Epävarmuutta ja iloa

Mistäs nyt alottaisin?

Hmmh...mie oon viime aikoina "pitäny itseäni järjissäni" yrittämällä askarrella kaikenlaisia juttuja ja rahavarojen rajoissa ostellut pieniä askartelutarvikkeita.
Olin kasaillut niitä miesystävän luona vierashuoneen sängyn päälle ja oli tullut puheeksi, että miten kiva olis kun jostain keksis pöydän niille tavaroille.
Toissapäivänä kun olin asioilla, olikin isäntä sillä aikaa omin pikku kätösin tehny miulle pöydän :)
 Voin kertoa, että olin ihan tosi onnellinen siitä.
Tosi huomaavaista. Ihan just miuta varten. Illan aikana kävin sitä monesti ihailemassa.
Tuli hyvä mieli.


Mitä noihin epävarmuuksiin tulee, niin... miuta rassaa ihan älyttömästi edelleen miun väsymys ja turvotukset. Pidän ajoittain vieläkin itseäni ihan vaan läskinä siks kun farkut kiristää, vaikka moni muu olis ihan toista mieltä.
Just noiden olojen takia verkkarit on oikein kiva keksintö, mutta taustalla silti riipii se ajatus, että perhanan farkut kun ei natsaa.
Välillä sitä tulee ehkä liikaakin ajateltua sitä, mitä muut ajattelee.
Huomasin taas oman epävarmuuteni myös auton ratissa. Kortinhan mie ajelin viime keväänä ja nyt on ollu ekat talvikelit sitten autokoulun kun joutuu ihan ite ajamaan.
Sujuvasti oon vältelly ajamista ja jättäny sen pääosin isännälle, mutta onhan se nyt hemmetin totta, etten mie opi kuin tekemällä.
Pari kertaa nyt tuolla liukkailla ajellu ja jo ekalla kerralla meinas usko ja hermot mennä kun joku ajeli citymaasturilla ohi.
Tunsin itteni typeräks luuseriks joka ei osaa edes ajaa. Toinen siitä jo vähän hermostui "mitä hittoo sie mietit mitä muut ajattelee, sie ajat just silleen niinku ite parhaaks koet..."
Pointti.

Ja mites se peilikuva muuten?
Pidän siitä turhan harvoin. En mie vieläkään (uskokaa tai älkää) näe täysin tätä miun muutosta.
Sillon kun näen, nii tuijotan jotain vanhaa valokuvaa, että JOO! Onhan tuosta nyt pikkase muututtu.
Mutta seuraavassa hetkessä kun menen peilin eteen, näen vain sen +20kg epävarman Sannan, joka ei tajua, että miten paljon hyvää on itselleen tehnyt.
Miulta muuten kysyttiin yks päivä, mitä sieltä peilistä katsoo? Automaattisesti tuli vastaus "ruma ja läski". Miulle naurettiin. "Ei se pidä paikkansa.."

Mutta entä, kun se on todellisuutta miulle? Mie todella tiedän, miten typerältä saatan vaikuttaa ja kuulostaa toisen mielestä, mutta sitä kun on elämästään ollut sen 28 vuotta läski ja todella kärsinyt siitä, vaatii ihan varmasti tosi pitkän ja raskaan työn myös siihen, että tajuaa miten ne asiat nyt on.
Silleen oikeesti. Se, että kun oon ollu tosi rikki ja hajalla lähes koko elämäni niin ei siinä pari laastaria ja puhallukset pipiin auta.

Mutta vielä yksi tosi iso asia, mikä tapahtui myös. Mie oon jo ihan tosi pitkään haaveillu saavani Six Deucen hupparin. Mutta miun budjetille se on ollu ihan liian kallis joten tosiaan siitä olen vain saanut haaveilla.
Eilen aamulla koitti se hetki kun se ei enää ollut vain haave, vaan sain pitää tätä ihanuutta päälläni.
Olin sanaton. Kiitollinen. Riemuissani. Häkeltynyt.
Ja tämä miun kallis haave oli haluttu toteuttaa ihan vaan siks, kun miusta oltiin ylpeitä.
Haluttiin palkita miun rankka laihdutusprojekti. Kannustaa. Ilahduttaa.
Pelkkä kiitos tuntuu niin laimealta, mutta se kuulema riittää.
Vaikka mie eilen hengailin koko päivän tuo huppari päällä, nii en oikein vieläkään usko tätä.
Miulle on tehty elämässä paljon hyvää ja autettu, mutta tää tuli niin odottamattomalta taholta, että on vaikea ymmärtää. Kiitos vielä <3

Mie elelen tätä elämää hetken kerrallaan. Eihän toki meistä kukaan muuta ehkä voikkaan.
Itselleni tää on ehkä sellasta hidasta tassuttelua. Otan hetkistä kiinni. Yritän tehdä fiiliksen mukaan.
En hötkyile. Yritän....