Täytyy varoa etten tipahda

Oon ennenki käyny läpi sitä, miten laihdutus ja elämäntapojen muutos on miuhun vaikuttanu.

Ylipainoisena mie todella kärsin. Olin hyväksikäytetty, petetty. En pitänyt itsestäni, mutten osannut tehdä mitään asialle.
Muutokseni jälkeen muutama ihminen on kuitenkin jäänyt miun kelkkaan ja he hyväksyvät miut ihan omana itsenäni.
He ovat hyväksyneet miut ennen ja hyväksyvät nyt.

Mutkien kautta miun elämään on tullut uusiakin ihmisiä. He, jotka hyväksyvät miut nyt.
Nykyisenä minuna. He eivät tiedä mitään siitä, mitä olen käynt läpi.
Tai kyllä tietävät. Pintaraapaisun siitä, mitä ehkä ovat lukeneet. Nähneet kuvia.

Tätä on niin hankala selittää. Kukaan kun ei ole ottanut askeltakaan miun kengissä.

Mie oon löytäny sen terveellisen elämäntavan ja miulla on toiveita ja tavotteita.
Viime kuukausina vaan ollut niin hitokseen rankkaa, että tuntuu kuin tavotteet vaan lentäisivät kokoajan kauemmas ihan vaan siksi kun koen, etten ole täysin kunnossa vaikka miten haluaisin.

Yep. Miulla on nähtävästi tullu painoakin. Tosin joku miulle väitti, että kyllä siellä on lihastakin seassa. Vaakaan en ole uskaltanut hypätä mutta viime talviset toppahousut ahdistaa.

Se, mikä miusta on kuitenkin surullisinta, on ehkä se kun tämän "havainnon" tehtyäni ajattelin ensimmäisenä EI SAATANA MIKÄ LÄSKI...DIEETILLE PITÄS.. 
Mutta peilistä ei katso se (ainakaan niin iso)läski. Vaan treenanneen näköne, muhkeet reidet, joskin löysää ylipainon jäljiltä omaava tyyppi.

Mistä nuo ajatukset johtuu? Menneisyydestä.
Siitä epävarmuudesta, joka miussa on kuitenki päälimmäisenä.
En ehkä vieläkään ole täysin sinut itseni kanssa. Opinko siihen koskaan?
-Saatan vaikuttaa siltä,että itsevarmuus on osa minua. Mutta olen tyyni kuin myrskyä edeltävä vedenpinta. Haavoittuva...

Miksi mie kerron tästä? Koska on pakko.
Epävarmuus ja pelko siitä, etten riitä on todellista.
Ne jotka on kestäny miuta, ovat tärkeimpiä ikinä. Ne jotka on vasta liittyny miun matkaan, ovat myöskii tärkeitä, mutta ehkä pidän teihin kuitenkin pienen etäisyyden?
Sen käden mitan ainakin.
Ehkä ymmärrätte?
Se ei vähennä miun arvostusta teitä kohtaan, mutta aavistatteko miun pelon kuitenkin?

Mie en yhtään tiedä, mitä pitäis tehdä ja mihin mennä. Sen tiedän, ettei tätä taistelua jaksa yksin.
Jos elämästään liki 30 vuotta "sai selkäänsä" nii ehkä kestää tovi nousta täysin jaloilleen?

Näyttääkö tämä takapose siltä, että tartteis dieetin?