Kuulumisia...

Miten onkin taas näin hankalaa? En kohta pidä itsestäni sitä vähääkään kun pää on liiankin pyörällä.
Miuta raastaa ihan helvetisti tää työttömyys. Se, ettei ole "mitään tekemistä", ei sitä fiksua rytmiä elämässä.
En saa kokea itteeni hyödylliseksi. En olla avuksi.

Toinen osapuoli nyt sentään on antanut miun ruveta "remppailee" sen taloa. Maalia mie oon nyt tässä heitelly vähän sinne suntänne. Toistaiseksi sekin projekti alkaa olla lopuillaan ja ahdistun jo valmiiksi siitä, kun en tiedä mitä tekisin.

Miuta ahistaa myös rahattomuus. Se nyt on aika selvää ettei elämä ole kovin luksusta työttömänä.
"Onhan siulla se mies, kun käy töissä.." Jep. niin on, mutten todellakaan laske hänen varaansa kaikkea.
Oon niin tottunu siihen, että itse pidän itsestäni huolen ja vasta oikeassa tarpeessa pyydän apua.

Tunnen itteni myös samalla jotenkin ihan tosi ulkopuoliseks niin monesta asiasta.
Nythän miulla olis aikaa laittaa itteeni "elämäni kuntoon", mut tiedättekö kun en pysty.
Aikaa ja haluakin on kyllä, mutta tuntuu etten osaa.
Bongasin yyberhyvän tarjouksen eräästä nettivalmennuksesta, mutta sitäkin aloin epäilla, pystynkö sittenkään sitä kustantamaan. Miulla oli jälleen haaveissä päästä "body-idolini" luokse treenaamaan, mutta tarkemmin kun aloin laskemaan taas noita senttejä nii joo, ei tartte. Ei tosiaan..

Tiedän, että murehdin ehkä liikaakin, mutta miun on lapsesta saakka tarvinnu pitää huolta itestäni. Se on niin juurtunu selkärankaan.
No okei, tokihan mie sorruin ja ostin hitoksee hienot punaset kengät. Makso 20€, mut onpaha nyt sit tossukat mitä välillä vaihtaa ja toivon, että ne pitää kans vettä sit.

Itteeniki ärsyttää tää kiukuttelu köyhyydestä, mutta onhan tää hemmetin masentavaa kun haluis mennä ja tehä, kokea ja nähdä. Saada tukea treenille, mutta ei....
Kyllä, mie tiedän monia treenipiireissä pyöriviä jotka vaikka saattaiski tsempata jos avaisin suuni, mut mie en uskalla sitäkään enää tehdä. Tai en ainakaan silleen suoraan ja rehellisesti. Koen itseni taakaksi.

Se, että saatan vaikuttaa siltä että joo! Kyllä mie tiijän ruhoni suhteen, mitä teen ja mitä tarvii tehä mut se taistelu mitä kuitenki käyn, ei oo ihan helppoa.
Kyllä, mie oon hakenu töitä mahdollisista ja mahdottomistakin paikoista, mutta ei vaan tärppää.
Niin moni paikka vaatii mahdollisuuden oman auton käyttöön, mutta sitä nyt ei ole.
Vietti veis vanhustyöhön, josta varmaan hommiakin sais, mutta polveni estää taas sen.

Ai hei? Mikä miun elämässä on hyvin? No tuo mies tuolla mikä tällä hetkellä nukkuu. Se kovasti miuta ainakii yrittää sietää...Kiitos hormonieni, joista löytyi myös selitystä käytökselleni, on hälläkin ollu kestämistä kyllä välillä. Ja toki on muitakin tärkeitä läheisiä, joista on miulle iloa. Tuntuu vaan, että se oon mie itte joka on ottanu vähän askelta taaksepäin etten rasittais liikaa.

Olo on aika neuvoton. Itkettää.
Lähen nyt vaikka haravoimaan lehtiä.