Miks nää migreenit ei lopu....

No pitihän tästäkii päästä avautumaan. Kovasti kun olin suunnitellu aamulenkkiä nii sit kroppa päätti toisin. Tai siis miun pää. Migreeni on miun ajoittaine kaveri, joka ilmestyy sillon ku vähiten tartteis. Päätä nyt särkee muutenki aina ja jatkuvasti (tai ainakii tuntuu siltä), mut niistä nyt aina jotenkii selvii. (aimitennii lihakset jumissa??!!)
Sitteku en "huomaa" normipäänsärkyjä nii sitte migreenipeikko hyökkää päälle.
Onneks nekii olot on yleensä helppo selättää. Pelottavinta on just ne hetket ku on yksin ja ei voi kun toivoo kivun menevän ohi. Näitte takia on joskus sairaalassakii käyty turhan useesti ja kokemuksesta voin kertoo, että taksireissut, yksin, migreenissä =ei ollenkaan hyvä yhdistelmä.

Mutta joo, nyt on tosiaa pöhnä päällä ja silti pitää ruveta keräilee energioita tähän päivään.

Tiedän, että takaraivoon jää häiritsemään se tekemätön lenkki, joten istun varmaa illan tälleen :D

Hirveesti en suunnitelmaa uskalla tehdä, jos ei tänä iltana liikuta nii huomen aamulla uusiks!

Pallero reenaa...

Neljä kovaa reeniä takana! Ja sen kyllä tuntee :D Tainoh...kolme kovaa salireeniä ja eilen vielä lentokentän lenkki.
Illalla ajoissa nukkumaan ja neljän jälkee ylös. Mitäpä sitä muuta ku vähä evästä nassuu ja salille.
Väsymystä oli kyllä havaittavissa ja jalat on ku puupökkelöt, mut jos mie jotai päätän tehä nii sit ei auta ku tehä!

Sain treenin väännettyä, vaikkei se ollu niin tehokasta ku ois voinu toivoa, ehkä yks välipäivä ois ollu hyvä? No, mutta kuitenkin. Loppulämmöt otin ihan kuulkaas nyrkkeilysäkkiä pieksemällä! Varmaan se näytti lähinnä epätoivoselta huitomiselta, mutta kyllä siinä syke nous ja kädet vipatti :D
Vähän meinas ranne hermostua, väärässä asennossa ja liian lujaa nii jotta morjens!

Mitä, pitiks tääl tehä muutakii ku napsii kuvia?

Ja sitte säkin kimppuu!

Eilinen lenkki teki kyllä tosi hyvää. Lähtiessä kyllä väsytti ja älyttömän kova tuuli ei oikein innostanu lähtemään pitkälle lentokentän suoralle, mutta ainahan raitis ilma ja ystävän seura tekee hyvää.
Liikunnan ohella höpöteltii asioita maan ja taivaanvälillä, mutta ennenkaikkee reenaamisesta. On oikeesti tosi kiva, että on edes yksi ihminen, jolle voi puhua nää fiilikset ja joka tajuu, että mikä masokistinen nautinto on ontua jalkareenin jäliltä :)
Miun hieroja on kans sellane, jolle tulee kerrottua tilanteista, mut siellä käyn valitettavan harvoin nii ei ehi ku kiteyttää ne kuulumiset. Eilenkii jouduin perumaan seuraavan ajan kun sain taas muutaman työhomman nii menivät sitte ikävästi päällekäin.
Mut ei auta ku yrittää jollai muulla konstilla saaha lihaksii kuntoo, vähä venytellä ja hölväillä rasvoja.

Tänää sit vois ainakii suunnitella viel pyöräilyä omalla romulla. Vein lainakonkelin jo talviteloille, mut viel toistaseks keli näyttäis pyöräilykelposelta nii vois kokeilla :) Ja huomenna vielä lenkkeilyä nii oisko se sitte siinä? Salilta pitää malttaa olla loppuviikko pois, että ehtii tuo kroppa hengähtää.

Tavotteita ja suunnitelmaa

Hahaah! Miun tavote on nyt just se, että saan vähä tota läskii hitoille ja herkkulakon päätöksee! RIITTÄÄKSE? :D
Noei... Siis tosiaan miun tavote on tällä hetkellä juurikin tuo, mutta en voi olla miettimättä myös tulevaisuutta. Että mitähän sitä sitten kun on synttärit ohi ja kohti uusia tuulia pitäs mennä?

Ja mitkä ne uudet tuulet on? Noh, pitäs toki näyttää entistä paremmalta ;) Eli tosiaan mie kaipaan lisää sitä lihasta ja kaikkeeta, MUTTA siinä kohtaa rupee tulee niitä perhanan kysymysmerkkejä.
KUINKA pitkään pystyn vielä taistelemaan yksin?
MITEN mie sitä seuraavaa tavotetta lähen saavuttamaan?
MITÄ miun tulee yksinkertaisesti tehdä?
MITÄ miun tulee muuttaa nykyisessä tavassa syödä ja liikkua?
KUKA miuta tässä auttaa?

Oonha mie pikkuhiljaa alkanu tietosesti keräilee sitä lihasta ja tosiaan salilla ne painot on pikkuhiljaa noususuunnassa, mutta se, että miun homma alkais näkyy myös kropassa, vaatii "hieman" enemmän. Tuntuu, että tällä elämänmuutos-dieetti-kuviolla on ollu vähä helpompaa.
"Syö vähemmä ku mitä kulutat" NO NII JUT! Mut sitteku mie haluun niitä lihaksia, nii sittehä miun tarvii taas syyvä enemmä ku tähä asti? RIGHT? Ähh..

Nää ajatukset on pikkuhiljaa ruvennu valtaa miun mieltä, vaikkei tän hetkinenkää homma ole selvä. Mut onneks ei kestä enää kauan :)

Oon kyllä huomannu ehkä pikkiriikkisen lihaserottuvuutta, kun oikeessa valossa kattoo hitoksee tarkkaa ja siitä oon tyytyväinen!
Se, että mie oon yksin tän koko homman tehny nii WOW!
Tällä viikolla on muutenkii ollu jostai syystä erikoisen kova tsemppi treeneissä, tänäkii aamuna taljaa vääntäes hoin itelleni "ei ne selkäläskit vielä rutistu tarpeeks ANNA MENNÄ!" :D
Ja se toimi...

                                                        JESTAS MIKÄ REISIKOIPI!

Ja tosiaan, noit kuvii pitäs päästä ottaa enemmä silleen kunnolla. Tietäis sit, mihin vertailla taas myöhemmi. Kuka haluu kunnian tulla ottaa miusta selkäkuvaa? ;) Aiei..mie arvasin.

Mutta joo, nää on ne tunnelmat just nyt, tällä hetkellä. Fiilis on hyvä ja tänää vielä lenkille!

Mikä tekee onnelliseksi?

Tää postaus alkoi ihan eri tavalla, mutta tähän alkuun ei vois paremmi osua kuin äske kuulemani lausahdus:
"Mikään ei oo yhtä perseestä kuin vähissä oleva juusto!" :D

Mie oon tässä jokusen vuoden pyrkiny siihen, että elämästä on aina löydettävä se jokin syy miksi hymyillä ja olla onnelline siitä, että yksinkertasesti on vaan elossa ja voi hyvin.
Sellaset pohjamudat on käyty läpi ja on ollu aikoja, jolloin en oo ees halunnu nousta sängystä, mutta tässä sitä vaan ollaan.
Ennenkaikkea vahvempana kuin koskaan ennen, eikä miulla ole aikomustakaan palata entiseen. Ei millään tasolla.

En mie sano, etteikö tässä vieläkin koettais vaikeita päiviä ja tosi pahoja oloja, mutta täähän on vain elämää ja miulla on taito päästä niistä pahoista hetkistä yli ja pyristellä taas eteenpäin entistä vahvempana :) Se, että pystyy näkemään paljon hyvää, jollekin ehkä pienessä asiassa, on miusta aika kiva juttu.
Viime aikoina on taas saanu lukea lehdistä myös tästä maailman pahuudesta. En mie sano, etteikö se jollain tapaa liikuttais, mut ei sellasta voi jäädä murehtimaan. En mie voi koko maailmaa pelastaa, vaikka toki sen tekisin, jos tietäisin miten se tehdään. Jos joku tietää nii Let Me Know...

Jotkut ehkä pitääki miuta jotenki outona eliönä, mut mie en voi sille mitään mikä oon ja onneks miun lähipiirissä on ihmisiä, jotka jaksavat edes nauraa, vaikkeivät läheskään aina varmastikaan ymmärrä. Kuten alla olevasta kuvasta voi todeta, että mie osaan heittäytyä missä ja millon vaan ja onneks oli kaveri mukana kuvaamassa ;)

Tämä siis otettu paikallisessa prismassa, ihan vaan hetken mielijohteesta, kuten yleensäkin miun ideat..

Että ei miun elämä ehkä KUITENKAAN pyöri vain ja ainoastaan tän miun laihdutuksen ympärillä, vaikka se aika hitoksee iso osa onkii. Miulta riittää aikaa ja energiaa vaikka mihin muuhunkin, mut enite arvostan sitä, että miun kanssa tehään niitä juttuja!
Ja sitteku ei tehä nii mie meen salille tai lenkkipolulle heilumaa tai suunnittelen muuten tätä miun suuren suurta projektia, josta muuten varmaan seuraavassa postauksessa sitten lisää :D

P:S tähän saa vastata, mikä tekee just SIUT onnelliseks? Tarviiko siihen jotai elämää suurempaa, vai riittääkö ihan vaikka kaverin tai puolitutun/tuntemattoman hymy vastaantullessa?

Vaikeuksia pysähtyä?..

Se ois pikkuhiljaa viikonloppu "taputeltu". Ohjelmassa on ollut lepoa, ruokaa,lepoa ja ruokaa.
Ei muuten sovi tällaiselle adhd-luonteiselle ollenkaan, vaikka kroppa varmaan kiittääkin.
Eilinen oli ihan kamala, yritin kovasti saada äksöniä päivään, mutta toinen puolisko ei suostunu liikkumaan (paitsi illalla pieni iltatassuttelu) ja facebook huutelutkin osottautu turhaks, joten nukkumiseks se päivä sit melkeenpä meni. Vitutti ja turhautti. Teki mieli huutaa.

Tähän kuvaan on melkosen hyvin kiteytetty miun fiilikset eiliseltä.

 Tänää ollu vähä parempi fiilis, varmaa johtuen aamuisesta vaakalukemasta ja tiedosta, että huomenna pääsee taas salille ja lenkkeilemään. Ei, mie en koe olevani jotenki turhamaine, tms. Vaan eläväinen, pieni adhd luonteinen olento joka tarvitsee menoa ja meininkiä! Ja tällä hetkellä kun ei ole töitä kuluttamassa miun energiaa nii missäs muualla mie sen kuluttaisin kuin sali/ulkoiluhommissa?

Ns.haasteenheittäjä jättäyty perhana kelkasta, mut mie en oo antamassa periks, kaks tiukkaa viikkoa vielä jäljellä ja tavotteita myös painon suhteen on, joten taistelu jatkuu entistä kovempana!
Mie lupaan kyllä sitten höllätä, kun sen aika on ja tää haastekkin päättyy just miun synttäreihi nii olkoon se sitten syy "rentoutua". Tänään just höpöttelin, että kun "viimone sunnuntai" koittaa nii käyn valmiiks ostaa ainakii viis kiloo herkkuja ja synttäripäivä menee niitä mättäessä! ;)

Mie myös iltapäiväni ratoks tuossa vähän taas mallailin oikeassa kuvassa näkyviä farkkuja, jotka on miuta kaapissa oottanu ja nehän mahtu...

.

Traa traa ja töttöröö! Näillä kuvilla ja tunnelmilla on hyvä suunnata ajatukset alkavaan viikkoon. Kalenteriin on jo treenijuttuja merkattu ja niitä kohti siis mennään!
Uskokaa tai älkää, miusta on ihan tosi hienoo, että ihmisellä on jotain tavotteita ja pystyy intohimoisesti suhtautumaan johonkin asiaan! Tää elämä ois kuulkaa aika puuduttavaa, jos ei yhtää tietäis tai välittäis siitä, mihin on menossa... Miettikää sitä! Tää on se miun juttu ja pidän tästä kiinni.

Motivaatiopiikki!

JOO! Tänää on ihan toinen ääni kellossa verrattuna eiliseen. Oli tosi paha päivä, väsytti ja kiukutti.
Heittäydyin sitten vaan sohvalle itkemään ja olinkii sit nukahtanu, vedin päikkäreitä pari tuntia.

Olo oli aavistuksen parempi ja myöhemmi illalla sit miun ystävä armas huuteli miulle facebookissa totuuksia ja "haisuli" nappas kainaloon nii sit oli jo aavistuksen parempi elää ja olla.

Aamulla tavalliseen tapaan heräilin kellon pirinään lähteäkseni salille, olin ajottanu lähtöni vähän myöhemmäks ja tais sekii kannattaa ;)
Salilla taas meinaan törmäilin pariin tuttuun sälliin ja niillekkii sai sit kertoo, et mite oli eile vituttanu. Sen ääneen sanominen jo helpotti. En mie hirveesti jaksa niiden kanssa juoruta, ettei mee keskittymiset iha harakoille, mut muutama sana siinä treenin ohella on iha jees.
No mutta siis taas asiaan!
Olin taas tapani mukaa hörppäilemässä heraani treenin päätteeks, kunnes joku täti-ihmine asteli miun luokse. En mie oo koskaa aiemmi sen kaa ees mitää höpissy, moikannu vaan ohimennen ku salilla törmänny ja siitäki on aikaa.
Mutta tosiaa, hää tuli siihe miun luokse ja kysy "Mitä ihmettä sie oot tehny ku oot hoikistunu ihan hurjasti??" Menin kyllä ihan tosi kovin hämillee, ja en oikein osannu muuta ku änkyttää jotai  treenaamisesta, lenkkeilystä ja oikeesta ruokavaliosta.   Siinä samalla toinen "salijannuista" hiippaili meijän luokse juomaa vettä, ja mie hällekkii totesin, että olin just puhumassa lempiaiheestani, eli "kuin hyvältä mie nykysii näytän.." :D Heti perään tuli sellanen -ups..sanoinks mä ton ääneen??-olo...

Mut joo, siis kaiken tän sekavan sepustuksen keskellä pointti on lähinnä se, kuin tärkeitä ihmisten palautteet on miulle, etten aina vaan ja kerta toisensa jälkeen typeränä hakkais päätä seinään, kun en itte vaan tajuu. Ja ehkä tässä nyt on myös ripaus sitä, että kyllä nuo vieraiden ihmisten kommentit antaa myös lisäpoweria, sillä lähimmäthän näkee miuta "jatkuvasti" ja ovat jo aiemmin sanoneet kantansa miun tuloksista.

Se, mikä myös tuli esille tuossa aamulla oli se, että vaikka mie oon muuttunu, en ole mieleltäni muuttunu mihinkää. Yhtä sekasii oon ku ennenki, right? ;) ehkä vahvistunu vaan ja tää luja tahto pitää itsestä huolta sekä taito nähdä asiat niin eri tavalla kuin ennen, on vieläkin jotain sellasta, mitä saatan pysähtyä ihmettelemään joka päivä.


SITTEN OLI VIELÄ ILTAPÄIVÄ-OHJELMAA:
 Oltiin kaverin kanssa sovittu lenkkeilytreffit, päivällä tuli ehdotus,josko käveltäis lentokentän ympäri? Tottakai olin oitis mukana ideassa, enhän ollu koskaan aiemmi sitä tehny vaik ajatuksis ollu. Reitti vaan on jotenki nii ankee tassuttaa yksin ja pituutta on reilut 7km nii ei oo aiemmi tullu lähettyä. Matka taittui rattoisasti ja nyt kyllä reidet kiittää!
Että kait sitä tuli ainakii se 8km mentyä kun lentokentän laidalla luki reitin olevan 7,7km ja tästä kotoa vielä kun muutaman sata metriä tassuttaa kentän reunaa ja takas nii hyvä o! :) Eihän tuo aikuisten oikeesti oo ees paha matka loppupeleis, mut jos miulta kysytää nii vauhti oli aika jees, että tosiaan itte sain ainaki tuntumaa tassuihin.

Kert loppumatkasta irtos viel pieni hymy nii ois voinu kevyesti vetää toisen kierroksen? Tosin kotimatkalla rupes jo tuntumaa enemmä ;)

Nyt kun loppuillasta muistais ja ymmärtäis vähän venytellä nii pääsee huomennakii ulkoilee!
Tämä oli hyvä päivä <3

Jaksamisen äärirajat?

Miun kirjottelut ja ajatukset on viime aikoina keskittyny pääosin jaksamiseen ja pärjäämiseen tässä koko perhanan kuviossa.
Se, että itteeni rupee huolestuttaa ja suomeks sanottuna vituttamaan tää ainainen huoli ja väsymys, turhautuminen ja ennenkaikkee muistamattomuus, on varmaa jonkinlaisia hälytyskelloja?

Mie en todellakaan ole luovuttamassa, mutta pitääkö miun kuitenkii pysähtyä?
Kaipaan niiin kovin yhä edelleen sitä tukee ja turvaa tähä, jatkuva epävarmuus omasta itsestä ja tekemisestä, siitä mihi mie oon menossa kuntoiluni kanssa?
Yks miun läheine ystävä lähti "puolella korvalla" tähä kuvioo mukaa ja kylässä käydessään kertoili, että on tainnu siirtyy olemaan mukana jo ihan täysillä. Miusta on oikeesti hienoa, että oon saanu hänet motivoitua ja että hää on sellane jonka kanssa sitte tarinoidaan näitä juttuja.  Se paska puoli on, että hää asuu kauempana ja pääosin mein tarinat on sit facebookissa kirjottelua, mutta tokihan se on "tyhjää parempi". Kiitokset hälle siitä <3

En tiedä, pitäiskö miun tanssia ripaskaa, tehdä taikoja vai mitä että saisin tähän hommaan sen täyden tehon, ettei miun tarinoinnit ois tätä ainaista vinkumista siitä, miten en kuitenkaan onnistu.
Joo, hetkiä onnistumisestakin on mutta just nyt koen, että ne on jotain epätoivosia itelleen todisteluja siitä, mistä on lähetty ja mihin on tultu. JIPPIJAIJEI pointsit siitä miulle sitte.

Mut en tiiä...tavallaan tästä blogistakin saa jotai "voimaa", tai ainakii muiden blogeja seuraamalla, kun huomaa ettei oo iha ypöyksin tässä maailmassa, joka taistelee laihdutuksiensa kanssa.
Mutta se miun oma, vahva tunne siitä ettei ketään  kiinnosta on liian vahva ollu jo pitkää.

Mie en oo koskaa antanu itelleni täysillä lupaa olla heikko. Joskus miulle sanottiin, että miun tahto näyttää "kyllä minä pärjään" on voimakkaampi. Ja näinhän se on. Luottaako ihmiset sitten siihen?

Ruokailujen suhteen oon yrittäny enemmän kuin kaikkeni ja siltäkin osin tuntuu, että joku menee vikaan. Kun tosiaan näitä väsymystiloja sunmuita on ollu liiaksi asti.

On vaan olo, että ketä oikeesti kiinnostaa jos luovutan? Tai ketä kiinnostaa jos jatkan?
ITSELLENI mie tätä teen, en muille, mut onhan tää ihan saatanasta, jos kukaan ei hahmota, miten tärkeetä tää voi miulle olla. Ja on ollu lähes koko tän vuoden.
Varmaan tää herkuttomuus vetää vihaseks :D ja se, kun joka tuutista tungetaan kaikenmaailman fitness/laihdutusjuttuja ja että JEE MEILLÄ ON LOISTAVA YHTEISHENKI JA TREENATAAN PRKL KOVAA! Joo tehkää niin, mie meen lähes joka aamu yksin sinne salille kattelee mitä tekis ja oiskoha siellä joku tuttu, joka kysyy mite reeni kulkee.

Vai oonko se taas vaan minä, joka tekee tästä liian suuren numeron? Mie en yhtään tiedä.