No oha miulla rasvaa vielä iha hitoksee, sitä tässä pikkuhiljaa kulutellaa ja koht kulutellaa täysii! :D
Sit miun piti tiirata äskettäin otettuja kuvia ja todeta, että joo-o...Oonko mie taas muka tuossa?
Nyt, kun en ole menny minkää tietyn kaavan mukaa vaan syöny tyylii pitsaa keskellä viikkoo ja viikonloppuna karkkii nii kyllä, miusta on alkanu tuntuu tosi löllykältä tämä olo.
Ja joo, mie tiijän että se on se korvien väli, missä heittää, muttakun ne perhanan tavotteet!
Niistä mie en nyt luovu ja ne ei lähe miun mielestä, vaikkakin viime päivinä on alkanu iskee pelko "onko miusta siihen?"- No sitte seuraavassa hetkessä toteen, että kyllä on ja taas mennää :)
Mutta vieläkii mie mietin sitä armollisuutta itseä kohtaan, ymmärrystä ettei ne tulokset tapahdu hetkessä ja kyllä, miun on puntin lisäks kyettävä enemmän sinne lenkkipolulle vaikka hyytymistä ollu havaittavissa.
Joo, siis vähän ollu heikkoja nuo unet viime aikoina (johon en edes löydä selitystä), nii kyllä sen kropassaankin huomaa.
Ja se, että miks en voi tajuta ottaa päivää/viikkoa kerrallaan. Tuumailla oloja ihan rauhassa ja keskittyy siihen tekemiseen.
Tottakai on tärkeetä, että ne treenitkii suunnitellaa valmiiks ja niiden mukaa mennää, mutta kun ei sitä aikaa edelleenkää voi hoputtaa. Myö eletää tässä ja nyt.
Tänää oli jo jalkatreeniä ja jos ei sunnuntaina ole ns.extratreeniä kera ystävän, nii sitte on ihan omat, suunnitellut treenit vasta maanantaina ja siitä jatketaa eteenpäin.
Käydään lenkillä ja kuunnellaan myös, mitä se mieli sanoo. Ei paineta missään äärirajoilla kun silleen aikuisten oikeesti ei ole kiire.
Vaikka sen työn joutuu tekemään itse, niin miun tarviis muistaa, että miuta on luvattu myös tukee tässä hommassa. Miks en tajuu sitä? Ja sit miun pitäs löytää se 110% luotto itteensäkin. siis sellanen mikä kestää enemmä ku pienen hetken aina välillä :)
Ehkä mie oon sit välillä vaan hemmetin surullinen siitä, kun tällä matkalla ei oo ollu sitä pt:tä. Kyllä sitä väistämättä miettii, että miten paljon kovempiin tuloksiin ois jo tässä kohtaa päästy jos oisin alun alkaen tienny, mitä tehä.
Mutta onhan tässäkii se ns.kolikon kääntöpuoli. Mie oon päässy tähän ite oppineena ja asioita selvitelleenä. Menny kerta toisensa jälkeen salille ja pomppinu portaita. Laskenu niitä perhanan makroarvoja ja suunnitellu ruokailuja. Kieltäytyny herkuista, vaikka sielu on huutanu jotain ihan muuta. Oppinu virheistä. "Pakottanu" toiset kuuntelee miun aivotuksia aiheesta.
Tulevaa mie taidan odottaa vähän ehkä pelonsekaisin tuntein. Osaanko? Pystynkö? Jaksetaanko miuta oikeesti tukea? Eihän tässä varmaan auta muutakuin ottaa selvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mieluusti vastaan asiallisia kommentteja :)