torstai 1. joulukuuta 2016

Ajatuksia työelämästä

Mie sain töitä.
Vakituisen sopimuksen.
Mitä?

Oon ollu koko tän vuoden työttömänä ellei oteta huomioon kuukauden työkokeilujaksoa.
On ollu ihan tosi raskasta, uuvuttavaa ja turhauttavaa.
Olen koulutukseltani lähihoitaja, mutta oman alan töitä ei vaan yksinkertaisesti tästä pikkukylästä ole löytynyt.
Vanhustyötä toki, mutta siihen lääkäri antoi tuomion, että ei enää...

Nyt sitten eilen päädyin tekemään tämän vakituisen työsopimuksen eräässä siivousalan firmassa.
Eli vastaisuudessa tulen olemaan kauniimmin sanottuna "palveluvastaava".

Tää on siitä hämmentävää, kun alkuun olin ihan tosi onnellinen, että HEI JES! Vihdoin jotain tekemistä! Vakituinen sopimus!
Mutta... miulla meni viime yö vähän pyöriessä, kun mietin myös tilanteen kurjempaa puolta.
Siihen sorrun aina ja kaikessa. Aina joka asiasta pitää kääntää se toinenkin puoli ja saada itsensä vaan stressaantuneeks. Typerää, tiedän.

Mutta tosiaan, se mitä jäin yöaikaan pähkäilemään on se, että miten kovin aikoinaan haaveilin lähihoitajan urasta. Hankin työkokemusta eri harjoitteluiden kautta ja hain ihan tosi monta kertaa kouluun ennenkuin ne sitten luovutti ja päästi miut opiskelemaan.
Toivoin kokoajan pääseväni tulevaisuudessa työskentelemään vanhusten parissa. Auttamaan ja hoitamaan heitä. Olivathan he minun sydäntä lähellä.

Valmistumisen jälkeen eksyin kuitenkin vammaistyön pariin. Olin ennen koulun loppumista saanut kipinän, että mitäpä jos lähtisin kokeilemaankin tätä puolta?
Tykästyin työhön toden teolla, mutta silti mielessä myös kävi paluu vanhusten pariin.

Jossain kohtaa sitten miulle tarjoutui tilaisuus mennä erääseen palvelukotiin sijaiseksi, mutta sainkin karvaasti kokea, etten enää pystykään siihen polveni takia.
Työterveydessä lääkäri sitten antoi tuomionsa, että alan vaihto tai suuntautumisalan vaihto.
Ei enää vanhustyötä. Kyllähän siinä itku pääsi.

Palasin sitten myöhemmin vielä hetkeksi kehitysvammaisten pariin, mutta sopimuksen loputtua ei uusia töitä enää löytynyt.

Oon käyny päässäni niin paljon taistelua ja ihmetellyt mitä elämältä haluan ja aina vaan mieli palaa takaisin hoitotyöhön. Tänä päivänä se on myös henkisesti todella raskasta, mutta miun sydän on niin vahvasti ollut työssä mukana, että kaikesta huolimatta haluan sitä tehdä.

Ja nyt, kun miulla on sopimus täysin oman alani ulkopuolelta, menin jotenkin hukkaan.
Se, että olen kyllä innostunut ja haluan kyllä todella ottaakin uudet haasteet vastaan, ei poista tätä miun epävarmuutta, että entä jos en pystykään?
Kyllä, tottakai lähden kohti uusia haasteita ja haluan ns.katsoa tämän kortin minkä elämä nyt antoi, mutta... kuten sanottua, miun päässä asioilla on aina se toinen puoli jota pelkään.
Miusta on myös tosi surullista, etten saa tehdä sitä työtä, mitä sydämessäni haluan, mutta miun on ehkä vaan jollain tapaa uskottava vielä siihen, että senkin aika voi koittaa vielä.

Se, että mie tein helvetisti töitä sen eteen, että sain hoitajan paperit, hain tekemällä työlläni kokemusta vähän vieraammasta hoitopuolen työstä. Ei tää kaikki voi vaan "olla tässä". Eihän?

Saa nähä mitä tuleva tuo. Nyt yritän ottaa kuitenkin ilon irti siitä, että saan vihdoin tehdä jotain enkä vaan miettiä päivästä toiseen, että mitä elämällään tekis.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Otan mieluusti vastaan asiallisia kommentteja :)