Jaksamisen äärirajat?

Miun kirjottelut ja ajatukset on viime aikoina keskittyny pääosin jaksamiseen ja pärjäämiseen tässä koko perhanan kuviossa.
Se, että itteeni rupee huolestuttaa ja suomeks sanottuna vituttamaan tää ainainen huoli ja väsymys, turhautuminen ja ennenkaikkee muistamattomuus, on varmaa jonkinlaisia hälytyskelloja?

Mie en todellakaan ole luovuttamassa, mutta pitääkö miun kuitenkii pysähtyä?
Kaipaan niiin kovin yhä edelleen sitä tukee ja turvaa tähä, jatkuva epävarmuus omasta itsestä ja tekemisestä, siitä mihi mie oon menossa kuntoiluni kanssa?
Yks miun läheine ystävä lähti "puolella korvalla" tähä kuvioo mukaa ja kylässä käydessään kertoili, että on tainnu siirtyy olemaan mukana jo ihan täysillä. Miusta on oikeesti hienoa, että oon saanu hänet motivoitua ja että hää on sellane jonka kanssa sitte tarinoidaan näitä juttuja.  Se paska puoli on, että hää asuu kauempana ja pääosin mein tarinat on sit facebookissa kirjottelua, mutta tokihan se on "tyhjää parempi". Kiitokset hälle siitä <3

En tiedä, pitäiskö miun tanssia ripaskaa, tehdä taikoja vai mitä että saisin tähän hommaan sen täyden tehon, ettei miun tarinoinnit ois tätä ainaista vinkumista siitä, miten en kuitenkaan onnistu.
Joo, hetkiä onnistumisestakin on mutta just nyt koen, että ne on jotain epätoivosia itelleen todisteluja siitä, mistä on lähetty ja mihin on tultu. JIPPIJAIJEI pointsit siitä miulle sitte.

Mut en tiiä...tavallaan tästä blogistakin saa jotai "voimaa", tai ainakii muiden blogeja seuraamalla, kun huomaa ettei oo iha ypöyksin tässä maailmassa, joka taistelee laihdutuksiensa kanssa.
Mutta se miun oma, vahva tunne siitä ettei ketään  kiinnosta on liian vahva ollu jo pitkää.

Mie en oo koskaa antanu itelleni täysillä lupaa olla heikko. Joskus miulle sanottiin, että miun tahto näyttää "kyllä minä pärjään" on voimakkaampi. Ja näinhän se on. Luottaako ihmiset sitten siihen?

Ruokailujen suhteen oon yrittäny enemmän kuin kaikkeni ja siltäkin osin tuntuu, että joku menee vikaan. Kun tosiaan näitä väsymystiloja sunmuita on ollu liiaksi asti.

On vaan olo, että ketä oikeesti kiinnostaa jos luovutan? Tai ketä kiinnostaa jos jatkan?
ITSELLENI mie tätä teen, en muille, mut onhan tää ihan saatanasta, jos kukaan ei hahmota, miten tärkeetä tää voi miulle olla. Ja on ollu lähes koko tän vuoden.
Varmaan tää herkuttomuus vetää vihaseks :D ja se, kun joka tuutista tungetaan kaikenmaailman fitness/laihdutusjuttuja ja että JEE MEILLÄ ON LOISTAVA YHTEISHENKI JA TREENATAAN PRKL KOVAA! Joo tehkää niin, mie meen lähes joka aamu yksin sinne salille kattelee mitä tekis ja oiskoha siellä joku tuttu, joka kysyy mite reeni kulkee.

Vai oonko se taas vaan minä, joka tekee tästä liian suuren numeron? Mie en yhtään tiedä.