Sekavuudet jatkuu

Tällä hetkellä on niin monen monta juttua päässä, etten oikein tiedä mistä kirjottaisin, mistä alottaisin ja miten osaisin kiteyttää tämän kaiken.

Hmmh.
Alotan vaikka sillä, miten helvetin hyvältä miusta tuntuu, kun olen löytänyt saleilusta ja liikunnasta sen oman juttuni. Vaikka se välillä ottaakin ohimoon ja  tuntuu raskaalta, niin sitten vaan on otettava itteensä niskasta ja levättävä.
Nyt kun viime aikoina tää työttömyys on ollu iso ahdistustakin tuottava tekijä, on tärkeetä, että miun elämässä on kuitenkin jotain hommaa, mikä on se miun juttu ja pitää jokseenkin järjissäni.
Viime aikoina on ollu vähän muutakin hässäkkää, mutta juuri tällä hetkellä nekin alkaa selviämään.
Toivon niin.

Mie oon kovasti myös miettiny tätä ulkoistakin olemusta ja sitä, mitä miun muutos on saanu kaikkinensa aikaan.
Jos mietin aikaa taaksepäin, niin olin niin paljon muutakin kuin iso. Lihava. Sanoisin, että ehkä jopa säälittävä ihmisperse.
Miks mie en vaan tajunnu sitä? Miks mie annoin tuhota itteeni kaikki ne vuodet?
En ymmärrä. (ja nyt morkkistelen ylimääräisestä nahasta,jota venytin melkee 30vuotta ja näen itteni ajoittain samoissa mitoissa kuin ennen..)
Siis ku just nyt tällä hetkellä mie koen asian silleen, että jos miettii menneisyyden Sannaa, se asteli johonki huoneeseen ja oli jotenkin..Häpeissään ehkä? Vähän sellanen "anteeks että oon olemassa" ja koin jääväni aina kaiken ulkopuolelle koska olin Lihava.

Nykyään samassa "huoneeseen astelutilanteessa" saatan olla vieläkin ujo, mutta se mitä koen korvien välissä on jotain paljon suurempaa kuin ennen. En pyytele anteeksi olemassaoloani. Saatan alkuun katsella/kuunnella vierestä, mutta miun tunteet on paljon vahvempia. Mie uskallan.

Mie olen sama -sekopäinenSanna- kuin ennenkin, mutta nimeonomaan se sellanen ehkä mateleva asenne on kyllä mielestäni tiessään.
Tokihan vieläkin epävarmuuden hetket nostaa päätään, muttei ne lannista miuta. Eivät polje maahan.

Miun koko elämä on ollut sellasta liian paljon, liian varhain meininkiä, että en itsekään ole tottunut siihen. Tai ehkä olen. Ehkä en. En tiedä. Tiedän vain, että asiat menevät aina juuri noin. Eikä mikään ole itsestäänselvää...

Mie oon ehkä aina jollain tapaa ettiny itteeni ja varmaan tuun tekemään niin koko loppuikäni. Oon taistellu. Tehny töitä haluamieni asioiden eteen. Puolustanut.
Koskaan en kuitenkaan ole lakannut haaveilemasta.
On ollu paljon pahaa, mutta on ollu paljon hyvääkin.
En ole syntynyt kultalusikka hanurissa, mikään ei koskaan ole tullut valmiina.
Olen menettänyt, mutta olen myöskin saanut.

Tällä hetkellä. Tänä päivänä. Mitä miun fitnessperseilyyn tulee, mie yritän.
Jumankeuta mie yritän. Mie oon ollu väsyny ja surullinen, koska oon niin yksin tän homman kanssa. Tai näin mie koen. Mutta ei siitä sen enempää.
Mutta en myöskään voi lakata taistelemasta. Menemästä sitä kohti mitä haluan.
Mie en yhtään tiedä, mitä tulen vielä saavuttamaan ja missä ajassa.
Sen tiedän, että olen välillä hukassa, mutta kuten sanottua en anna periksi. Jarrutan kyllä. Välillä.
Eihän miulla perhana ole vaihtoehtoja.