Kun ahdistaa liikaa...

Ollu taas vähän hiljasta täällä. Ei vaan ole ollut juurikaan sanottavaa, ja edelleen tuntuu, että ketäpä nää jorinat muutenkaan liikuttais.
Aini. Itellehän tätä piti kirjottaa? Right?

Mutta tosiaan. Töissä on tullut nyt pyörittyä ja se on ollu miulle henkisesti ihan tosi raskasta.
En tee sellaista työtä, mitä oikeasti haluaisin tai mistä saisin itselleni yhtään mitään irti.
Kaikki on vieläkin uutta ja sekavaa. Se uuvuttaa.
Eniten uuvuttaa kiire. Ja se, etten tosiaan halua tätä tehdä, mutta kun on pakko.
Hoitoalallakin on kiire ja hoppu ja uuvuttaa, mutta siinä oli aina jotain sellaista, minkä voimalla jaksoin ja koin sen tärkeäksi niin ihmisille, joita hoisin kuin itselleni.
Koin olevani tärkeä. Sain auttaa.

Viime viikolla itkin joka aamu ennen töihin menoa. Autossa sitten kasailin itseäni ja hengittelin syvään kestääkseni työpäivän halki.
Öisin näin painajaisia ja heräsin jo valmiiksi uupuneena.
Tänään oli ensimmäinen aamu yli viikkoon kun en itkenyt. Tai noh, olihan tuossa viikonloppu välissä kun tuntui, että sai hengittää vapaasti, mutta sunnuntai-iltana alkoi taas tuttu ahdistus.

Miusta tää tilanne on helvetin surullinen ja pidemmän päälle vie voimia myös muulta elämältä.
Kaikki muu kun elämässä olisi hyvin juuri nyt, mutta mitäs olen niin herkkä paskiainen ja annan töiden vaikuttaa psyykkeeseen.

Olen päässyt välillä treenaamaankin ja salilla on alkanut olemaan painotkin noususuunnassa.
Eli kehitystä havaittavissa. En ole turhaan ollut ruoka-aikaan paikalla.
Vielä kovin tavoitteellisia miun treenit ei ole. Pitää saada tää elämä jotenkin balanssiin, että jaksaa "tosissaan vääntää".
Sain pienen toivon kipinänkin, kun eräs tuttu ilmoitti, että kun hän tulee tänne miun kotikulmille käymään niin voidaan mennä yhdessä treenaamaan. Vaikuttaa meinaan sellaselta sälliltä, joka varmaan ottaa miulta luulot pois ja se on just sitä mitä treeneihin kaipaan just nyt.

Tuosta stressihommasta vielä... Ehkä vähän hassua, kun tosiaan salilla tuntuu voimaa riittävän ainakin omasta näkövinkkelistä, mutta tuntuu, että kroppa on muuten sekasin. Tai eihän se kunnossa ole ollut aikoihin, mutta nyt entistä vähemmän.
Aika hurjaa kaaosta kyllä. Millonhan sitä vois sanoo olevansa kunnossa?
Tää ei ole yhtään miuta.

Näin toissayönä painajaista hukkumisesta. Vaikken oikein uniin usko, niin uteliaisuudesta tutkin googlen ihmemaailmasta, mitä hukkuminen merkitsee unessa.
Jotain ahdistukseen ja stressiin viittaavaa siinä oli, mutta myöskin merkki siitä, että ahdistava tilanne olisi helpottamassa. No tänään sitten sainkin tietää, että huomenna vielä hommia ja sitten saan pari päivää vapaata ennen ensi viikon uutta urakkaa.
Eli voisin sanoa unen pitäneen aikalailla paikkansa. Nyt yritän sinnitellä tuon huomisen ja toivoa, että luvatut vapaat pitää paikkansa.
Niin ja yritän olla miettimättä, mitä sontaa ensi viikolla on luvassa...

Se, mistä kuitenkin saan nyt olla kiitollinen, on tuo miun miesystävä joka jaksaa olla tukena ja sylinä kun sitä olen tarvinnut. Ottanut kädestä ja lohduttanut. Myös jokunen ystävä ja jopa "kaukaisempikin ihminen" on pitänyt miusta huolta. Laittanut viestiä, kysynyt miten voin. Nämä pienetsuuret eleet on merkanneet miulle todella paljon ja toivon, että he ymmärtävät miten kiitollinen olen. Ei se yksi pieni viesti ole hankalaa jos huomaa, että toisella on hätä. Ja vaikkei olisikaan niin aina voi kysyä "mitä kuuluu?"