Miksi odottaa?

Nyt on joulu porsasteltu ja ihan hirveesti oon nyt saanu kuulla ja lukea siitä, miten se "uusi elämä" alkaa heti uuden vuoden jälkeen.
Öhm. Miksi? Miksi ei heti?
Onko se niin, että "uusi vuosi ja uusi elämä/uusi alku?"- en tiedä.
Pitääkö siihen "hurjaan dieettiin ja itsensä rääkkäämiseen" valmistautua? Syödä kaikki joulun jäljiltä jääneet herkut kun heti uuden vuoden alkaessa kaikki on niin kiellettyä ja se vanha elämä on niin ohi?

Mie en rehellisesti sanottuna ymmärrä.
Toki itsekin aiemmin vähän tuumailin, että jos sitä nyt sitten vuoden vaihteen jälkeen aloittelisi jälleen treenaamaan kovempaa ja vähän tarkkailis ruokia.
MUTTA sen verran tuli porsasteltua kaksi päivää putkeen ja levottomuus liikkumattomuudesta valtasi mielen, etten näe mitään järkeä jättää sitä mättöä päälle ja ihmetellä sitten viikon päästä vasta uudestaan. Ei.

Voi kyllä, se valkuaispuuro eilisaamuna oli jotain niin luksusta ja iltasella kun "foodpreppasin" niin tuli jotenki tosi hyvä olo. Hiljalleen taas eteenpäin kohti tavotteita.
Miulla ei ole luotu mitään 100% suunnitelmaa, että mitä missä millon ja missä ajassa vaan teen juuri kuten parhaalta tuntuu.
Toki suunnitelmallisuus kantaa näissä jutuissa pitkälle, mutta kokemuksesta voin sanoa, että liika on kuitenkin liikaa. Haluan syödä ja liikkua juuri sen mukaan, mikä miusta itestä tuntuu hyvältä, kuitenkaan unohtamatta tavotteita.
Ei miulla ole kiire mihinkään, mutten halua siirtämällä siirtää "aloittamista" vaan haluan mennä eteenpäin. Hiljakseen, mutta silti jatkuvasti eteenpäin.
Ilman morkkiksia jostain sortumisista tai stressiä siitä jos kroppa sanoo että "tänään ei treenata".

Taito kuunnella itseään ja omaa kroppaa vaatii myös aikaa ja opettelua. Siihen ei opita yhdessä yössä.
Oikealla väsymyksellä ja viitsimättömyydelläkin kun on eronsa.


Mie niin toivon, että jokainen tekee parhaansa oman itsensä eteen. Välittämättä muitten mielipiteistä.
Heivatkaa ne negatiivisuudet roskiin ja uskokaa siihen, että osaatte ja pystytte.
Itsekin näiden asioiden kanssa taistelen, mutta joku hemmetin tahdonvoima miussa kuitenkin taitaa elää, sillä loppujen lopuksi tiedän, että selviän.
Tehkää töitä oman hyvinvoinnin eteen, mutta jos ette ole valmiita siihen, niin älkää myöskään valittako miten elämä on kurjaa ja mitään en osaa, jos ette viitsi edes yrittää.
Mie niin tiedän, mistä puhun ja siksi koen oikeudekseni tällaisista asioista saarnata.
Ei ole oikotietä onneen, koittakaa sisäistää se.

Isosti vaan tsemppiä, mitä ne tavoitteet sitten ovatkaan! Pitäkää huolta itestänne.