En nyt ihan koko elämäntarinaa käy läpi, mutta jos vähän kelailen historiaa taaksepäin niin päälimmäisinä miulle tulee mieleen ne asiat, mistä oon selviytyny ja mitä oon saavuttanu kovalla työllä ja periksiantamattomuudella.
Pointtina ennenkaikkea se, että tuskin kenenkään elämä on jatkuvasti yhtä iloa ja onnistumista, vaan meillä kaikilla on varmasti ne omat taistelumme ja vastoinkäymisemme.
Välillä tulee se seinä vastaan ja on ihan meistä itsestämme kiinni, mitä tehdä. Mikä on meidän oma valinta?
Miun äiti kuoli vuonna 2006. Hän oli aivan liian nuori menetettäväksi kuolemalle ja itse olin liian nuori jäämään tänne ilman äitiä. Vaikka hänelläkin oli aikoinaan omat ongelmansa, niin hän oli se ihminen joka opetti miut siihen, että koskaan ei saa antaa periks.
Jäinhä mie ihan tosi yksin, mutta oliko miulla vaihtoehtoja? Ei.
Ja silti tässä ollaan. Äidistä on paljon muistoja, miulla on häntä ikävä ihan joka päivä ja kädessä oleva tatuointi on merkkinä siitä surusta, mikä ei miusta ikinä lähde.
Mutta silti, yhä edelleen. Olen täällä ja vahvempana kuin ehkä koskaan.
Mie oon vuosien aikana oppinu, että haluamansa eteen on tehtävä töitä.
Mikään ei tule valmiina ja vaikka joillain onnekkailla ehkä tuliskin niin onko se sitten kiva kun on hirveesti vaikka kaikkee kivaa materiaa? Joo, oishan se kiva kun ei tarvis huolehtia ja laskea senttejään, mutta näillä mennään.
Miulla on silti koti, miulla on ruokaa, vaatteita ja noh..se salikorttikin niin en tiedä... Onko hirveesti syytä valittaa kuitenkaan?
Se, että ei ole itsestään selvää palkata vaikka pt:Tä tukemaan miun treenejä, vaan voin ehkä kerran vuoteen säästämällä ostaa miun body-idolilta yhden treenitunnin, se on miun elämää ja voin kertoo että tollasta kyllä sitten arvostaa ihan potenssiin miljoona kun taas se hetki koittaa kun "meijerillä jumpataan" :)
Oho..eksyin aiheesta. Lievä adhd tässä hei!
Mutta tosiaan, sittenhä mie tein hitoksee aikoinaa töitä, että pääsin lähihoitaja kouluun. eihän ne heti miuta sinne ottanu, mutta työnteko ja yritys palkittiin silläkin kertaa.
Opiskelin itselleni ammatin, sain tehdä alani töitä ja sitten kohtalo vai mikä hitto sitten päätti, että jäin työttömäks piiiiiiitkäksi aikaa.
Kait sekii jotain opetti? En tiedä, mutta selvisin. Päädyin siivoojaksi joka ei sitten kuitenkaan ollu loppujenlopuksi hyvä juttu vaan jos joku on miun postauksia lukenu nii on voinu ehkä aistia pientä uupumista ja ahdistuneisuutta työn vuoksi.
Mutta silti, kaikesta huolimatta otan senkin kokemuksena. Selvisin.
Sillä nythän jälleen puhaltaa uudet tuulet.
Sanoin hyvästit siivoojan uralle ja putosin hetkeksi tyhjän päälle.
Mutta tosiaan vaan viikonlopun ajaksi, sillä heti maanantaina sain tietää uudesta työpaikasta ja ihan omalta alalta.
Kyllä, tässäkin se aktiivisuus kannatti. Kävin edellisellä viikolla työhaastattelussa ja tämä nykyinen työnantaja halusi tavata miut vielä uudestaan ja sitten hän ilmottikin, että voin alottaa.
Tuli kyllä niin hyvä mieli.
Se, että miut halutaan töihin, halutaan antaa mahdollisuus ihan uusiin juttuihin ja seikkailuihin.
Pääsen tekemään alani töitä, kokemaan ja näkemään. Ai että.
Ja mites muuten nämä onnistumiset/selviytymiset?
Ainii, olihana tässä tää yks "elämäntapamuutosproggis" :D Enhä mie sitä ois saanu tehtyä ilman ihan omaa paneutumista tähän ja tahdonlujuutta ja työtä. Kiitos myös niille, jotka on jaksanu tätä miun hommaa seurata sivusta ja muutaman tsemppipotkunki välillä antaa <3
Ei tää tällane tapahdu yhdessä yössä, eikä edes kahdessa. Tarvii oikeesti tehä sillä elämällään jotain jos haluu saavuttaa tuloksia. näin se vaan on. Mie nii tiijän miten paskalta se kuulostaa ja olinha itekkii vielä jokunen vuos sitte niin syvällä suossa oman ruhoni kanssa, että ihan helppo homma ei ollu sieltä nousta, mutta tässä ollaa edellee eteenpäin mennää.
Just nyt tällä hetkellä miulla on kuitenkii loppujenlopuks aika ristiriitaset fiilikset, sillä oonha mie hitoksee ylpee kaikesta siitä mistä oon selvinny ja minkälaisia taisteluja oon käyny läpi ja vaikka tiedossa on jälleen uusia tuulia nii kyllä se on tunnustettava, että oon samalla ihan tosi uupunu.
Mie yritän tässä ottaa iisimmi muutaman päivän ja saada huilailtua, jotain pään tyhejnnystä ehkä?
En tiedä. Miulla on vahva usko ja luotto siihen, että elämä tulee menemään vielä hyvin, etenkii ku pääsen tuohon omaan alaani taas kiinni. siihen työhön, mistä uskon jälleen saavani itsellenikin jotain ja että mie voin olla avuksi toisille, se on sitä jotain.
Höhö! Nyt joku vois aatella, että EIHÄN TUO NYT OO PALJOO KOKENU mutta voi kyllä, ne kaikki nyt vaa ei kuulu ehkä tänne julkiseen jakoon. Annan itsestäni sen verran, mitä haluan ja loput tiedän ihan vaan ite tai sitte miun lähimmät tietää ja se riittää.
Mutta eiks nää pari juttuukii oo jo ehkä vähä sellasii, että saattas vaikka jättää jälkensä?
En tiedä...
Haluun vaan edellee painottaa sitä, että älkää ihan oikeesti jääkö paikoillenne. Tehkää elämällenne jotain jos se ei miellytä. On paljon vielä asioita mitä "mie vaan haluun",mut mie tiijän ettei ne tuu eikä tapahdu justnytheti, kaikelle on oma aikansa ja paikkansa. Trust me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mieluusti vastaan asiallisia kommentteja :)