Tulevaisuus avoinna

Vois alkaa kertaamaan sitä, että voi hyvä ihme kun on niin kauan edellisestä kirjoituksesta, muttei nyt taida huvittaa sellanen.

Nyt mietin, miten jotkut on kysyny "NO OOTKO SIE NYT MIETTINY, MITÄ ALKAISIT TEHDÄ?!"
Voi että, miten monesti olenkaan. Ja monen mutkan kautta. Miettiny pääni puhki ja ainut tunne, mikä päällimmäisenä on ja valtaa sielun, on epävarmuus.
Toki kiva, että kysytään/ehkä ollaan huolissaan, mutta jotenki tuosta kysymyksen muotoilusta tulee vähän tyhmä olo, luullaanko etten mieti? Eikö osata kuvitella, kuinka paljon olenkaan miettinyt ja kuinka saatanan epävarmaksi ja pelokkaaksi voin itseni tuntea kaiken tämän keskellä?

Tosiaan miun ura lähihoitajana horjuu nyt pahasti. Olenhan kyllä tiennyt,etten kovin raskasta työtä voi tehdä, en ole sitä voinut varmaan 4vuoteen nyt ainakaan. Mutta silti olen pitänyt pääni ja pyrkinyt tekemään alani töitä edes jotenkin mukaillen ja välttäen raskaampia juttuja.
Mie oon nyt ollu viimosen vuoden kotihoidossa. Nähny ja kokenu kyllä kaikenlaista.
Alkuun oli fyysisesti helpompaa kun aloitin työni maaseudun rauhassa. Viime keväänä tuli muutoksia ja työt siirtyi kaupungin puolelle jossa työmäärä ja liikkuminen lisääntyi. Alkoi jalat reistata enemmän.
Sen verran miun töitä kevennettiin,etten alun jälkeen enää joutunut ns.paripaikoille tai muihin sellaisiin, missä joutuisi asiakkaita siirtämään/nostamaan. Tokihan se toi hieman helpotusta, mutta on vaan uskottava, että työ itsessään on jo niin liikkuvaa ja haastavaa, että on tosiaan syytä painaa nyt jarrua.

Olen ravannut työterveydessä ja ortopedilla. Ortopedi sanoi, ettei miulle fyysinen työ sovellu, polvessa ja lonkassa on nivelrikkoa ja liian fyysinen työ voi vain nopeuttaa sen etenemistä.
Lonkassa on myös luukysta joka käsittääkseni heikentää luustoa. Silleen vaan vähän huonompi homma, tällee maallikkona ajateltuna kun miettii, että ajastaan tuohon vasemaankin lonkkaan (oikeassa siis jo on laitettu) tarvii laittaa tekonivel, mutta mites se siihe sitte laitetaa jos luusto ympärillä on jo heikkoa ja heikkenee entisestään?
En tiedä.mutta voin kertoa, että aiheuttaa päänvaivaa.

Olin pari päivää sairaslomallakin sen takia, kun vaan yksinkertaisesti väsyin.
Alkoi tutut uupumuksen oireet nostella liian rajuna päätään. Tämän hetken tilanteesta vaan vaikeemman tekee se,että nyt ei ole kyse siitä, että uuvuin työn takia, vaan myös sen takia kun oma fyysinen terveys hajoaa ja joudun ihan oikeasti miettimään tulevaisuuttani, mihin työhön pystyn? Mitä haluan tehdä?
Mitä vaihtoehtoja miulla on?

Jotenki sitä kaipais jo vähän tasapainoa, varmuutta omaan elämään ja arkeen.
Koko elämä ollu jotenki niin kaoottista, joista tiettyjä juttuja käyn vieläkin läpi ja en tahdo oikein löytää paikkaani tässä elämässä.

Onhan se kiva kun tähän asti päässy kokeilee eri työjuttuja ja saanu kokemusta jos jonkinlaista, mutta nyt kun se oman tulevaisuuden miettiminen on ollut pakon sanelemaa. Ei vain sitä, että uteliaana lähden etsimään ja kokeilemaan uusia juttuja, kehittämään itseäni vaan ihan oman terveyden takia joudun nyt pysähtymään, punnitsemaan vaihtoehtoja.

Se ei ole helppoa. Alkaa se uteliaisuuskin hiipua kun kokee, että vanhukset, etenkin muisrisairaat ovat olleet niin vahvasti sydäntä lähellä, mutta alkaa näyttää siltä, etten heidän parissaan enää voi tötiä tehdä. Tai jos voisin niin mikä se miun vaihtoehto olis?

Kaikki on nyt todella avoinna. Ajatuksia kyllä on ja suunnitelmia, mutta pelottaa välillä kyllä ihan hitosti.
Mutta miten tätä voi selittää? Kun pelottaa? Omat voimat hiipuu,mutta on vaan pakko yrittää.
Suorittaa...samaan aikaan haluan näyttää reippauteni, mutta silti toivon, että joku ymmärtäisi.

Tokihan se ois jännää ja villiä ja normaaliakin, että välillä vähän jännittää, että mitähä tuleva tuo, mutta jotenki tää pelailu oman terveyden kanssa on haastavampaa kuin pieni jännitys ja perhoset mahanpohjassa...

Kun ajattelee liikaa...

Noniin... Pari viikkoa oltu uusissa hommissa ja on jotenkin outoa kun ei oo stressannu/ahdistanu vielä yhtään :) Tai no tottakai nyt ehkä aavistuksen ja toki uudet hommat aina vähän on hämmentäviä, mutta ei samassa mittakaavassa kuin aiemmin.
Vaikka on hässäkkää, niin silti ehkä kuitenkin hieman selkeämpää.

Aina mie oon ollu sellanen, että mietin ja käyn läpi paljon ja kaikki asioita.
Se jos mikä kuluttaa, mutta kait se vaan on niin lujasti miussa kiinni ja osa luonnetta, ettei siitä mihinkään pääse.

Viime aikoina on tapahtunu paljon ja tuntuu, etten oikein ole osannut pysähtyä ja käydä läpi näitä juttuja. Se vois helpottaa, kun hetken vois hengittää ja rauhassa tuumailla, niin ehkä voisin välttyä enemmältä analysoimiselta?
En tiedä.

Ja se, mihin huomaan sortuvani usein, on itteni epäily.
Oma selviytyminen, jaksaminen, osaaminen.
Vituttaahan se olla aina selviytymässä, mutta miussa on myös tosi luja tahto näyttää, että selviän.
Pärjään kyllä. Ihan ite.
Vaikka pohjimmiltani sielu huutaiskin jotain aivan muuta.

Koin viime viikon tosi raskaaks ja avauduin siitä valmentajalle. 'Hän tajus kyllä, mutta osas myös näyttää miulle asioita myös vähän positiivisemmasta näkövinkkelistä ja listas miulle ne asiat, mitkä hänen mielestä oli kuitenki hyvin tässä kohtaa ja osui kyllä naulan kantaan.
Ja loppujenlopuksi pystyttiin toteamaaan, että olin kaikesta huolimatta mennyt vaan eteenpäin. Kehittynyt.

Miksi se on niin vaikeaa itse nähdä?
Luottaa siihen, että osaa. Ei tää maailma ole niin paska, kuin joskus ehkä tuntuu.


Mie vaan tarvin välillä sitä suunnannäyttäjää. Se joka kertoo, että kaikki on hyvin.
Onko se niin kamalan väärin?

Miltä tuntuu juuri tällä hetkellä? -Siltä, että olen väsynyt. Haluaisin vain käpertyä nyt tuohon sohvan nurkkaan. Olla siinä päivän, ehkä pari. Hengittää. Keskittyä siihen, että olen.
Tai mikä vielä parempi, pääsisin pois näistä ympyröistä. Ottaisin tuon miehen matkaan mukaan ja vaan mentäis.

En halua suorittaa. Mutta just nyt en voi. Miun on vaan mentävä ja tehtävä.
Näin mie sen koen. Haluan avata jotain syvempää ajatusta, jollekin. Kenelle?
En just nyt tiedä. 
Ehkä sitten oppisin paremmin näkemään sen, että mie riitän.  Ennenkaikkea itselleni.

Päätösten (ja muutosten) aikaa

Sanoisin, että lähes joka vuosi äidin kuoleman jälkeen, näin alkuvuodesta miun elämässä on tapahtunut isoja juttuja.

Tällä kertaa on käyny niin, että irtisanouduin työstäni ja olen vaihtamassa työpaikkaa.
Sen enempää en voi enkä halua asiaa avata. Ei tää päätös ollut kaikista helpoin, ei todellakaan.
Ja vielä päätöksen teon jälkeenkin mietin ja punnitsin päässäni "olenko nyt tehnyt oikein?!"
Mutta tässä kohtaa tämän nyt varmasti kuuluikin mennä näin.
Miun on jatkettava töitäni muualla.

Olen vahvasti sitä mieltä, että jos jokin asia ei elämässä ole hyvin ja siulla itelläs on edes pieni mahdollisuus vaikuttaa muutokseen, tai että siulla on jopa ne ratkaisun avaimet käsissä.
Suosittelen tarttumaan siihen.
Elämän ei pidä olla pelkkää jossittelua tai "sittenkun".
Joskus se vaan on "tässä ja nyt". Vaikka pelottaa ja yhtään ei tiedä, mitä voi vielä tapahtua niin joskus vaan on tehtävä isojakin ratkaisuja. Oman itsensä takia. Nyt meni näin.

Aika huikeeta on myös se, että pääsen jatkamaan uusia juttujani uudella autolla.
Tai eihän se nyt ole uusi, mutta miulle kyllä. Ja niin miun näköinen ja pieni ihana auto <3
Turvallisia kilometrejä siis meille.

Eli isoja muutoksia heti alkuun. Ehdin myös olla kipeänä tuossa muutaman päivän.
Kait sitä sanotaan, että kun stressi jollain tapaa helpottaa, tulee kipeäksi.
Ja näin kävi miulle. Eli treenit kyllä jäivät välistä ja tämä viikko on menny aikalailla huilatessa.
Nyt alkaa onneksi jo helpottaa, valmentaja on palauttanu aamupuuron ruokavalioon ja huomisaamuna olis kevyttä treeniä tarkoitus lähteä kokeilemaan.

Miulla on yhä uskoa ja toivoa siihen, että vielä mie tässä tuloksia tulen saamaan valmennuksen saralla, kunhan pääsen takaisin treeniin kiinni.

Tänä aamuna just otin vähän mittoja (vaakaan en ole uskaltanut flunssapöhön takia) ja miinustahan ne näytti, ONNEKS! :D Että jos se vaaka nyt oiskii näyttäny jotain ihan omiaan, niin sentään mittanauha ei valehtele.

Että tämmönen tiivistelmä ajatuksiin nyt tässä kohtaa.
Saas nähdä miten elämä jatkaa kulkuaan.

Miten elämä on mennyt?

Taas niin moni asia pyörii mielessä, etten oikein tiedä miten tätä lähtisi kiteyttämään. Mistä olisi fiksuinta kirjoittaa. Mikä olisi parasta jättää sanomatta?

Onhan se nyt ollut selvää, ettei miun elämä ole ollut kovin hyvin viime kuukausina.
Tai elämä ehkä on, mutta mieli ei. Sitä kun mieli menee sykkyrään, on helvetin vaikeeta nähdä ja tuntea sitä kaikkea hyvää mitä elämässä kuitenkin on.
Oon tätä kovasti harjotellu. Ajatellu niitä positiivisia juttuja, se mikä on hyvin.

Oon ollu tosi stressaantunu ja uupunu. On tullu isoja pettymyksiä jotka on jättäny jäljen.
Olen ajatellu, että mie olen vaan se paskin ja mie olen se, jonka pitää nyt vaan luovuttaa ja jatkaa matkaa.
Mutta olisko se sittenkään luovuttamista?
Ehkä tunnen itseni hieman paremmin nyt ja voisin ajatella, että on aika asettaa itseni etusijalle ja todeta, että oman hyvinvointini takia on parempi mennä eteenpäin?

Mikä miut on sitten pitäny järjissäni? Tuo mies, kenen kanssa saan jakaa elämäni.
Joskus mekin jostain nahistellaan, mutta kait me molemmat tiedetään, että ollaan tässä toisiamme varten.
Taistellaan yhdessä kaikista kivikoista huolimatta.
Pari muuta tyyppiä, jotka tietää nää kuviot ja antaa miun avautua.
Näiden kuukausien aikana on myös yhä enemmän noussut esille se, kuka oikeasti välittää ja haluaa tietää. Heille haluan myös antaa osan itsestäni ja vastavuoroisesti näyttää sen välittämisen.
Ne pienetsuuret teot.
Ei kovinkaan moni ajattele asioita ehkä näin, kuten mie, mutta jo jokin ehkä pieneltä tuntuva asia voi merkitä maailman eniten.
Miuta on ymmärretty kun oon perunu tapaamisen ihan vaan siksi, kun yksinkertaisesti en pystynyt mihinkään.  Mutta miuta on myös "tultu hakemaan" lenkille. Viety ulos.
On halattu, kysytty "mitä kuuluu?"

En aina heille ole pystyny antamaan itsestäni tarpeeksi, mutta omalla pienellä tavallani olen yrittänyt näyttää, että välitän.
Miun terapeutti. Hänellä käyn ehkä liiankin harvoin, mutta olen huomannu siellä käynnin merkityksen.
Mie oon käyny ratsastamassa. Onnistunut hevosen kanssa.

Ja se miun valmennus...jestas! Siis kyllä, miulla on tullu siinäkin onnistumisia.
Treenit sujui hyvin ja painoakin lähti, mutta sitten ajattelin venäyttää hartiani huonon lämmittelyn seurauksena ja menikin liki pari viikkoa etten ole kunnollista treeniä pystynyt tekemään. Nyt alan päästä taas tekemiseen kiinni.
Valmentajan tuki on myös ollu korvaamatonta. Se on miun järjen ääni. Ohjaa oikeaan suuntaan kun menen hukkaan.
Ja just sen takia me jatketaan yhteistyötä seuraavat 3kk. Nyt joulun tullessa elän kyllä kinkulla ja suklaalla ja siihen valmentajakin antoi siunauksensa, mutta sitten aletaan taas tekemään.
Kohti tavotteita!

Toki niin valmennuksen, kuten muidenkin elämän juttujen kanssa mie oon pohjimmiltani tosi arka ja pelokas. Miulla on toiveita ja ajatuksia, mutta pelkään ehkä hieman tuoda niitä isommin julki.
Oon pettyny niin monesti ja liikaa.
Ihme, etten kokonaan ole menettäny toivoani.
 Kait se on sitten miun pieni voimavara kuitenkin, Joku pieni hölmöläinen tuolla taustalla huutelee,että mie vielä onnistun. Miusta on johonkin.
Aiemmin oon sanonu, etten mie usko enää siihen, että "kaikella on joku tarkoitus".
Uskon kuitenkin siihen, että asiat aina jotenkin, jossain kohtaa järjestyy.
Niin on käynyt aina.
Mie jatkan tätä taistelua. Tää on oikeasti välillä tosi paskaa, mutta onneksi on ihmisiä jotka kuitenkin on pitämässä miusta kiinni. Ohjaamassa, etten mene täysin hukkaan.

Ratsastuksen merkitys

Pienenä ihmisenä kävin aikoinaan kolmisen vuotta säännöllisesti hoitamassa hevosia ja ratsastin, sitten tuli 15 vuoden tauko.
Kunnes eksyin jälleen hevosten pariin. Pääsin hoitamaan rakuunahevosia, jotka aina kesäisin tulee kuukaudeks tänne lappeenrannan rakuunamäelle.
Siitä on nyt viitisen vuotta aikaa. Sen kesän aikana kiipesin kerran hevosen selkään. Ja olihan se aika villiä.
Niin pitkän tauon jälkeen ratsastamaan vieraalla hevosella ja vielä kaupunkiolosuhteissa.

Mutta mie selvisin. Nautin. Ja tais olla kyllä kintut aika kipeenä sen jälkeen :)
Sen jälkeen en kuitenkaan hevosen selkään menny. Tottakai mie kaipasin sitä. Halusin kyllä.
Mutten uskaltanu.
Meillä hoitajilla oli lupa ratsastaa rakuunahevosilla ja vaikka käydä uittamassa niitä.
Mutta mie jätin aina sen niille, jotka hallitsi homman. Miuta paremmille.
Yritin perustella jopa itelleni, ettei se ole miulle niin välttämätöntä.

Mutta olis se ollu. Vitutti. Miks en osaa?
Tyydyin siis tosiaan aina kesän ajan vain hoitelemaan niitä hevosia ja salaa toivoin, että ehkä vielä jonain päivänä miekii pääsen selkään.
Viime kesä sitten muutti kaiken.
Kesän lopuksi toisen hevosen omistaja oli jättänyt viestiä meille hoitajille, että syksyllä hän voisi alkaa järjestämään yksityistunteja halukkaille.
Yksi hoitajista, jonka kanssa olin tullut vähän enemmän tutuiksi, ehdotti josko mentäisiin yhdessä kokeilemaan. Hän ties, että haluan ratsastaa, mutta samalla pelkäsin.

Eihän siinä sitten muutakuin tuumasta toimeen. Otettiin yhteyttä hevosen omistajaan, sovittiin aika ja sitte mentii.
Vähän kyllä mietin, että mitähän hittoa mie olen tekemässä. Ja kun perille päästiin nii tää miun kaveri sitten ratsasti ensin ja mie kattelin vierestä.
Kun tuli miun vuoro kiivetä selkään, en vieläkään tajunnu mitä tapahtuu.
Pelotti.
Ai jumalauta miuta pelotti ja tää mein "opettaja" huomas sen miusta heti. Ihan ihme tyyppi, lukee ihmisiä ja hevosia kuin avointa kirjaa.
Eka tunti sitten keskityttiinkin siihen, että mie rauhotun, opin hengittelemään siellä selässä ihan kaikessa rauhassa. Mihinkään ei ollu kiire. Miun piti vaan tajuta, ettei ole mitään hätää.
Lopputunnista jo vähän hymyilyttikin ja miulle sanottiin "ihanaa kun sie naurat!" :)

Oon nyt käyny neljä kertaa ratsastamassa tuolla tallilla ja joka kerta oon niin hyvillä fiiliksillä lähteny pois. Oon oppinu jo nyt tosi paljon ja me mennään pienin askelin eteenpäin.
Mie opettelen ihan oikeasti nyt kunnolla ratsastamaan, opettelen miten se hevonen toimii ja miten pystyn hallitsemaan niin omaa kroppaa, kuin mieltäkin.
Ja huikeinta on ollu huomata, että mie ihan oikeasti keskityn just ja vain nimenomaan siihen tekemiseen. Ja hevoseen. En mieti YHTÄÄN MITÄÄN muuta.
Miten vapauttavaa se voikaan olla.
Pari ekaa kertaa oli vähän sellasta, että keskityin enemmä omiin virheisiin. Vaikka sain kehujakin, niin aina löysin sen jonkin jutun mikä oli miun mielestä siinä kohtaa pielessä. Oli vaikeeta ottaa niitä kehuja vastaan. Löysin vaan omat vikani.

Nyt pari kertaa on menny ihan kivasti. En ole heti sättimässä itteeni ja otan vastaan sen, jos miulle sanotaan että joku meni oikeesti HIENOSTI.

Ihan tosiaan piti hetkeksi pysähtyä ajattelemaan näitä tunnelmia mitä ratsastus on miulle tuonu.
Sillä on niin paljon merkitystä, että miulle annetaan aikaa. Saan turvallisessa ympäristössä opetella ja miuta tajutaan.
Ohjeistetaan, mitä tehdään ja miten, korjataan asentoja, kannustetaan.
Ei miusta ikinä olis ollu lähtijäks millekään yleiselle tunnille isompaan porukkaan tai muuten vieraaseen paikkaan. Mutta asiaa helpotti, kun oli vähän tutumpi hevonen, tiesin ainakin miten se maasta käsin toimii ja opettajana sellanen ihminen joka selkeesti osaa hommansa.
Tajus heti alusta asti, mitä mie tarvin ja siitä lähettiin. Kuten sanoin, pienin askelin.
Tuolla tallilla on myös se toinenkin viime kesänä rakuunahevosena toiminut polle, ja silläkin mie oon nyt ratsastanut. Eli pienessä ajassa kokemusta kahdesta hevosesta, niin miun mittapuulla tää on aika hyvä!

Ollaan jo sovittu seuraava ratsastus kerta, saas nähdä mitä sitten tulee.
Mie en nyt uskalla vieläkään ihan liikaa tästä jotenkii intoilla, mutta haluan kyllä mennä eteenpäin ja oppia. Mennään yksi ratsastuskerta kerrallaan ja ehkä mie myöhemmi tajuan, että oon jo aika kaukana siitä ensimmäisen tunnin paniikista :)

Lääkärin määräyksestä

Kävin viime tiistaina lääkärin vastaanotolla. Kertoilin hänelle viime aikojen juttuja.
Kerroin ahdistuksesta ja huonoista unista. Kaikesta.
Alustavasti hän kirjotti miulle kaksi viikkoa sairaslomaa.
Käski pitää itsestäni huolta. Levätä, muttei jäädä sohvalle vaan tehdä niitä kivoja, mieluisia juttuja joista saan vielä voimaa.

Tää on ollu hämmentävää. Hetkittäin pää on ihan sykkyrässä, sitten taas tuntuu, että ihan kuin olis helpompi hengittää kun ei tarvi suorittaa. Mitään ei ole just nyt pakko, jos tuntuu ettei pysty.

En mie nyt mitään elämäniloa ole menettänyt. Ei. Väsyin vaan ja miun on nyt ajateltava itteeni.
Ja tottakai niitä jotka miusta vielä välittää. Haluavat olla läsnä vaikken itse jaksaisikaan.

Oon paljon miettinyt omaa arvoani. Hämmentää kyllä, ettenkö oikeasti ole sen arvoinen, että miulle kerrottaisiin asioita. Eikä vaan silleen pääpiirteittäin.
Tai sitten olen täysin tietämätön mistään.
En mie aina ymmärrä edes kysyä, sen myönnän, mutta jos kysyn niin olis kiva jos oltaisiin rehellisiä.
Ehkä senkin puoleen itsekin vetäydyn. Ja vetäydynkin. Ei miunkaan sitten tarvitse.
Voin kertoa syömästäni herkkupuurosta tai alelaarista löytämistäni kengistä.
Siitä, että joo mie oon nyt sairaslomalla, mutten siitä, mikä on todella tärkeää.

Se on vissiin tuo some-maailma. Kaikki tietää, ettei se ole koko totuus, mutta silti siihen uskotaan.
Jos kerron hyvän jutun ja hymyilen, se on kyllä totta juuri siinä hetkessä, mutta se, mitä todella sisimmissään ajattelee  ja tuntee, ne ajatukset mitä on eniten mielessä.
Ne mitkä voivat hetkellisesti pulpahtaa mieleen, mutta odottavat ulospääsyä.
Niitä on hankalakin pukea sanoiksi. Vaikea enää kertoa, eders yrittää kun niin vahvasti tuntuu, ettei kukaan kuule.

Kyllä ,mie elän "tavallista arkea" ja reippaasti treenailen ja lenkkipolulla ihmettelen maailmaa. 
Ne on isoja juttuja ja vie miuta eteenpäin. Ne on miun omia juttuja joissa haluan kehittyä.
Vietän aikaa joidenkin kanssa.
Niin ja mie olen käyny ratsastamassa. Se jos mikä on terapiaa jossa unohtaa kaiken muun.
Keskittyy vaan siihen, mitä just sillä hetkellä tekee. Kuuntelee hevosta, sen liikkeitä ja yrittää parhaansa mukaan toimia silleen, että hevonenkin ymmärtää mitä haluat.

Syvempiä juttuja, sellasia mitkä on ehkä tuonu miut tähän, en voi enempää avata näin eikä tarvitsekaan. Tää on nyt tämä hetki. En suunnittele, mutta toivon. Teen töitä asioiden eteen, mutta muistaen omat voimavarani ja sen, kuka ei näilläkään hetkillä ole miulle kääntänyt selkäänsä.

Olisi jo aika...

Se,että vaikka oon tuntenu itteni tosi yksinäiseks ja surulliseks, ei vie pois kuitenkaan sitä faktaa, että moni asia miun elämässä on nyt hyvin verrattuna vuosien takaiseen.
Se, kuinka vahvasti muistan sen tunteen, kun halusin vaan kuolla, en halua sitä enää takaisin.
Se tekee niin kipeetä edes ajatella.
Kuitenkin tänä päivänä miussa elää yhä se epävarma ja niin monen ihmisen halveksima läski joka pelkää, ettei riitä.
Yritäppä sitten näitä tuntemuksia selvittää siten, että edes itse ymmärtäisi.
Tänä päivänä vahvemmin kuitenkin elää ja nostaa päätään se uhmakkaampi minä joka ei hyväksy kaikkea.
Vaikka se on tuonut mukanaan yksinäisyyden tunteet, niin ehkä joku vois väittää että parempi näin.

Arvatkaa, mie jaksoin ja ehdin tällä viikolla treenata neljästi. Ja yhden kerran kävin kävelemässä pienen lenkin, lopputuloksena läpimärkä Hippiäinen, kiitos vesisateen. Saatoin hieman hymähtää että oliks se nyt joku karma kun puras miun pulleeta takapuolta kun töiden jälkeen sohvan sijasta valitsinkin lenkkipolun?

Ja se,että tosiaan treenasin sen neljä kertaa ja yhdellä kerralla oli jopa hyvä ystäväni mukana,antoi ehkä jopa hieman lisäbuustia tähän arkeen. Se, että mie menin ja tein.
Tein ehkä jotain iisimpää ja mukavempaa hommaa,paitsi sillon kaverin kanssa kun piti päräyttää ittensä sinne mukavuuaslueen ulkpuolelle.
Mutta just nyt ihan jo oman jaksamisen takia tärkeintä on, että menee ja tekee. Edes jotain.

Mie yhä pelkään suurta ihmismäärää salilla, pelkään epäonnistumista ja sitä, etten kuulu sinne.
Nää kaikki möröt on miun pään sisällä ja tiedän, että ne pitää voittaa ja ne on voitettavissa mutta mistä lähtisin sitä vyyhtiä purkamaan?
Sitä en tiedä.

Näissä jutuissa huomaan selkeesti sen avun ja tuen tarpeen. Kun treenaan ystävän kanssa, ei miulla ole hätäpäivää vaikka sali olis täyteen ahdettu.
Huomaan, etten uskalla edes lähteä tekemään kovempaa treeniä ja menen niin monen asian kanssa hukkaan, kun ei ole nyt sellaista selkeää ohjetta eikä ns.järkeä mihin mennä ja mitä tehdä.

Toiveissa on niin paljon, mutten osaa järkeistää niitä asioita.
Nyt eletään taas sitä vaihetta vuodesta kun netti on pullollaan erilaisia valmennustarjouksia.
Voi ostaa henkilökohtasta pakettia ja nettivalmennusta.
Huomaan kaipaavani jotain tuollaista. Apua. Tsemppiä.
Mutta se mihin tarttuisin, en tiedä. Ehkä nettivalmennukset on niin nähty miun kohdalta ja jalkojen rajotteiden takia en jaksa enää lähteä soveltamaan niitä.
Eli miun kohdalla joku yksilöity juttu toimis parhaiten, mutta keneltä?
Monia valmentajia olen seurannut, mutten jotenkin saa heistäkään tarpeeksi selvää kuka voisi olla se joka tajuu ja osaa auttaa?
Selvittää jollekin vieraalle nyt omaa tämän hetkistä elämää ja saada toinen ymmärtämään?
Mie haluan olla valmis uskaltamaan.