Välillä tuntuu, ettei mitään tapahdu ja silti tapahtuu paljon ja kokoajan.
Miun on ollu hyvä tajuta, mistä mie oon lähteny ja mitä mie oon saavuttanu.
Moni varmaan on ärsyyntynyt miun terveellisten elämäntapojen jatkuvaan jankkaamiseen ja siihen, että miten asioihin ja tulevaisuuteen voi omilla teoilla vaikuttaa.
Mutta mie kuitenkin puhun kokemuksesta.
Kauhulla muistan sitä vuosien takaista Sannaa, joka mureni pienestäkin vastoinkäymisestä eikä löytänyt tietä pohjalta ylös. Mie oon aina kokenu olevani yksin, tajuamatta, miten miun lähellä on kuitenkin aina ollut apua ja tärkeitä ihmisiä. Heitä ei ole matkani varrelta jäänyt kuin kourallinen, mutta laatuhan korvaa määrän. Miut on aina hyväksytty tällasena kuin olen.
Oon tosi itsekriittinen ja enkä koskaan tunnu kelpaavan itselleni, en uskalla luottaa siihen, että osaan.
Mutta silti, kun mietin aikaa taaksepäin, miehän oon ihan helvetillinen selviytyjä!
Joskus mietin, miks selviytyminen on kaikkein tärkeintä elämässä ja miks ei vois välillä olla onnellinenki? Nyt koen olevani molempia; onnellinen selviytyjä.
Epävarmuus kalvaa miuta yhä edelleen jatkuvasti ja vaikka innostun aina kaikesta uudesta ja haluan edetä aina vain pidemmälle ja oppia, niin en voi kieltää, etteikö pelko epäonnistumisesta olisi se yksi päälimmäisistä ajatuksista. Ehkä en kuitenkaan niin vahvasti sitä näytä.
Mites se meni.. tahto näyttää "kyllä minä pärjään" on voimakkaampi.
Eilen just ystävälleni sanoin, että välillä tällasta on tullut tuumailtua, eikä miulla ole aikomustakaan palata entiseen. Vaikka oon menettäny elämässä paljon, oon myös saanu paljon.
Ja jos miulla ei olis niin kovaa tahtoa pärjätä, eikä tiettyjä ihmisiä, en ehkä olis enää tässä.
Isäni joskus sanoi, että mie oon just sellanen, että jos jotain päätän tehdä, niin sen myös teen. Ja näinhän se on mennyt :) Vaikka oon myös sellanen -hetimullekaikkinyt- niin kappaskummaa! Jälkikäteen sitä vasta on huomattu, miten asiat on kuitenki järjestyny ajan kanssa. Kun vain joskus malttaa mielensä.
Yhä edelleen mie koen olevani "stressipallo" ja mietin etukäteen tulevia juttuja ja otan pulttia jos tulee takapakkia. Mutta hei, sekin nyt kuuluu vaan elämään.
Nykyisin miulla vaan on täysin erilainen taito kohdata asioita. Ja vaikka lannistun, se kestää hetken.
En jää sinne pohjamutiin pyörimään, vaan nousen ylös, karistelen paskat lahkeista ja jatkan eteenpäin.
Kun pohjimmiltaan voin hyvin, pystyn kohtaamaan kaikki asiat niin eritavalla kuin ennen.
Mie kehityn jatkuvasti ja miulla on halu päästä eteenpäin. Mie haluan oppia lisää itestäni, toisista ihmisistä, töistä, liikunnasta, elämästä.
Mie oon helvetin utelias, ja pyörin kysymysmerkkinä jatkuvasti.
Vähän niinku joku kani, loikkii korvat pystyssä ympäriinsä, silti valmiina hyppäämään pusikkoon piiloon! :D Noei..tähän päivään mennessä en ole luovuttanu, eikä se ole ensimmäisenä mielessäkään.
Kuitenki aiemmista peloista ja epävarmuuksista huolimatta mie oon kuitenki selvinny.
Ja ennenkaikkea Onnistunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mieluusti vastaan asiallisia kommentteja :)