Nyt ehkä on muutama.
Eli mitä elämään nyt kuuluu?
Mie tuossa keväällä kokeilin dieettiä, heittämällä lähti pari kiloa fitfarmin Go Fat Go:lla ja ajattelinkin jatkaa samoilla vauhdeilla saman firman viimeiset 5-kiloa valmennukseen.
Siitähän se riemu ratkes kun kroppa ei alkuun reagoinu siihen millään tavalla ja loppuvaiheessa meni ne viimosetkin mehut ja energiat täysin nollissa.
Siitä sitten tässä palaudutaan. Sovittiin kaverin kanssa, etten nyt enää lähde sellaselle dieetille missä hiilarit vedetään vähille. Miun stressi/masennuskausi yhdistettynä kropalle sopimattomaan diettiin sai tän paketin aikalailla valmiiksi. Eikä niin hyvällä tavalla.
Miesystävän kanssa päätettiin laittaa hynttyyt yhteen ja vaikka periaatteessa meidän elo ei tästä mihinkään muuttunut, niin onhan se kiva kun miullakin on kirjaimellisesti koti ja kirjat samassa osoitteessa ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan elämäni jakaa.
Mutta mitäs muuten?
Kyllä, oon ollu hemmetin surullinen välillä. Ja uupunut.
Oon iloinnu, mutta myöskin ollu niin saatanan pettynyt ihmisiin. Tuntenut itseni turhaksi.
Jäänyt ulkopuolelle.
Puhelin tuossa sekoili välillä ja miesystävälle sanoinkin että mitähän hittoa mie sillä puhelimella teen kun ei siihen kukaan edes soita.
Töissä välillä ollut hässäkkää, jos unohdan asiakkaan avaimet toimistolle ja joudun kääntymään niitä hakemaan, suutun itselleni, jos tullut tilanne jota en koe pystyväni selvittämään ilman apua, pomo joutuu miuta käskemään hengittämään syvään ja kertomaan miulle, että asia järjestyy.
Oon menny salille innosta puhkuen, mutta tehnytkin vain -semipaskan- treenin sillä en ole kokenut pystyväni parempaan. Sitten onkin tehnyt mieli paiskoa itseensä seinään laiskuudesta ja saamattomuudesta.
On hetkiä, kun on ihan suht tyytyväinen itteensä ja lähinnä naurattaa kun postimyynnistä tilattu takki kiristikin selästä eikä vaikka mahasta.
Mutta sitten tulee se vanha läski olo, joka ei ole ansainnut syödä edes yhtä karkkia.
Mistä tää ittensä soimaaminen tulee? En tiedä.
Ehkä vaan siitä kun on jotenki saatanan pettyny siihen, ettei löydä nyt tietään ulos näistä tuntemuksista. Ja kyllä, mie oon käyny näistä terapiassa puhumassa, että sinne miuta ei tarvitse ohjata.
Säästyypä ihmisten korvat kun en itke kaikille.
Miesystävä kyllä on nyt joutunu kuuntelee ja kattelee, ja hito hyvä, että se jaksaa auttaa.
Aina se ei löydä sanoja eikä tarvitsekaan. Kun sit se silittää ja ottaa kädestä vaikka <3
Käytiin muuten kesälomalla meidän vuosipäivääkin viettämässä, tampereella ja helsingissä hengailemassa. Oli kyllä ihanat neljä päivää. Teki hyvää meille molemmille. Ja onpahan taas mitä muistella sitten.
Mutta tosiaan, joku vois kutsuu tätä miun meininkiä säälittäväks ihmisperseilyks tai liialliseks ajatteluks,mutta kyllä tässä joku masennuksen poikanen on. Sitä en todellakaan häpeile tunnustaa, mutten täysin koko tarinaakaan voi enkä halua tänne avata.
Tiedän järjellä ja ihan kokemuksesta, että elämässä niin moni asia on ihan itsestä kiinni, mutta hitoksee joutuu nyt tekemään töitä tässä sen eteen, että vois sanoa kaiken olevan hyvin.
Kyllä tää tästä.
Jotenkin niin voin samaistua tuohon yksinäisyyden, riittämättömyyden ja turhan tunteeseen. Isosti tsemppiä ja voimia sinulle! ❤
VastaaPoista