Missä olen?

Miusta on jo pitkään tuntunu siltä, että olen jotenki kadottanu itteni.
Missä on se ihanan reipas Hippiäinen joka jaksaa treenata 5-10 kertaa viikossa ja olla iloinen, hymyilevä?
En tiedä.
Pitkään on ollut alakuloisempi, yksinäisempi hahmo joka kyllä tekee työnsä ja muut arjen puuhat. Käy jopa salilla, mutta "säälittävät" kolmisen kertaa viikossa.
Tosin viime viikkoina niistäkin kerroista on kadonnut se hohto. Tuntuu, ettei miussa ole voimaa ja salilla oleminen on vaan vähän sellaista haahuilua.

Toki kaikesta tästä tulisi etsiä hyvääkin. Että mie en ole jääny sinne sängynpohjalle vaan joka päivä yhä uudestaan nousen ja teen työni. Kotiaskareeni ja satujumppailen.
Onneksi työ on luonteeltaan sen verran liikkuvaa että ns.arkiaktiivisuus tulee pidettyä yllä.
Kävelen paljon ja portaatkin on tuttu juttu.

En ymmärrä, miksi soimaan itseäni tällä hetkellä treenaamattomuudesta sillä kunnon salitreenihän on tavallaan stressiä keholle ja siitä sen on sitten seuraavina päivinä palauduttava kun miun kroppa ja mieli on jo valmiiksi jatkuvassa stressitilassa.
Käyn kierroksilla.
Olen samaan aikaan tosi uupunut, mutta silti levoton.
Päässä on tuhat ja miljoona asiaa ja samaan aikaan siellä ei ole yhtään mitään.
Unohtelen asioita.
Viimeksi tänään töissä lukitsin itseni ulos kirjausjärjestelmästä kun olin unohtanut salasanani.
Joo voi käydä kelle vaan millon vaan mutta miulle tää oli iso juttu..

Sillon kun miulta kysytään kuulumisia niin vähän joutuu miettimään mitä sanoo.
Jollekin lähemmälle voin sanoa sen mitä viime päivinä on ollut päässä mutta joku ehkä etäisempi, sille tulee sanottua tyylillä "same old same old..töitä.."
Sillä miksi avautuisin suoraan? Todellisista tunteista ja ajatuksista? Peloista mitä olen tuntenut ja päässäni pyörittänyt?
Enhän todellakaan haluaisi tulla enää miljoonannen kerran pettyneeksi ja noin niinkuin kuvainnollisesti turpaan lyödyksi sillä olenhan jo ehkä saattanut tajuta sen ketä oikeasti kiinnostaa.

Ja kyllä, olen myös todella tuntenut itseni säälittäväksi ihmisperseeksi lähimpiä kohtaan kun ihan oikeesti Hippiäinen (tai haamu siitä) on ollut nyt ihan tosi väsynyt eikä ole pystynyt antamaan kaikkeensa. Yritän kovasti silti, kyllähän te sen tiedätte.
Mie olen täällä, älkää päästäkö menemään.

Saatiin miesystävän kanssa pienen pieni happihyppely ja irti arjesta kun käytiin Hämeenlinnassa tuossa yhtenä viikonloppuna. Ihan vaan pieni suuri seikkailu ja yksi yö hotellin lakanoissa.
Se hieman puhdisti. Teki hyvää.
Enkä mie nyt muutenkaa jatkuvasti ole surullinen (WOOP! WOOP!) Osaan vielä hymyillä ja nauraa. Nauttia pienestä sillon kun on aihetta. Että ihan syrämmetön paskiainen en ole. Eikä miusta selaista saa.

Mutta tosiaan. On miulla pieni toivon kipinä nousta vielä täältä. Hengaillaan nyt ja hengitellään, kerään voimia siihen kunnon treeniin ja vaikka dieetinpoikaseen. Ei miun pidä hötkytä kun on nyt ollu isompiakin asioita mielessä mutta kyllä mie ihan oikeesti kaipaan vanhaa itseäni takas.
Ai miten sen sais sitte takas? No otanpa itteeni niskasta ja teen sen. Ei.
Toki niin moni asia elämässä on juuri ja vain miusta itsestä kiinni, mutta just nyt tällä hetkellä voimavarojen ollessa rajalliset mennään näillä. Tehdään se mihin pystytään. Laitetaan ihmisille viestissä lämpimiä ajatuksia ja vaikka sydämmiä ja kokkaillaan tärkeimmälle miehelle herkkuruokaa. Näin.