullut. Mitä olen ollut ja mihin en koskaan halua enää palata.
Kysykää. Kyllä mie kerron. Se oli aika pelottavaakin kun jälkikäteen ajattelen.