Jossain kohtaa miuta varoteltiin ja itsekin pelkäsin sitä, että työstä johtuva ahdistus rupee jossain vaiheessa viemään iloa muultakin elämältä.
Vaikka kivenkovaan uskoin ja vannoin sen nimeen, että muutenha miun elämässä asiat on melkolailla hyvin, se on "vaan tuo työ" kun ahdistaa.
Ai missä mennään nyt?
Mie oon ihan tosi uupunu ja hetkittäin turhanki kiukkune.
Kiukuttaa se työ, kiukuttaa olla näin väsyny, kiukuttaa olla kiukkune ja yrittää olla purkamatta sitä toiseen. Kiukuttaa kun vuokran joutuu jättää rästiin ihan vaan siks kun on tehny paskaa työtä paskalla palkalla ja vajailla tunneilla, josta sitten kärsin liiton seuraukset ja odottelen niitten päätöstä joka on yli kuukauden myöhässä.
Eli mie oon aikalailla valmis sanomaan heipat tolle hommalle. Ei miusta oo tälläseen.
Tälle viikolle on vasta kahdet salitreenitkin alla. Nekin oli ihan säälittävää löysäilyä kun ei vaan
J-A-K-S-A...
Kävin yhtenä iltana kävelyllä, en muista millon viimeks askel olis painanu niin kovin.(päikkäritkii on ollu hitoksee kova sana viime päivinä..)
Seuraavia salitreenejä suunnittelin huomiseksi. Ihan takuuvarmasti sinne menen, mutta mitä teen?
En tiedä. Jaksanko? Mieli huutais VEDÄ PRKL TÄYSII mut kroppa huutaa ÄLÄ SAATANA KU EI PYSTY...
Se mikä miusta on just surullisinta, nii tää kun ei oo yhtään miuta.
En mie oo kiukkune ja uuvahtanu, mie oon alkanu olee melkeen jo siinä rajalla, etten pysty edes ystäviin pitää yhteyttä. MIE HALUUN TÄSTÄ OLOSTA EROON. HALUUN ITTENI TAKAS.
Noh, nyt te harvat jotka satutte tän lukee nii voitte sanoo että "no sittehä sie teet sillee, simple as that.."
Ja kyllä, niin se varmaan tällä kertaa menee. Joku typerä sisupussi miussa yritti vääntää väkisin, mutta tänään kun jo kesken töiden tuli itku, en voi enää muuta.
Ennen sentää itkin vaan ennen töitä. Great?
Että sellasta. Ja hei muuten, onkoha kellää kokemusta psykofyysisestä terapiasta?
Mie jo viime syksynä vähän toivoin, että pääsisin sellasta kokeilemaan.
Tällä kylällä vaan on ollu huonot mahdollisuudet siihen, kun julkisella puolella on pikkasen kuulema jonoa ja yksityiset..Noh..ne nyt tunnetusti maksaa rahaa jota ei ole.
Mutta tosiaan, täällä julkisella puolella on tasan kolme psykofyysistä terapeuttia.
Yhdelle en halunnut mennä, toinen soitti miulle viime viikolla, tarjosi aikaa parin kuukauden päähän ja kuulosti jo valmiiksi urpolta. Tuli vähän olo, että "hei, mihin se kolmas on hävinny? Eikö sitä ole enää vai onko sekii vaa kiireine urpo?"
Ei se ollu. Tää miun viimonen oljenkorsi sitten soittikii tänää ja tarkisteli että vieläkö mie oisin niinku vailla sitä terapiaa ja että hänellä olis aikaa tarjota jo heti ensi viikolle.
Tämä oli tarjous, mistä en voinu kieltäytyä. Eli ensi viikkoa odotellessa, yhtää en tiedä millanen käynti tulee olemaan ja onko siitä miulle loppujenlopuksi apua.
Tähän loppuun on myös mainittava, eilen vähän järjesteltiin miehen kanssa juttuja mitä mie niiiiiiin ootan. Että ei todellakaan tää elämä sentään ole kokonaan läpimätää, vaikka miulla on nyt ollu hankalaa, elämässä on silti niitä pieniäsuuria ilonpilkahduksia joista osaan ottaa kiinni.
Ja nyt on jälleen jotain mitä odottaa <3
Joku pieni osa miusta on vielä jäljellä,joka sanoo, että selviän....
Olet rakas.
VastaaPoista